(Part 1)
Arvoin ihan viime tippaan asti Rengon kisaa että lähdetäänkö vai ei. Kisatauko olisi ilman tätä reissua venynyt viiteen viikkoon (Parvela-Orivesi), niin viimeisenä päivänä laitoin ilmoittautumisen menemään. Ohjelmassa oli siis 2-taso ja HeA:10.
Hetken kirosin lähtölistojen ilmestyttyä, kun startti oli heti ysin jälkeen, ajomatkaa tulisi kuitenkin puolisentoista tuntia joten herätys oli viiden pintaan. Sääennusteiden vihjatessa ukkoskuurojen mahdollisuudesta iltapäivälle olin kuitenkin oikeastaan ihan tyytyväinen aamustarttiin. Oltiin kisapaikalla sopivasti noin tunti ennen starttia, ja vähän puoli ysin jälkeen kiipesin selkään, suunnitelmissa reilun puolen tunnin verkka.
Oma kroppa oli vähän jumissa, kiitos maanantaisen kuperkeikan, joten en istunut alas kovinkaan paljoa, ja tein melko paljon jumppaa ihan vaan käynnissä. Hupi ehti jo ensiminuuteilla rakastua tien toisella puolella laitumella olleeseen varsaan, joten toisessa päädyssä oli keskittyminen hetkittäin vähän hukassa. Tehtiin paljon väistöjä sekä käynnissä että ravissa (nopea pohje!), muutama takari (joko about puolikkaina tai sitten "yli", ajatuksena että pääsen ratsastamaan haluamastani askeleesta käännöksestä ulos) ja vastalaukkaa (nostojen ja lyhyiden laukkapätkien kautta hevonen pois kädeltä ja kantamaan itse oma kroppansa). Tarkistin myös vielä juuri ennen radalle ratsastamista että hevonen odottaa kulmissa - HeA:10 ei alun jälkeen juuri tarjoa aikaa valmisteluille, joten jokainen kulma pitää pystyä käyttämään hyväksi. Verkka-aika oli ihan sopiva, vaikkei hevonen mitenkään erityisen hyvältä tuntunutkaan radalle ratsastaessa. Mieli olisi tehnyt hinkata vielä asioita läpi pidempään, mutta järki sanoi kuitenkin että tämän paremmaksi tämä ei nyt tänään muutu.
Rataa kiertäessä Hupin keskittyminen oli onneksi jo kuskissa eikä siinä vähän tuomariautojen takana olleessa varsassa. Varsinainen tulikoekin läpäistiin, kun ensimmäistä kertaa päädyn läpi ratsastaessa tuulenpuuska kaatoi suoraan hevosen takana radan vieressä koristeena olleen kukkasaavin, eikä tästä aiheutunut pientä pyrähdystä suurempaa. Voiko oikeasti turhanpäiväisen kyttäämisen ja jännittymisen saada pois yhdellä ainoalla treenikerralla?
Koko radan ajan itselläni oli vähän sellainen fiilis että ei tämä nyt oikein kulje. Sisään tultiin ihan ok, ekan keskiravin unohdin (!) valmistella, ja väistö oikealle oli vähän vaisu, vaikka sen pitäisi olla se parempi. Toinen keskiravi lähti paremmin mutta hajosi turhankin nopeasti, toinen väistö soljui sivulle ihan hyvin, mutta jäi etupainoiseksi asetusta en saanut rehellisesti läpi. Käynti tuntui hitaalta mutten uskaltanut koskea juurikaan viime radan rikko mielessä (toim. huom. käynti näytti varsin rennolta ja siitä tuli seiskaakin, että voi sitten jättää ihan jatkossakin koskematta ja antaa hevosen hoitaa homman...). Ensimmäinen takari vähän läpi kävellen, toisessa molempien tuomareiden mukaan astui taakse (varmasti pitää paikkansa, häiritsee vaan se etten itse tuntenut, ja videolla on juuri toinen hevonen edessä eli ei näe tilannetta). Laukannoston ryssin itse kun taas unohdin (!!) valmistella ja sitten kun muistin niin vähän turhan ärhäkästä puolipidätteestä Hupi hämmentyi ja steppasi pari askelta ennen nostoa. Keskilaukka turhan vaisu ja etupainoinen, pitäisi uskaltaa antaa mennä, kun vasemman laukan saan koottua kaarelta nätisti vaikka ei olisikaan ihan niin hyvin takaosalla. Kaarros aika kivassa tasapainossa, vastalaukkakaarre taas vähän mitäänsanomaton (jos näistä on tarjottu seiskaa ja kasia niin miksi pitää vaan ajella läpi ja ottaa se kutonen?). Oikean laukan nostossa perä lensi sisään että heilahti, ja en saanut "keskilaukan" jälkeen oikein enää mitään tatsia, vaan hetkittäin oikeasti tuntui siltä että tämä voi vielä pudottaa raville. Ja ratsastamisen sijaan varmistelin. Mistä kaupasta saisi ostaa uskallusta? Lopputervehdykseen tulin vähän liian varovasti, ja kun ravista puuttui energia niin pysähdys jäi takaa hajalleen.
