keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kodin putkimiehelle käyttöä?


Eilinen tallireissu oli viimeiseen viisiminuuttiseen asti ihan normaali, tai oikeastaan kaikki sujui kuin tanssi. Se viimeinen viisiminuuttinen vaan venyi lopulta kolmeen tuntiin.

Aloitetaan nyt kuitenkin siitä normaalimmasta osiosta. Onnistuin ajoittamaan ratsastuksen ihan nappiin kahden sadekuuron väliin, ja säilyttiin melko lailla kuivina molemmat. Edellispäivän vapaan vuoksi käytiin ensin maastossa puolen tunnin reippaalla kävelyllä että paikat lähtee aukeamaan. Kentällä tein ensin melko pitkään käynnissä jumppaa, avoja, jyrkkiä väistöjä ja takareita (vähän samaan tyyliin siis kuin Hannan valmennuksessa viimeksi. Molempiin suuntiin ulkotakanen meinasi jäädä vähän laiskaksi, ja jouduin tekemään ihan tosissaan töitä, että sain myös sen "odottamaan" ja kantamaan painoa. Ravissa fiilis oli ensin suoraan sanoen aika kamala, meno oli melko selätöntä ja tahditonta. Kymmenen minuuttia töitä, sisältäen pääasiassa lyhyitä käyntisiirtymisiä, joista terävästi isoon raviin (heti avusta eikä huomenna), ja "melkein-käyntiin-siirtymisiä", joissa viimeisestä raviaskeleesta ennen käyntisiirtymää ratsastinkin taas eteen - ja johan oli alla taas ihan eri hevonen. Takaosa alkoi ottaa painoa, kroppa lyhentyä ja raviin tuli tahtia ja jopa vähän joustoa. Otin pienen riskin huonokuntoisella hevosella, ja tein laukkatyöt heti suoraan perään ilman taukoa, ajatuksena oli vain tsekata laukka ja lopettaa siihen kokonaan. Niin monta kertaa ollaan menty metsään tässä, kun en ole osannut pitää rimaa sopivalla tasolla, vaan yrittänyt saada kaiken kerralla, jolloin tietysti sitten korjattavaakin on löytynyt enemmän kuin riittävästi. Nyt maltoin pyytää vaan suoran hevosen suoralla uralla (yksi pitkä sivu - check), taipuneen hevosen kaarevalla uralla (yksi pääty-ympyrä - check), ja jalasta sivulle ilman kiihdytysajoja (pari loivaa väistöä uralta pois, baby-sulku-ajatuksella - check). Kaikki toimi kuin ajatus. Iso kiitos, iso taputus, selästä alas, satula pois ja loppukäynneille.

Potilas Saarinen lekuria odottamassa
Tallissa tuuppasin hevosen sateelta suojaan karsinaan, missä se rouskutti hetken jonkun jämäheiniä, joi melassilimpparinsa ja tuuppasin sitten väkirehut nenän eteen. Laidunkaudella meillä hevoset saavat väkirehut vain kerran päivässä omistajan puolesta. Varsinaista väkirehuruokintaa Hupi ei suuresti kaipaa, mutta turvotan sille pari desiä pellavaa, mihin saa näppärästi sekaan suolat (Hupi ei suostu koskemaankaan suolakiveen) ja vitamiinit jne. Lisäksi Hupi saa vähän "hyvänmielenkauraa" ja kivennäiset. Yleensä - kuten tälläkin kerralla - annan ensin pellavapuuron, ehkä pienellä kauramäärällä höystettynä että kelpaa, ja sitten kuivat erikseen (että pureskelisi kunnolla). Kun kuppi oli tyhjä niin olin jo viemässä Hupia takaisin laitumelle, kun muistin että pyllypyykillähän tässä piti vielä käydä. Maha on mennyt aavistuksen löysälle kuten aina kokopäivälaiduntamisen alkupuolella, ja halusin pestä pahimmat roippeet pois.

