maanantai 28. helmikuuta 2011

Tunnilla taas

Ma 28.2.2011

Oltiin samalla viikolla vielä toisenkin kerran tunnilla että saisi vahvistettua asioita ennen kun urautuu taas takaisin vanhoihin tapoihinsa. Ei ollut ihan yhtä helppoa kun edelliskerralla, olkoonkin että videolla touhu näyttää kuitenkin paremmalta kuin miltä se tuntui.

Tilanne oli varsinkin käynnissä ja hetkittäin ravissakin se, että kuskilla oli jarru ja hevonen määräsi kaasun määrän. Siis olisi kipittänyt kovaa-kovaa-kovaa ja itse yritin väleissä jarrutella että ei ihan noin kovaa. Otettiin siis tarkoituksella hevonen vähän turhankin hitaaksi että pääsin hölläämään reilusti ohjasta ja itse ratsastamaan jalalla eteen. Vähän haitariliikettä siitä tuli kun aina eteenratsastaessa Hupi olisi halunnut painua raskaaksi kädelle ja juosta matalana alta pois, sen sijaan että olisi työntänyt takaa enemmän. Vastaavasti taas puolipidätteeseen vastasi alkuun jännittymällä ja lyhentämällä kaulaa kilometrin verran ja tuntui kysyvän koko ajan että "joko tehdään jotain? mitä me tehdään? kerro vaan niin mä teen jo? haluatko tätä? vai tätä? vai mitä?", sen sijaan että olisi malttanut odottaa mitä kuski mahdollisesti pyytää.

Vuokraaja oli tosiaan kameran kanssa kentän laidalla niin saatiin pitkästä aikaa vähän videonpätkääkin. Hupi tuntui tosi epätasaiselta ja löysältä, mutta ei oikeastaan videolla näytä lainkaan niin pahalta miltä selkään tuntui. Epätasaisuutta löytyy lähinnä kuskin kädestä (keventäessä käsikin menee hienosti ylös-alas...), ravi on vähän hidasta mutta toisaalta pointtina olikin saada hevonen odottamaan.

Video on sitten ääniraidan(kin) osalta sensuroimaton, sulkekaa korvanne ;)


torstai 24. helmikuuta 2011

Ahaa-elämyksiä ja maaperätutkimuksia

To 24.2.2011

Oltiin piiiitkästä aikaa Hupin kanssa tunnilla tiistaina. Parin tallikaverin tuttu käy pitämässä heille tunteja ja hypättiin porukkaan mukaan kun aikataulut sopi yhteen. Koulutusta tällä kaverilla ei ole mutta näkemystä ja silmää senkin edestä.

Meillähän on Hupin kanssa ollut ongelmana käytännössä aina se, että voin tehdä vain yhden kunnollisen työskentelyjakson per ratsastuskerta, jos annan välissä pitkät ohjat niin sen jälkeen aloitetaan uudelleen nollasta, ellei jopa pakkasen puolelta. Haittaa melkoisesti tuntien suunnittelemista kun pitäisi tehdä työt sen verran nopeasti että hevonen jaksaa mutta taas sen verran perusteellisesti että menee kuitenkin perille asti. Ja kuten edellisestä postauksesta huomaa, alussa taas menee helposti käyntihommiin hurjan pitkä aika että hevonen on avuilla. Tottakai asiat täytyy tehdä perusteellisesti mutta onhan tuo aika turhauttavaa.

Käytännössä isoimmat ongelmat on tasaisen tuntuman löytäminen (Hupi tykkäisi joko jäkittää alakaula pullollaan tai roikkua kädellä pää polvissa) ja niskan rentouttaminen. Olen yrittänyt houkutella ja maanitella ja lopulta oikeastaan aina onnistuenkin, mutta aikaahan siihen saa kulumaan ihan tuhottomasti. Nyt lähestyttiin asiaa vähän eri kantilta ja kerrottiin hevoselle että tässä kohtaa kun nenä on alhaalla ja niska rentona, tulee myötäys, mutta missään muualla ei. Jos jäkitti vastaan niin pidin vähän jopa kovan tuntuman, ja heti kun hellitti niin oikein liioiteltu myötäys. Jos taas yritti valua alas kuolaimen alle ja taakse niin heitin kokonaan tyhjäksi edestä. Yllättävän äkkiä meni viesti perille ja jäi lopulta tasaisena ja kevyenä, ja itse asiassa oikein tyytyväisenkin oloisena siihen muotoon mihin haettiinkin. Suurta eroa vanhaan ei ollut, niskaa haettiin ehkä muutama sentti alemmas mutta kun muotoa saatiin aavistus pyöreämmäksi niin a) kaulan pituus kasvoi, b) selkä nousi kun koko ylälinja rentoutui, c) moottori lähti ihan eri tavalla käyntiin ja d) lapojen liike kasvoi kun tuli tilaa liikkua. Tuo pari postausta takaperin oleva ratsastuskuva kertoo oikein hyvin sen vanhan tilanteen. "Ihan kiva" joo mutta jotenkin kuitenkin tosi kireä ja joustamaton ja liikkeeltään hyvin vaatimaton töpö.