Radan jälkeen ajatuksena oli kävelyttää, riisua, lastata ja juottaa hevonen, hakea paperit ja lähteä pikapikaa kotimatkalle. Ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen kun kuulutus kertoi prosenteiksi 61,400% ja sillä luokan johtoon (Anu sattui juuri olemaan vieressä, voinet todistaa tämän ;) Ja sori kun en tajunnut siinä jäädä jutulle enempää). Luokkahan oli toki ihan alussa, ja selvää oli että ohi tulee menemään vielä moni. Aika pitkään saatiin kuitenkin tätä kisapaikalla odottaa, ja lopulta tuomio oli toinen ei-sijoittunut. Vaivaiset 4,5 pistettä jäi rusettiin matkaa, sen verran enemmän olisi kyllä ollut otettavissa.
Videon katsomisen jälkeen totesin että eipä se nyt tosiaan näyttänyt ollenkaan niin pahalta kuin mitä tuntui. Ehkä se huono fiilis johtui siitä, että hevonen oli niin hurjan etupainoiseksi pyrkivä koko ajan (luottokengittäjän reissu, tasan viikon normaalista venynyt kengitysväli, ja hiihtoliiton hyväksymä suksimalli alla). Pakko kuitenkin olla tyytyväinen siihen, miten paljon pystyin ratsastamaan vaikka olin koko radan ajan enemmän tai vähemmän poissa mukavuusalueeltani. Ja vielä enemmän pitäisi, kun edelleen joka toisessa tämän kauden paperissa lukee "uskalla vaikuttaa", "ratsasta rohkeammin" tai jotain vastaavaa loppukommenteissa.
Kotimatkalle lähdettiin siis lopulta ihan hyvillä mielin. Ja oikeastaan ihan kaikista päällimmäisenä mielessä oli edelleenkin Hupin "henkisen kantin" kasvu: Kuukausi sitten tehtiin tikusta asiaa ja hakemalla haettiin kytättävää, ja nyt oikeasti hevosen säikäyttänyt asia ei jäänyt päälle vaan se uskalsi nopeasti rentoutua uudelleen. Itse asiassa hevosen rentous ehkä on sittenkin se ihan kaikkein päällimmäisin fiilis tästä reissusta, ja se ei ole huono asia se.
Video seuraa perässä, kunhan saan pienet tekniset ongelmat ratkottua.
maanantai 20. heinäkuuta 2015
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Ei mennyt niin kuin Strömsössä...
... ne viime postauksessa mainitut kavalettitreenit nimittäin.
Eilen kannoin reippaasti kentälle kuusi puomia ja viereen kuusi tolppaa. Mentiin ensin hetken aikaa puomisarjaa maapuomeina, ja hetken päästä hyppäsin alas nostamaan puomin päät ylös kannattimille. Hupin mentaliteettina tuntui olevan "vauhti korjaa virheet", ja se kolisteli menemään katsomatta kovin suuresti jalkoihinsa. Pari kertaa autoin noin miljoonalla puolipidätteellä löytämään riittävän rauhallisen tahdin ja tempon, kunnes sitten kolmannella lähestymisellä totesin että selvittäkööt itse jalkansa.