Jo karsinasta pesariin mennessä Hupi oli ehkä ihan vähän vaisun tuntuinen, mutta vain sen verran että kiinnitin huomiota, ja unohdin saman tien. Pesun jälkeen alkoikin sitten tapahtua. Ensin pari vähän hassua "ynähdystä", sitten hevonen köyristi koko selkänsä ja alkoi kakoa hurjan kuuloisesti. Ei jäänyt epäselväksi mikä oli hätänä, ruokatorvessa oli tukos. Äkkiä hevonen irti ketjuista ja riimunnarun päähän, ja itselle puhelin kouraan. Totesin että henki kulkee, hevonen pysyy jaloillaan mutta ei saa oikeastaan mitään yskittyä edes pihalle. Kun tilanne ei lähtenyt parissa minuutissa menemään parempaan suuntaan vaan ennemmin päin vastoin, niin ei auttanut kuin soittaa päivystävälle. Vuorossa oleva eläinlääkäri sattui onneksi olemaan a) ns. hevoslääkäri ja b) naapuripaikkakunnalla. Totesin puhelimeen, että tiedän että nämä usein menevät ohi itsellään, ja että ei tämä nyt kuolemaa ole justiinsa tekemässä, mutta sen verran tuskaiselta näyttää, että jos ei mitään akuuttitapausta ole juuri nyt käsillä, niin mieluusti saisi paikalle tulla. Puhelun aikana Hupi sai ensimmäisen kerran oikeasti yskittyä, ja pihalle tuli sekä suun että sierainten kautta kauransekaista limaa.

Kaunista, eikö totta. Tällaista jälkeä saatiin aikaan odotellessa.
Siinä odotellessa Hupi oli alkuun tosi tuskaisen oloinen: kuopi ja paukutti etusella maata, köyristi koko kroppansa ja näytti siltä kuin yrittäisi oksentaa, kakoi aikansa ja sitten jäi seisomaan päätään roikottaen. Ja hetken päästä sama show uudelleen. Hevoselle vaan ei oksentamisen taitoa valitettavasti ole suotu. Useamman limaklöntin se sai kuitenkin yskittyä pihalle, ja alkoi vähitellen muuttua levollisemmaksi. Ähkyjen perusteella kuitenkin tiesin sanoa, että levollinen ja rauhallinen Hupi näyttää ulkoisesti täsmälleen samalta kuin todella kipuinen Hupi, joten oli melko vaikea sanoa että kummasta milloinkin oli kyse. Pariin kertaan tilanne näytti jo laukeavan, mutta esimerkiksi reilun kymmenen metrin kävely autoni vierestä tallin viereen sai hevosen kakomaan uudelleen.

Lopulta sitten kävi kuten niin usein käy. Varmaan reilu viisi minuuttia ennen kuin eläinlääkäri kurvasi pihaan, alkoi tilanne oikeasti laukeamaan, ja siinä viidessä minuutissa Hupi sitten piristyi käytännössä täysin normaaliksi omaksi itsekseen. Vihreä olisi maittanut, liikkuminen ei aiheuttanut uutta kohtausta, ja muutenkin hevonen oli lähinnä sen oloinen, että hittoako me tässä vaan seisoskellaan. Eläinlääkäri totesi tultuaan saman kuin minäkin, mutta varmuuden vuoksi halusi kuitenkin katsoa ja kuunnella hevosen läpi, ja letkuttaa vähän nestettä, että nähdään että ruokatorvi on varmasti kunnolla auki, eikä refluksia tule. Hupin ilme oli melko paljonpuhuva, kun se näki letkutustarvikkeet, ja huomautin Herra Hevoselle, että "se on kuule ihan sama minkä kohdan siitä rööristä saa tukkoon, aina tulee letkua nenään".

Lopputulos oli onneksi seuraava: kaikki ok, kiitos ja näkemiin. Lasku seuraa perästä. Kallista tämä hevosen ruokkiminen...