Vaikka isoin ero liikkumiseen tuli varmasti ravissa niin ratsastettavuudeltaan käynti parani kuitenkin selvästi enemmän. Vanha tiki-tiki-ennakoin-poikitan-jännityn-moodi hävisi kuin tuhka tuuleen ja käyntiä sai ihan oikeasti ratsastaa niin että se pysyi silti rentona. Siirtymisissä hävisi välillä vähän ohjalta mutta pienellä asetuksella ja nopealla sisäpohkeella tuli hyvin äkkiä takaisin. Ja välissä sai heittää täysin pitkät ohjat, kun keräilin narut takaisin käsiin niin kierroksen aikana oli taas kuulolla.

Seuraavana päivänä oli pakko jäädä kentälle kokeilemaan että toimiiko sama homma yksinäänkin ratsastaessa. Ihan yhtä tasaista ja vakaata tuntumaa en löytänyt, mutta fiilis siitä mitä pitää tehdä oli tallessa edelleen. Ja toisaalta nyt tein paljon enemmän siirtymisiä (missä tunnillakin hukkasin homman aina hetkeksi) ja ravin pääasiassa alas istuen (vrt. tunnilla käytännössä kokonaan keventäen).

Muttamutta, ennen kun päästiin kentälle ollenkaan niin piti kiivetä toisenkin kerran kyytiin. Tulin maastosta alkukäynneiltä pitkin ohjin ja muistaakseni vielä ilman jalustimiakin, ja lantalan kohdalla sitten yhtäkkiä kaivelinkin itseäni lumihangesta. Mutta kun siellä lantalassa oli tappaja-jäälohkare (saaviin jäätynyt vesi kopautettu saavista pois ja jäälohkare viety lantalaan), vaani siellä ihan hiljaa pahaa-aavistamattomia hevosparkoja. Kumman helposti onnistuin putoamaan, kyllähän tuo harrastaa noita täyskäännöksiä ja pieniä paikaltapoistumisia (trööt-ympäri-tulosuuntaan) lähestulkoon päivittäin, ei vaan tullut pieneen mieleenikään että tuossa kohtaa pitäisi olla jotenkin varuillaan. Onneksi oli paksut toppavaatteet päällä ja pehmeä hanki alla niin ei sattunut kuin korkeintaan itsetuntoon ;)

lauantai 19. helmikuuta 2011

Back to basics

La 19.2.2011

Meni maanantaina ilmeisesti liian hyvin paussin jälkeen että piti tiistaina sitten taas kuvitella että voi jatkaa suoraan samasta pisteestä mihin maanantaina jäätiin, ja vielä kiireessä. No ei voinut. Ensin hevonen ei reagoinut apuun ollenkaan, sitten kun pyysi isommin niin ylireagoi oikein kunnolla. Ja täti ei malttanut tehdä mitään rauhassa ja loppuun asti vaan yritti saada kaiken tänne heti nyt. Tuloksena oli alta pois kipittävä hevonen ja turhautunut täti ja paha mieli molemmilla.

Sitten tuli taas kahden päivän pakkoloma kun auto hajosi, silloin harmitti mutta taisi tulla lopulta oikein hyvään väliin. Eilen palattiin sitten ihan perusasioihin ja rakennettiin hommaa pala kerrallaan ja kas kummaa, se toimi. Meni varmaan 45 minuuttia ennen kun otin ensimmäistäkään raviaskelta mutta sitten se ravi oli hyvää ihan siitä ensimmäisestä askeleesta lähtien.