No ei selvittänyt. Kompastui toiseen puomiin ja sitten mentiinkin komeasti kuperkeikkaa. Ensin kuski vasemman lavan yli puomien sekaan ja sitten hevonen kuperkeikkaa perään. Muistan maassa maatessani kironneeni että nyt muuten sattuu ja kunnolla, kun hevosen kylki lähestyi yläviistosta. En vieläkään käsitä miten Hupi räpiköi ylitseni osumatta käytännössä juuri ollenkaan, suoraan yli se nimittäin tuli.
Hupi seisoi kentän keskellä melko hämmentyneen ja nolon näköisenä. Syljeskelin enimmät hiekat ja nappasin hevosen kiinni. Pikainen tsekkaus, ei näkyviä vekkejä, ja liike ok, joten ei muuta kun takaisin kyytiin. Tein ensin hetken aikaa töitä sileällä, ja tulin sitten puomit vielä pariin kertaan, mutta ihan vaan maapuomeina...
Vuorokausi tapahtuneesta parhaisiin ystäviini kuuluvat burana, mobilat, kylmä- ja lämpögeelipussit ja back on track -peitto. Puomin kuva on kauniisti piirtynyt vasempaan reiteen ja vasemman käden liikeradat ovat hiukkasen rajoittuneet. Hevonen vaikutti tänään ihan normaalilta, joten isommat kolhut taisivat osua kuskille. Toivottavasti saadaan akka kuntoon sunnuntaiksi.
Eilen kannoin reippaasti kentälle kuusi puomia ja viereen kuusi tolppaa. Mentiin ensin hetken aikaa puomisarjaa maapuomeina, ja hetken päästä hyppäsin alas nostamaan puomin päät ylös kannattimille. Hupin mentaliteettina tuntui olevan "vauhti korjaa virheet", ja se kolisteli menemään katsomatta kovin suuresti jalkoihinsa. Pari kertaa autoin noin miljoonalla puolipidätteellä löytämään riittävän rauhallisen tahdin ja tempon, kunnes sitten kolmannella lähestymisellä totesin että selvittäkööt itse jalkansa.
No ei selvittänyt. Kompastui toiseen puomiin ja sitten mentiinkin komeasti kuperkeikkaa. Ensin kuski vasemman lavan yli puomien sekaan ja sitten hevonen kuperkeikkaa perään. Muistan maassa maatessani kironneeni että nyt muuten sattuu ja kunnolla, kun hevosen kylki lähestyi yläviistosta. En vieläkään käsitä miten Hupi räpiköi ylitseni osumatta käytännössä juuri ollenkaan, suoraan yli se nimittäin tuli.
Hupi seisoi kentän keskellä melko hämmentyneen ja nolon näköisenä. Syljeskelin enimmät hiekat ja nappasin hevosen kiinni. Pikainen tsekkaus, ei näkyviä vekkejä, ja liike ok, joten ei muuta kun takaisin kyytiin. Tein ensin hetken aikaa töitä sileällä, ja tulin sitten puomit vielä pariin kertaan, mutta ihan vaan maapuomeina...
Vuorokausi tapahtuneesta parhaisiin ystäviini kuuluvat burana, mobilat, kylmä- ja lämpögeelipussit ja back on track -peitto. Puomin kuva on kauniisti piirtynyt vasempaan reiteen ja vasemman käden liikeradat ovat hiukkasen rajoittuneet. Hevonen vaikutti tänään ihan normaalilta, joten isommat kolhut taisivat osua kuskille. Toivottavasti saadaan akka kuntoon sunnuntaiksi.
 |
| Tulitikkuja? |
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Parvelan kisareissu
Ypäjän kisaviikon jälkeen valmennuksessa keskityttiin siihen, miten kyttäämiseen täytyy reagoida, ja haettiin vähän uusia (tai sitten vanhoja mutta unohtuneita) työkaluja poikittamisen pois kitkemiseen. Hanna ravisteli kentän laidalla koiran makuualustaa, kopisteli muovitötsistä hiekkaa aitaa vasten juuri kohdalla, ja lopussa otettiin mukaan myös yksi sateenvarjo. Hyvin äkkiä selvisi, että ongelman ydin on karkaava sisälapa. Vasemmassa kierroksessa saan etuosan pidettyä apujen välissä, ja hevonen ei pääse karkaamaan sisäpohjetta vasten vaikka pelottaisi. Oikeassa kierroksessa sisälapa putoaa helposti, ja hevonen pääsee sitä kautta "karkuun". Kun saan sisäavuilla (mukaan lukien se sisäohja, ei pelkkä pohje!) pidettyä lavan hallinnassa, ei hevonen pääse karkaamaan pohjetta vasten. Lopulta pääsin ratsastamaan "mörköpäädyn" läpi niin, että takaviistossa sateenvarjoa avattiin tai suljettiin ilman, että pystyin itse hevosesta (jännittymisestä) lukemaan milloin jotain tehdään ja milloin ei. Työvoitto!