Se, mikä tukoksen varsinaisesti aiheutti, jää ainakin osin mysteeriksi. Vahvimmat ehdokkaat ovat kuitenkin pellavaan turvottamisen jälkeisestä sekoittamisesta huolimatta jäänyt isompi "klimppi", liian nopeasti hotkittu kaura-annos, tai sitten nämä kaksi yhdessä. Voi olla, että jatkossa sekoittelen vielä vainoharhaisemmin nuo pellavapuurot, ja muistan kiittää hevosta siitä, että se ainakin normaalitilanteessa on äärimmäisen hidas syömään väkirehunsa.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Kesäparatiisi

Hupin kesäparatiisin ohje on simppeli: paljon vihreää ja kolme tammaa paimennettavaksi. Lauma vaikuttaa varsin sopuisalta ja tyytyväiseltä. Suurinpiirtein sama porukka oli kasassa viime kesänäkin ja hevoset sosiaalisia ja enemmän tai vähemmän tuttuja toisilleen, joten en varsinaisesti odottanutkaan mitään ongelmia.


perjantai 13. kesäkuuta 2014

Hei, me valmentaudutaan!

En tiedä uskallanko sanoa ihan ääneen, mutta jos ihan vaan kuiskaan että tällä hetkellä näyttäisi siltä että sekä hevonen että kuski ovat taas kunnossa.

Meillä oli tällä viikolla ohjelmassa ensimmäinen Hannan valmennus sitten tammikuun, ja ensimmäinen valmennus ylipäätään sitten huhtikuun alun. Onnekkaiden sattumien seurauksena päästiin lopulta Hannan silmien alle sekä tiistaina että torstaina, ja näin jälkikäteen sanottuna erittäin hyvä näin. Kahdesta peräkkäisestä valmennuksesta jää niin paljon enemmän käteen kuin kahdesta yksittäisestä.

Pahoittelen jo etukäteen, teksti on pidempi kuin nälkävuosi, mutta ihan jo itsenikin vuoksi haluan laittaa tärkeimmät asiat paperille (tai siis blogiin) ylös nyt kun ne ovat vielä tuoreessa muistissa.

Lähtökohdat tiistaille eivät olleet ihan optimaaliset. Hupi oli liikkunut muuten kuin käynnissä vasta vähän reilun viikon, ja koska oma polveni tosiaan otti vähän reippaammin osumaa tuossa edellisviikon maakosketuksessa (ja koska onnistuin sen vielä viime viikonloppuna kisatalkoillessa uudelleen telomaan..) niin olin itse selässä ensimmäistä kertaa putoamisen jälkeen. Hupi oli tämän välin liikkunut joko liinassa tai sitten melko kevyesti vuokraajan/apukäsien kanssa.

Tiistaina verkkasin Hupin melko lyhyesti: käynnissä vähän taivutteluja, väistöjä ja pidätteet läpi, ravi kokonaan välistä pois ja kevyessä istunnassa laukkaa isoilla kaarilla molempiin suuntiin. Hyväksi en hevosta saanut mutta tällä tavalla sillä oli edes jotkut edellytykset tehdä töitä valmennuksen alusta lähtien. Tehtiin aluksi avotaivutuksia pitkälle sivulle siten, että ensimmäinen ja viimeinen kolmannes tultiin myötä-avossa, ja keskimmäinen vasta-avossa. Ensin käynnissä, sitten ravissa. Hupin puoliero on taas huomattavasti selkeämpi kuin mitä se oli vielä talvella, ja oikea kylki on paljon vaikeampi saada venymään. Hukkasin varsinkin käynnissä takaosan helposti, kun ulkopohje ei ollut riittävän lähellä ja aktiivisena. Ravissa oli paljon helpompi pitää molemmat jalat lähellä. Aluksi taivutuksen vaihdot oli vaikea tehdä riittävän nopeasti mutta silti pehmeästi, mutta toisaalta tehtävä oli hyvä juuri hevosen vertymisen kannalta. Kun Hupi alkoi vähän vertyä ja joustaa ristiselästäänkin niin homma helpottui.