Tehtiin käynnissä todella vaativia tehtäviä ja harjoituksia...
- Pohkeesta eteen. Nyt eikä huomenna. Mutta rauhassa eikä kiirehtien ja kipittäen.
- Pidätteestä takaisin. Ja nopeasti. Ei seitsemän askeleen jälkeen valuvia pysähdyksiä vaan heti.
- Asetus säilyy vaikkei täti roikukaan siinä narussa koko ajan. Asetus, myötäys, ja asetus säilyy silti.
- Suoristus. Ei viskata sitä asetusta ja taivutusta puolelta toiselle miten sattuu vaan suo-ris-te-taan välissä. Rauhassa, huolella, myös se takaosa sieltä oikealta liiraamasta sinne mihin se kuuluukin.
- Kaksi ohjaa, kaksi pohjetta, kaksi istuinluuta. Ei pelkästään suoralla vaan myös kaarteessa. Täti ei jää nypeltämään yhtä ohjaa vasemmassa ja toista oikeassa vaan ratsastaa molempia puolia molemmissa kierroksissa. Helpottaa muuten yllättäen suoristamistakin...
- Ratsasta jokainen askel, älä matkusta puolta kierrosta välissä ja kuvittele sitten vaativasi yhtäkkiä jotain taikatemppua sekunnissa "naps". Ei onnistu.

Ja sitten kun tämä lista oli käyty läpi niin yhtäkkiä hevonen oli oikein päin, suorana ja tasaisesti molemmilla ohjilla ja liikkui rentona. Ja sama tunne säilyi ravissa ja osin laukassakin. Ravi oli hyvää molempiin suuntiin, laukassa oikea oli vähän heikompaa ja jopa nelitahtista, mutta vasen laukka tuntui megahyvältä, hidasta, ilmavaa ja pyörivää. Suunniteltiin jossain kohtaa kaverin kanssa että tehdään vaihtarit ja ratsastetaan hetki toistemme hevosia mutta enhän minä malttanut tulla tuolta kesken alas vaan piti nautiskella :)

Pakkasta oli lopettaessa -21 mutta kuskilla pieni hiki päällä ja hevonenkin aavistuksen valkoisen huurun peitossa. Mutta molemmat niiiiiin tyytyväisiä :)

tiistai 15. helmikuuta 2011

Oikein ajoitettu rokotusloma

Ti 15.2.2011

Hupi sai influenssapiikin kaulaansa viikko sitten sunnuntaina ja seuraavan viikon alussa allekirjoittanut että vuokraaja viestittelivät toisilleen "kuumeessa, ei pysty". Hyvä ajoitus siis. Rokotusloma oli sitten muutaman päivän osalta ihan totaalilomaa, Hupi tuskin oli pahoillaan. Loppuviikosta saatiin hevonen sitten vähitellen takaisin hommiin, varakuskin ja juoksutuksen avulla. Loma teki varmasti hevosellekin hyvää, se oli taas astetta yritteliäämpi ja työteliäämpi, tosin ehkä aavistuksen tahmea, siitä huolimatta että se söi täydet väkirehut koko ajan. Toiset tuntuu keräävän ylimääräistä energiaa vapaapäivistä, tämä sen sijaan laiskistuu ihan selvästi. Tai siis tekee kyllä mitä pyydetään ja on tietyllä tapaa jopa herkempi, mutta oma moottori käynnistyy selvästi hitaammin.

Keskiviikkona Hupi kävi vain pienellä päiväkävelyllä vuokraajan kanssa (joka toipui flunssastaan vähän nopeammin). Torstaina lainakuski hyppäsi kyytiin ja teki kevyen treenin kotikentällä. Allekirjoittaneen mieltä lämmitti kovasti kommentit "hyvin ratsastetusta ja avuilla olevasta hevosesta" (kiitos! jos tätä satut lukemaan), olkoonkin että en ole ehkä ihan valmis tuota täysin allekirjoittamaan ;)