Heinäkuun alussa oli vuorossa Parvela ja jälleen 3-tason kisa. Koska kilpailupaikka on lähes naapurissa (matkaa 20 km), rutiinia tarvitaan sekä kuskille että hevoselle, ja tarjolla oli kaksi HeA-luokkaa, niin pienen arpomisen jälkeen ilmoittauduin molempiin. Tiedossa oli, että avoin HeA tulee olemaan jälleen tasoltaan kivikova, ja ohjelmakin oli vaikea ja tappavan pitkä (CCI** HeA 1998). Toinen luokka ei varsinaisesti ollut lähtökohdiltaan kovin paljon helpompi: Ohjelma oli tuttu (CCIP** HeA 2007) mutta ei ehkä tehtäviltään lempiohjelmiani, ja suomenhevosten rahaluokka Prix de Suomen Hippos kerää mestaruuskilpailun osallistujia mukaan kiitettävästi. Nytkin mukana oli noin puolet ihan sieltä terävimmästä kärjestä.
Verkkaolosuhteet olivat vähän haasteelliset, tilaa oli yllin kyllin ja maneesi oli ihanan viileä, mutta pohja oli juuri uusittu ja hurjan raskas, ja lisäksi maneesi paukkui kuin pahemmalla myrskytuulella. En osaa suunnitella verryttelyä tällaisiin olosuhteisiin ollenkaan. Pitäisi ratsastaa paljon käyntiä, mennä "pitkään ja hitaasti" ettei väsytä hevosta joka ei kuitenkaan pitkään jaksa punnertaa raskaalla pohjalla, mutta toisaalta käynnissä on aivan liian paljon aikaa kytätä ja pelätä pauketta. Päädyin sitten fiksuna tyttönä tekemään vähän ja sinne päin, ja lähdin radalle ihan liian vähän tehneenä. Parvelan kenttä on 50x75m joten kahden pitkän kouluradan ja tuomareiden lisäksi päätyyn jää noin viiden metrin levyinen kaistale kahdelle valmistautuvalle ratsukolle (yksi per rata). Yritin tehdä tuossa mahdollisimman paljon siirtymisiä ja saada hevosen kunnolla pohkeen eteen, mutta olisin tarvinnut enemmän tilaa laukata kuin sen neljä askelta noston jälkeen.
Rataa kiertäessä Hupi yritti vähän kysellä että josko täällä tuomaripäädyssä olisi mörköjä, mutta valmennuksen työkaluilla sain ongelman korjattua ennen kuin se oikeastaan edes oli ongelma. Radasta ei sitten jäänytkään paljon lapsille kerrottavaa. Vaikken tietoisesti jännittänyt, niin videolta näkyy tönkkösuolattu kuski ja vähän hämmentynyt hevonen joka varsinkin ravissa jää ihan selättömäksi ja tahdittomaksi. Ja unohdinpa sitten ensimmäistä kertaa elämässäni radankin. Muiden suorituksia katsoessa kaksi ratsastajaa kolmesta unohti vasemman laukan voltin (joka kieltämättä on ihan epälooginen ohjelman kulkuun nähden), ja mietin vielä itse että ei saa unohtua. Mutta niin vaan laskettelin iloisesti päädyn läpi kohti keskilaukkaa, ja samantien pillin soidessa tajusin ja kirosin. Ja korjasin liian hätäisesti, tulin voltille huonolla laukalla, enkä saanut laukkaa pyörimään sitten missään vaiheessa, mikä näkyi sitten erityisesti käynnin kautta vaihdossa (kun ei pyöri niin ei kokoa). Lopputervehdyksessä fiilis oli "kiitos ja anteeksi, mistä täältä pääsee pois".