Laukassa tehtiin loivia vastalaukkakiemuroita ensin myötä- ja sitten vasta-asetuksessa. Tässä kohtaa tuli jo sitten ilmi se, että Hupin kunto on talven ja kevään sairasteluiden myötä laskenut melkoisesti, ja jouduin pitämään paljon ylimääräisiä lyhyitä kävelytaukoja. Käytännössä tein aina pari-kolme toistoa, annoin hevosen kävellä puolipitkin ohjin vajaan minuutin, ja uudelleen töihin. Lopulta kuitenkin alkoi tuntua siltä ettei nämäkään palautukset enää riitä, vaan takaosasta loppuu yksinkertaisesti paukut kokonaan, joten jossain kolmen vartin paikkeilla todettiin että tälle riittää, ja siirryin sivummalle loppuverkkaamaan.

-----

Keskiviikkona Hupi käveli reilusti ja liikkui lyhyesti liinassa. Alussa koko takaosa oli silmin nähden jumissa edellispäivästä, mutta ravi-laukka-siirtymillä koko hevonen lähti vertymään lopulta aika kivasti. Alussa narun päässä oli jäykästi takajalat vähän levällään kipittävä hevonen, lopussa alkoi löytyä jo vähän joustoakin liikkeeseen.

En ole aiemmin saanut näin isoa muutosta liikkumiseen juoksuttamalla, mutta nyt taisi löytyä vihdoin toimivat säädöt apuohjien kanssa. Sivuohjilla Hupi jää helposti jännittyneeksi. Sivuohja ei ilmeisesti jousta sen mielestä tarpeeksi vaan nyppää yhtäkkiä -> jää jäkittämään kovaa tuntumaa vasten koko ylälinja jännittyneenä). Joustochambonilla joka tulee kiinni etujalkojen väliin se taas hakee kivasti pitkälle kaulalle eteen mutta dippaa liian alas eikä jaksa pysyä siellä, vaan tulee tosi epävakaaksi muodon kanssa. Joustochambon juoksutusvyön renkaisiin kiinnitettynä taas ei taas oikein ohjaa oikeaan suuntaan ollenkaan, Hupi ei hae eteen vaan ennemmin etsii apuohjan myötäystä tulemalla lyhyeksi. Nyt kiinnitin joustochambonin juoksutusvyön sivuille alas solkiin, ja johan alkoi toimia! Muoto oli vakaa ja rento, eikä mitään taistelua apuohjaa vasten ollut oikeastaan missään vaiheessa.

-----

Torstaina matkattiin sitten uudelleen Pohtiolammelle mutapainim... ei kun siis valmentautumaan. Yöllä alkanut reipas sade ei hellittänyt pätkääkään päivän aikana, ja epäilemättä hevosta koppiin pakatessa kävi mielessä että joku siisti sisäharrastus olisi ihan jees. Pohtiksen kenttä oli aivan lätäköillä ja todella liukas, mutta onneksi yläkenttä oli sentään ihan käyttökelpoinen, joskin melko epätasainen. Hupi on yleensä arastellut liukkaita ja/tai upottavia pohjia, joten veden valuessa norona niskaa pitkin mieliala ei ollut ihan kamalan korkealla, varsinkin kun (lyhyeksi jääneessä) alkuverkassa hevonen vielä otti asiakseen kytätä ja tuijottaa ihan joka ikistä puskaa ja pikkulintua...

Aloitettiin tekemällä takaosakäännöksiä, ensin neliöllä ja sitten kolmiolla kulmat takarina kääntäen, ja välissä sivut loivassa avotaivutuksessa. Oikealle kääntäessä takaosa karkasi heti ulos ja hevonen pitkäksi jollen ollut tosi terävänä ja lähellä ulkopohkeen kanssa. Vasemmalle alkuun oli enemmän vaikeuksia, kun Hupi jännittyi ja vastusti pidätteitä. Lopulta kun tein pari takaria niin, että pysäytin, käänsin askeleen, pysäytin uudelleen, käänsin askeleen tai kaksi (Tarkkalan Tiinan valmennuksista jäi siis hyviä työkaluja käteen!), niin hevonen selkeästi antoi periksi ja pehmeni. Lopussa vasempaan tuli ehkä jopa ne parhaat käännökset.