Perjantaina raahauduin pikkukuumeesta huolimatta juoksuttamaan hevosen, sen verran hyvä mieli jäi että kannatti. Hupi on liinan päässä yleensä vähän jarrujen säätöä vailla ja siirtymiset ravista käyntiin on kestäneet parhaimmillaan (pahimmillaan) kymmenisen kierrosta. Ottaa hermon päälle hokea pyrrrrrrrrkääääääääyyyyyyntiiiiiiiin sitä seitsemättätoista kertaa kun hevonen silmät loistaen hölkkää narun päässä ilman pienintäkään aikomusta hiljentää. Se ei siis missään tapauksessa juokse kovaa, pistää vain vastaanottimen pois päältä ja hölkkää täysin omissa maailmoissaan vähän ilkikurinen katse silmissään. Ja tätin hermoja koetellaan. Tämän takia juoksuttaminen ei koskaan ole oikein ollut meidän juttu. Mutta nyt kun yleismoodi oli vähän tahmeahko ja miellyttämisenhalu kuitenkin täydet sata prosenttia, niin tehtiin käynti-ravi-siirtymisiä molemmin päin siististi merkistä, temponvaihteluita ravissa ja jopa muutama laukannosto, sen normaalin ajamisen "laukka! eeeeikun lllllaukka! prkl!" sijaan. Hyvä mieli voitti illalla takaisin nouseen kuumeen sata-nolla.

Viikonloppu oli sitten vuokraajan heiniä, olivat menneet lauantaina kevyesti kentällä ja sunnuntaina paukkupakkasen vaan talutellen maastoon. Maanantaina olin itse vihdoinkin taas siinä kunnossa että pystyi kuvittelemaan kiipeävänsä kyytiin. Pakkasta oli parikymmentä astetta, mutta tänä talvena on kylmään sen verran hyvin jo totuteltu että tuossa lämpötilassa meillä tehdään työt vielä suht normaalisti. Tervekeuhkoinen hevonen ja huolelliset alku- ja loppuverryttelyt niin ei ole ollut mitään ongelmia. Käytiin kaverin kanssa kolmen vartin alkukäynnit ja -hölkät maastossa ja siihen päälle sitten kevyt puolen tunnin koulutreeni vielä kentällä. Sekä kuski että hevonen on valuneet lomaillessaan taas vähän vinoiksi joten teemana oli siirtyminen, väistö, suoristus, siirtyminen, väistö, suoristus. Vähän päämäärättömäksi haahuiluksi se kai meni mutta molemmat tultiin talliin tyytyväisinä, se riitti tällä kertaa.

Vähitellen alkaisi nuo pakkaset kyllä jo tälle talvi-ihmisellekin riittää. Ratsastaa tarkenee kyllä kun pukee kunnolla päälle, ja täällä Pirkanmaalla päivisin lauhtuu kuitenkin aina sinne -20 tienoille. Mutta kun talli jäätyy. Hevoset on vielä tarhanneet aamusta iltamyöhään (loimet päälle ja heinää eteen niin eivät ole vielä illallakaan portilla norkoilemassa) ja lämmittävät tallin illalla nopeasti takaisin plussalle, mutta jos kovasti vielä kiristyy niin joutuu kohta sen vuoksi seisottamaan noita sisällä.

Selkälihaksia!

Ke 2.2.2011

Asioita täytyy aina opetella kantapään kautta mutta jotain ilmeisesti viimekesäisistä satulaongelmista on tarttunut mukaan. Viikon verran ehdin tuskailla kun Hupi oli vähän nihkeä liikkumaan. Meni kyllä eteenpäin mutta ei oikein halunnut käyttää itseään, taipui huonosti ja käytti selkäänsä vielä huonommin. Ja sitten eräänä iltana nukkumaan mennessä blondilla välähti.

Satulaanhan laitettiin vaihdettaessa alle Mattesin correction pad, kun penkki oli aavistuksen liian leveä, kasvunvaraa jätettiin siis ihan tarkoituksella. Seuraavana päivänä blondi meni ja otti yhden palan padista kummaltakin puolen pois, ja vanha tuttu työmyyrä palasi kuvioihin kuin nappia olisi painanut. Tokihan se vähän alkuun arasteli nostaa selkäänsä, jos vaikka satula puristaisi, mutta kun ei enää puristanutkaan niin liikkui iloisesti taas niin kuin pitääkin. Pitkään ongelmaa ei ollut voinut olla koska selkälihakset oli koko ajan tuntuneet hyviltä ja pehmeiltä (vrt viime kesän isot selkäjumit), ja lanneselän ongelmien takia niitä on vielä nimenomaan syynätty päivittäin. Lisäksi vielä pari viikkoa sitten Hupi oli useampana päivänä peräkkäin todella hyvä ratsastaa. Onhan se nyt ollut selvästi näkyvissä että sään molemmin puolin kuopat on pienentyneet ja täyttyneet (vielä syksyllä varsinkin oikealla puolen oli selvä monttu) mutta 1+1 laskeminen tapahtuu edelleen vähän hitaanlaisesti. Hevonenhan kyllä antaa selvät, joskin melko pienet merkit - ehkä tämä täti vielä joskus oppii tulkitsemaan niitä heti eikä huomenna.