Paperilla 55% ja rapiat, ja ihan ansaitusti. Ihan kaikkia numeroita tai kommentteja en ehkä allekirjoita: mielestäni täsmälleen paikallaan pysyvä ja askeleet läpi (joskin matalasti) polkeva takari ei ole vitosen arvoinen (se jälkimmäinen olikin sitten ala-arvoinen), ja peruutuksesta käynnin kautta laukannostoon neljä askelta käyntiä on riittävä määrä askeleita. Kuitenkin lopputulos ja sijoitus oli varmasti juuri sitä mitä tuolla radalla pitää saada, joten siinä mielessä paperi oli ihan oikeudenmukainen. Kauhuleffa (K18), olkaa hyvä.
Hetken aikaa arvoin ihan oikeasti, että kannattaako lähteä starttaamaan toista luokkaa, mennä uudelleen raskaaseen verkkaan jo yhden radan suorittaneella hevosella. Hupi ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuttanut väsyneeltä, se suostui huilaamaan trailerissa varjossa, ja joikin miltei koko ämpärillisen melassivettä, niin tekosyyt olivat aika vähissä. Päätin tehdä tosi lyhyen verkan vähän isommilla tehoilla, kävellä pienen hetken maneesista kentälle siirtyessä ja keskittyä ensisijaisesti siihen, että hevonen on pohkeen edessä.
Rataa kiertäessä kyttääminen oli tipotiessään, ja ehdin oikeasti ratsastaa hevosta korjaamisen sijaan. Samalla varmaan rentouduin itsekin, kyllä tämä laji vaan on käsittämättömän paljon kiinni korvienvälistä. Sisään ihan ok ja suht suoraan, vaikka ravi on edelleen liian lyhyttä ja kireää. Toisen keskiravin jätän kesken kun viereisellä radalla ratsukko sai lähtömerkin ja kuvittelin hetken taas ratsastaneeni väärin (molemmilla radoilla oli pilli lähtömerkkinä, vähän eri kuuloiset vain). Avot molemmin päin vähän vaatimattomat (se sisäpohje ja impulssi!). Pysähdyksessä olisi pitänyt korjaamisen jälkeen odottaa paljon pidempään ("levoton", vaikka ihan tietoisesti korjasin tasan, sitten vaan loppui maltti itseltä). Käynnissä ei venyttänyt ollenkaan, korjasin riskillä ja rikoin itse raville. Laukannostossa jää tosi kireäksi ylälinjasta, mutta korjaantuu hetkittäin ihan ok. Käynnin kautta vaihdossa unohdin itse laskea askeleet alas siirtymiseen ja jätin valmistelun puolitiehen (vasemmasta oikeaan ja tällä tiellä tämän pitäisi olla meille ihan sujuva tehtävä). Keskilaukat vähän käsijarru päällä, mutta oikeasta(kin!) kootessa pysyy suht suorana. Vastalaukat sujuvia molemmat, oikeassa jäin ihan turhaan kädellä kiinni hetkeksi, mutta rytmi säilyi (kiltti hevonen!) niin ei näkynyt taakse tuomareille. Lopputervehdys tasan ja tasapainossa (treeneissä ratsastan ihan luokattomia pysähdyksiä, mutta radalla pääsääntöisesti ihan asiallisia, mieluummin näin päin!).
Tälläkään kertaa en ollut tuomareiden kanssa ihan samaa mieltä kaikesta, mutta nyt mielipiteet erosivat myös tuomareiden kesken. Olin itse sillä mielellä että jos hyvin käy niin ehkä voi olla pienet mahdollisuudet rikkoa 60% raja, joten 61,190% oli oikein positiivinen yllätys. Hämmentävää sen sijaan oli se, että C-tuomari antoi lähes 64,8% ja M-tuomari 57,6%, yli 7% ero siis. Papereissa kommentit selittivät kyllä eroja ihan hyvin, ja skaalankäyttö (5-7 vs. 4,5-8) myös. Ehkä totuus on jossain tuolla välimaastossa, 65% rata se ei varmasti ollut, mutta ei kyllä myöskään 57% suoritus (eli Ypäjää huonompi, tuomari oli sama). Rata on videona alla, joten siitähän tuon jokainen itse näkee. Ja sanotaan että jatkoa ajatellen tuosta 57% paperista saa kyllä paremmin eväitä treeniin, kommentit allekirjoitan nimittäin täysin. Joka tapauksessa se "olet luokan vaatimalla tasolla" -mittarina pitämäni 60% raja on puhkottu nyt myös kansallisissa (siitä yhdestä rikosta huolimatta!), ja lopputuloksissa oltiin sh-koulumestaruusfinalisteja vilisevässä luokassa sijalla 23./34.