Ravissa tehtiin pitkille sivuille avotaivutuksia niin, että avon sisällä tultiin ihan koottuun käyntiin, ja siitä takaisin raviin. Pari ensimmäistä käyntisiirtymistä piti tehdä melkein pysähdykseen asti, että pääsin käyttämään jalkaa myös käynnissä, mutta vähitellen siirtymiset alkoivat olla pehmeitä ja mukavan helpon tuntuisia. Jälleen oikealle taivuttaminen oli paljon vaivattomampaa. Vasemmalle takaosa pyrki alkuun karkaamaan taas ulos, ja Hupi olisi mieluusti vaan poikittanut taipumisen sijaan. Ihan en mielestäni saanut vasenta pohjetta kunnolla läpi missään vaiheessa, mutta koska hevosen jaksaminen alkoi olla jo vähän siinä ja tässä, ja ulospäin suuria ongelmia ei näkynyt, niin tyydyttiin vasemmassa kierroksessa sellaiseen "ihan kiva" -malliin nyt. Kaiken kaikkiaan avot on kuitenkin jo aika kivalla mallilla nyt, kun pystyn helposti tekemään siirtymisiä tehtävän sisälle, niin askellajien välillä kuin sisälläkin. Kaikki energia ja keskittyminen ei mene itse taivutuksen ylläpitämiseen, vaan pääsen tekemään paljon (hieno)säätöä tehtävän sisällä.

Loppuun laukattiin vielä lyhyitä pätkiä ympyrällä, tavoitteena tehdä tarkkoja siirtymisiä pisteissä ravin ja laukan välillä. Vaihtoehtoina oli joko laukannosto joko liian pitkänä tai sitten vähän jännittyneenä sisäpohjetta vasten nojaten, mutta ilmeisesti edelleen ulospäin ei näyttänyt yhtään niin pahalta. Vasemmalle tehtiin useampia nostoja, välikäyntien jälkeen oikealle yksi onnistunut ja siitä taas vähän ennenaikaisesti loppuverkkaamaan, kun Hupi oli jo selkeästi väsynyt.

Ihan täysi kymppi täytyy kyllä antaa hevosen työmoraalille tältä päivältä. Varomisen sijaan se luotti pohjaan ihan täysin ja liikkui siinä oikeastaan aika kivasti (Hannan ensimmäiset kommentit raviin siirtyessä olivat "hieno muoto ja hieno ravi"). Ylipäätään alla oli ihan eri hevonen kuin tiistaina, nyt Hupi antoi vaikuttaa, ja oli lähtökohtiin nähden rento ja pehmeä. Eiköhän tästä taas peli tule, kun päästään treenaamaan säännöllisesti.

Vaikka alkujaan valmennuksen olosuhteet mietityttivätkin, niin lopulta tästä jäi kyllä paljon enemmän käteen kuin tiistain reissusta. Kun tiistaina sain hevosen ratsastettua läpi ainakin jollain tapaa, ja keskiviikona juoksutettua paikat auki, niin ihan jo perusliikkuminen oli niin paljon parempaa ja läpi kropan, että asioita pystyi työstämään kunnolla. Ja toisaalta - meillä ei ole maneesia kotitallilla, ja syksyisin vastaavat treeniolosuhteet ovat valitettavasti välillä ihan arkipäivää, joten oli hyödyllistä saada vähän apuja siihen, miten saan tälläisissäkin oloissa Hupin ratsastettua kivaksi.