Jotain hyvääkin kuitenkin tästäkin ongelmasta. Kun hevonen tuntui hankalalta ratsastaa, niin sen sijaan että olisin yrittänyt väkisin jumputtaa ja jumputtaa sitä rennoksi ja hyväksi (mikä pomminvarmasti ei olisi edes onnistunut), heitin useampaan kertaan itse jalustimet ristiin kaulalle ja keskityin omaan istuntaani. Siinä ei niin haittaa jos hevonen laiskottelee, ja työmaata ainakin riittää...

Hikijumppaa karvaponilla. Kuva: Laura Leppäkorpi

tiistai 1. helmikuuta 2011

Ahkeraa työntekoa, part II

Ti 1.2.2011

Koulureenien lisäksi ollaan pidetty välillä kunnolla hauskaakin. Tai siis, patoutuneena pilkunviilaajana allekirjoittanut on ihan oikeasti sitä mieltä että kunnon koulutreeni on oikeasti hauskaa eikä Hupi the Työmyyräkään sitä tunnu pahakseen panevan. Mutta ollaan siis tehty muutakin kun kierretty kotikenttää päivästä toiseen.

Toissaviikonloppuna oltiin iltasella maneesilla ja kaveri oli mukana laittamassa pieniä puomi- ja estetehtäviä. Hävettävän kauan taas edellisestä kerrasta, ellei niitä Niihaman muutamia hyppyjä lasketa. Ja on niistäkin jo hetki jos toinenkin.

Hupi nuokkui vielä tallinkäytävällä silmät puolitangossa ja oli yleisen naureskelun kohteena, "herää eläin, sun tarvis kohta jaksaa pompata". No heräsihän tuo. Maneesimörköjä oli tänään liikkeellä laumoittain ja ensimmäisen parin minuutin aikana Hupi ehti yrittää paeta a) puomia, b) tolppaa, c) kouluaidan palasta, d) muutamaa ihmistä, e) toista hevosta, f) koiraa, g) maneesin päätyä, h) paskakasaa, i) riimunnarua ja j) loimea. Mutta täytyyhän toista ymmärtää, ne kaikki vaanivat ihan hiirenhiljaa pientä hevosparkaa. Rentoudesta oli siis ihan turha haaveilla joten keskityttiin sitten työntekoon. Jalasta eteen ja sitä rataa, vähän reippaammassa tempossa niin ei ehdi tuijottaa niin paljoa. Muut möröt vähitellen kaikkosi, vaan se maneesin pääty oli vaarallinen vielä ihan loppukäynneissäkin :D

Tehtävät pidettiin hyvin helppoina mutta silti tuntui olevan ihan riittävästi tekemistä. Ensin yksittäistä laukkapuomia ympyrällä molempiin suuntiin, ei ongelmia, hyvä etenevä laukka ja kaarevalla uralla lähestyminen niin askelkin osui. Sitten suoralla uralla kolme puomia peräkkäin ja vähitellen kavaleteiksi nostaen, alkuun vielä ok mutta sitten alkoi laukka levitä jo vähän etupainoiseksi ja matalaksi ja säätövaran hukkuessa hukkui sitten vähän paikatkin. Hupi ei juuri itse paikkoja katso (eikä se tietenkään ole sen tehtäväkään) eikä korjaa sitten enää väleissä, siis jos ensimmäiselle puomille ei osu niin ei sitten osu lopuillekaan (kuskikin tietysti saisi korjata jos ehtisi). Toistoja, toistoja ja toistoja. Lopussa vielä muutamia hyppyjä molemmista suunnista, ensin ristikolle ja sitten pystylle. Puomimöröt oli kai palanneet maisemiin kun Hupi varmuuden vuoksi loikkasi ensimmäisen ristikon yli niin ettei varmasti koske puomeihin. Ei se kovin korkealla käynyt mutta hypyn lakipiste oli ainakin metrin verran esteen takana, oli tätillä tekemistä yrittää mennä mukaan... Muutaman kerran piti ottaa lähestyminen ravissa että varmasti osuu, kun kämmin itse laukassa paikat ja jäin vähän suuhun kiinni (Hupi hyppää mieluummin liian kaukaa kun juuresta), ettei vaan ala hevonen epäröidä. Kaveri tuli vielä lopussa okseria, me jätettiin väliin kun pystylle tuli muutama onnistunut hyppy peräjälkeen ja Hupi alkoi vaikuttaa jo todella väsyneeltä. Pää olisi vetänyt kyllä mutta laukka oli jo tosi etupainoista niin ei viitsinyt riskeerata hyvää mieltä.

Siitä Hupi on valtavan kiltti että se ei kiellä eikä mene ohi. Ei varsinaisesti ime esteelle koska jännittää ja ehkä tuijotteleekin vähän aina, mutta ei kyllä myöskään jarruttele pätkääkään, ja tykkää touhusta ihan hurjasti. Nytkin kävelin pitkin ohjin aina välissä kun kaveri hyppäsi, ja samantien kun aloin keräillä naruja käsiin niin poni oli täpäkkänä menossa jo. Pitäisi saada vaan toooosi paljon enemmän hyppykertoja että tulisi rutiinia, molemmille. Pienillä esteillä ja puomeilla vaan paljon toistoja. Kesää ja omaa estekalustoa odotellessa...

Esteiden lisäksi hauskanpitoa on jatkettu tottakai maastossa. Tai vähän ehkä kontrolliharjoituksiksi naamioituna, käytiin siellä samaisella suoralla pitämässä pieni neuvottelu missä Hupi oli vuokraajalta lähtenyt lapasesta jokunen viikko sitten. Hyvän alkuverkan jälkeen päästin sen suoralla täyteen vauhtiin, pyysin (lue: käskin) takaisin ihan hitaaseen laukkaan, taas uudestaan kovaan laukkaan ja taas takaisin. Pari ensimmäistä jarrutusta ei ehkä ollut ihan oppikirjan mukaisia, mutta hyvin äkkiä poni muisti että silloin kannattaa hidastaa kun kuski vetää naruista, ja sitten pidätteeksi riittä vanhaan malliin taas se että puristi vähän nyrkkiä kiinni ja nousi itse pystympään. Kun jarrut oli säädetty niin päästeltiin sitten palkintona yksi suoranmitta kokonaan isoa kovaa. Tallille palatessa alla oli hikinen ja väsynyt mutta hyvin tyytyväinen hevonen.

Ahkeraa työntekoa, part I

Ti 1.2.2011

Onneksi jäi uudenvuodenlupaus tekemättä koska nyt se olisi tämä päivitystauon myötä jo rikki.

Hupi on kuitenkin liikkunut ahkerasti ja monipuolisesti tämänkin ajan. Ohjelmistossa on ollut kaikenlaista käyntilenkeistä ja koulureenistä pikkuesteisiin ja laukkamaastoihin. Kaikkea on ihan turha yrittää käydä läpi mutta jotain kuitenkin. Jaan suosiolla pariin osaan niin ei tule kilometripostausta.

Oma kenttä on ollut varsin hyvässä kunnossa koko kuukauden. Uraahan sinne on tullut kun jotkut jumputtavat sitkeästi samaa rinkiä ympäri. Kovan koulun kakarana käynyt allekirjoittanut sen sijaan muistaa edelleen sen huudon määrän kun pienenä ponilapsena erehtyi vasta umpeen lapioitua uraa kiertämään. Ja toisaalta metri sisäpuolella ratsastaessa joutuu muistamaan ihan eri tavalla myös ne ulkoavut. Joka tapauksessa pohja on nyt kuitenkin sellainen että askellajit pystyy käymään kaikki läpi, laukassa ehkä lähinnä suorilla urilla lyhyitä pätkiä, tiukkoja kurveja varoen. Mutta verrattuna viime talveen kun kenttä oli käytännössä täysin ratsastuskelvoton, on tämä jo suorastaan luksusta.