Pari tuntia tallille paluun jälkeen, viimeisiä suojia pestessäkään ei vielä harmittanut että tuli lähdettyä.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Lapsi on terve kun se leikkii

Herra Hevosella alkaa olla virtaa siihen malliin että vähempikin riittäisi. Luojan kiitos ollaan viikon verran saatu liikuttaa jo muutenkin kun käynnissä, muuten tuota ei kestäisi enää kukaan. Kuluneen viikon ajanvietettä ovat olleet mm. seuraavat leikit:

"Ota kiinni jos saat"
Tässä lapsuuden hippa-leikin muunnoksessa kiinniotettavia on yksi, ja kiinniottajia useampia. Tarkoituksena on tietysti olla jäämättä kiinni. Lisäpisteitä saa siitä, jos pystyy päästämään kiinniottajan ihan iholle jäämättä kuitenkaan kiinni.

(Koleana yönä oli ulkona yöpyvälle Hupille puettu ohut loimi, jota aamulla tallintekijä ja jokunen muukin yritti riisua.)

"Tikkuhyppely"
Ruutuhyppelyn modernissa muunnoksessa käytetään ruutujen sijaan puomeja ja kavaletteja. Aloittelijat voivat yrittää ravata tikkujen yli astuen joka väliin. Harjaantuneemmat leikkijät voivat suorittaa ravikavaletit joko hypäten kaksi puomia kerrallaan tai sitten ihan reippaassa laukassa päräyttäen. Miinuspisteitä tulee puomien rikkomisesta.

(Luulisi että lyhytraviselle suomiruunalle 1,10-1,20 metrin välit ravikavaleteissa olisi ainakin suurinpiirtein sopivat. Luulisi. Mutta tarkkajalkainen siitä on tullut!)

"Aitajuoksu"
Tämä leikki on oikeastaan kahden ylläkuvatun yhdistelmä. Leikkikenttänä toimii yleensä ratsastuskenttä, mutta mikä tahansa muukin aidattu alue käy, kunhan aita ei ole liian korkea tai sähköllä varustettu. Ensin tarkoituksena on harhauttaa kiinniottajat (kova vauhti ja nopeat käännökset auttavat tässä) ja kun kiinniottajaan on saatu riittävä välimatka, leikki päätetään maalilinjan ylitykseen hyppäämällä kentän aidan yli sopivasta kohdasta (esim. toisesta päästä irti olevan ylälankun kohdalta).

(Sen pirulaisen piti perata kentän reunustat ruohosta sillä välin kun kannan puomeja kentälle. Ja perkasihan se joo, kunnes piti alkaa töihin. Viimeisen kuusi vuotta on pysynyt vaikka polvenkorkuisen aidan takana, vaan ei näemmä pysy enää.)

"Kuka pelkää mustaa miestä"
Harhaanjohtavasta nimestä huolimatta miehen ei tarvitse olla musta, eikä välttämättä edes mies. Kun on varustettu riittävän vilkkaalla mielikuvituksella niin tähän käy oikeastaan mikä tahansa liikkuva tai liikkumaton, oikea tai olematon, asia tai esine. Tässä leikissä kerätään pisteitä teknisestä ja taiteellisesta vaikutelmasta, ja korkeimmat yhteispisteet saavuttanut voittaa. Teknisiä pisteitä annettaessa huomioon otetaan mm. pyörähdysnopeus ja kiihdytyksen tehokkuus. Taiteellista vaikutelmaa arvosteltaessa tärkeimpiä tekijöitä ovat mm. teatraalisuuden määrä ja äänitehosteet. Ylimääräisiä pisteitä saa kuskin linkoamisesta kierteellä peltoon.

(Naapurustoon on hyvä tehdä vaikutus maastolenkillä putoamalla komeassa kaaressa takavasemmalle poistuvan hevosen selästä. Ai että sattuiko, egoon korkeintaan. Nyt yön jälkeen olen tosin sitten jo toista mieltä ja lääkärinaika on varattuna parin tunnin päähän.)


Niin pienen ja kiltin ja viattoman näköinen ;)