Kenttätyöskentely on ollut kuitenkin hyvin ravipainotteista. Siirtymisiä on tehty viimeisen parin viikon aikana luultavasti vähintään miljoona, ja silti tuntuu ettei riitä. Hupi olisi kovin tyytyväinen jos saisi jumputtaa sitä omaa raviaan kierros kierroksen perään, ja koska se monesti tuntuu siinä ihan asialliselta niin kuski helposti jää matkustelemaan aivan liian pitkäksi aikaa, "onpas tää helppoa". Ja sitten kun pitäisikin tehdä nopeasti asioita niin karu totuus tulee ilmi, takajalat on tallissa, hevonen kilometrin pohkeen takana ja reagointiaika apuihin puolesta vuodesta ylöspäin.

Kaveri oli mukana toissaviikolla meitä vähän vahtimassa ja teetti siirtymisiä niin nopealla tahdilla että hidasta hämäläistä hirvitti. Tehtiin noin 20m sivultaan olevalla neliöllä töitä, ensin ihan vaan käynnissä, pysähdys ennen jokaista kulmaa ja kulman läpi etuosaa edellä kääntäen. Kun jarrut oli säädetty kuntoon ja kääntävät avut löytyneet, tehtiin jokaisen kulman jälkeen raviin siirtyminen, ennen kulmaa joko käyntiin tai jos ei kuunnellut, pysähdykseen asti, ja kulma käynnissä, ja taas uudelleen raviin. Hupi on a) hätäinen ja kiireinen ja b) silti vähän hidas pohkeelle, joten kahdeksan siirtymistä lyhyen kierroksen aikana oli ihan pirun hyvä harjoitus saada se sekä kuuntelemaan ja malttamaan että sitten toisaalta reagoimaan apuihin heti eikä huomenna. Aika paljon jouduin lopulta vaihtelemaan tehtävää (jättämään siirtymisiä pois ja tekemään ylimääräisiä väliin) ettei ala ennakoida mutta lopputulos oli varsin kivasti kuulolla oleva hevonen. Täytyy tehdä useammin tätä. Lopussa tehtiin vielä laukannostoja suorille urille sekä käynnistä että ravista, myötä- ja vastalaukkaa vaihdellen. Ylläriylläri, kun hevonen oli kuulolla, ei tässä ollut mitään ongelmia. Vähän ennakoi ja kuumui toki mutta suoritti kaiken mitä pyydettiin.

Samantyyppisiä tehtäviä ollaan tosiaan tehty tämän jälkeenkin. Vähän on tullut ongelmaksi se että niin kauan kun askellajeina on käynti ja ravi niin hevonen on vähän hidas ja sitten kun otetaan laukkaa mukaan niin alkaa sählääminen ja kuumuminen. Vaihtoehtoina on rento mutta vähän hidas ja terävä mutta hätäinen ja sähläävä hevonen. Sellainen kultainen keskitie olisi kiva. Mieluummin kuitenkin tuo ensimmäinen vaihtoehto, mutta olen yrittänyt vähän hakea sitä rajaa että kun Hupi on ensin rento, niin mihin asti terävyyttä ja reagointinopeutta voi hakea ilman että alkaa teputus. Välillä ollaan menty rajasta yli ja loppuaika on mennyt rentouden hakemiseen, mutta kai se oikea kohtakin joskus löytyy.

Hupi on toiminut myös koirakouluttajana useampaan otteeseen kun pari koiraa on käynyt omistajiensa mukana tallielämään totuttautumassa. Näin pomminvarmasti koirien kanssa toimivaan hevoseen en kyllä ole koskaan ennen törmännyt. Hupi sietää oikeastaan aivan liian paljon, erään koiran omistajalla taisi hetken vähän kylmätä kun käskyistä huolimatta koira paineli suoraan kävelevän hevosen takajalkojen väliin. Hupi näytti lähinnä hämmentyneeltä takajalkoja asetellessaan, että mitäs esteitä tänne nyt on laitettu kun täytyy kinttuja näin nostella. Ja edellämainittu siirtymisharjoituskin tehtiin osin niin, että vieressä ulkoradalla juoksi koko ajan labbis kirittämässä ja leikkiin haastamassa. Hupi tuumasi lähinnä että "ei pysty nyt leikkimään, täytyy keskittyä työntekoon". Ei edes pienenpientä puolipidätettä joutunut tekemään siksi että koira olisi saanut keskittymisen herpaantumaan. Sinänsä hyvä, että aralle ja ehkä pelkoaan haukkuvalle koirallekin pystyy näyttämään hevosen, mutta toisaalta Hupin kanssa rohkeampi koira taas äkkiä oppii että voi tehdä ihan mitä vaan...