Seuraavaksi vuorossa on 19.7. Renko ja 2-tason HeA:10. Pitkään arvoin ilmoittautumista mutta kisatauko olisi venynyt yli kuukauteen, joten viimeisenä ilmoittautumispäivänä päätin sitten lähteä. Sen jälkeen olisi kolmen viikon paussi ennen Oriveden kisaa. Loma on kuitenkin tuosta jaksosta kaukana, kun molemmat Hannan kurssit osuvat sille välille. Lisäksi suunnitelmissa on paljon ravikavalettityöskentelyä, toiveena saada edes vähän ilmaa ja irtonaisuutta raviin.
Heinäkuun alussa oli vuorossa Parvela ja jälleen 3-tason kisa. Koska kilpailupaikka on lähes naapurissa (matkaa 20 km), rutiinia tarvitaan sekä kuskille että hevoselle, ja tarjolla oli kaksi HeA-luokkaa, niin pienen arpomisen jälkeen ilmoittauduin molempiin. Tiedossa oli, että avoin HeA tulee olemaan jälleen tasoltaan kivikova, ja ohjelmakin oli vaikea ja tappavan pitkä (CCI** HeA 1998). Toinen luokka ei varsinaisesti ollut lähtökohdiltaan kovin paljon helpompi: Ohjelma oli tuttu (CCIP** HeA 2007) mutta ei ehkä tehtäviltään lempiohjelmiani, ja suomenhevosten rahaluokka Prix de Suomen Hippos kerää mestaruuskilpailun osallistujia mukaan kiitettävästi. Nytkin mukana oli noin puolet ihan sieltä terävimmästä kärjestä.
Verkkaolosuhteet olivat vähän haasteelliset, tilaa oli yllin kyllin ja maneesi oli ihanan viileä, mutta pohja oli juuri uusittu ja hurjan raskas, ja lisäksi maneesi paukkui kuin pahemmalla myrskytuulella. En osaa suunnitella verryttelyä tällaisiin olosuhteisiin ollenkaan. Pitäisi ratsastaa paljon käyntiä, mennä "pitkään ja hitaasti" ettei väsytä hevosta joka ei kuitenkaan pitkään jaksa punnertaa raskaalla pohjalla, mutta toisaalta käynnissä on aivan liian paljon aikaa kytätä ja pelätä pauketta. Päädyin sitten fiksuna tyttönä tekemään vähän ja sinne päin, ja lähdin radalle ihan liian vähän tehneenä. Parvelan kenttä on 50x75m joten kahden pitkän kouluradan ja tuomareiden lisäksi päätyyn jää noin viiden metrin levyinen kaistale kahdelle valmistautuvalle ratsukolle (yksi per rata). Yritin tehdä tuossa mahdollisimman paljon siirtymisiä ja saada hevosen kunnolla pohkeen eteen, mutta olisin tarvinnut enemmän tilaa laukata kuin sen neljä askelta noston jälkeen.
Rataa kiertäessä Hupi yritti vähän kysellä että josko täällä tuomaripäädyssä olisi mörköjä, mutta valmennuksen työkaluilla sain ongelman korjattua ennen kuin se oikeastaan edes oli ongelma. Radasta ei sitten jäänytkään paljon lapsille kerrottavaa. Vaikken tietoisesti jännittänyt, niin videolta näkyy tönkkösuolattu kuski ja vähän hämmentynyt hevonen joka varsinkin ravissa jää ihan selättömäksi ja tahdittomaksi. Ja unohdinpa sitten ensimmäistä kertaa elämässäni radankin. Muiden suorituksia katsoessa kaksi ratsastajaa kolmesta unohti vasemman laukan voltin (joka kieltämättä on ihan epälooginen ohjelman kulkuun nähden), ja mietin vielä itse että ei saa unohtua. Mutta niin vaan laskettelin iloisesti päädyn läpi kohti keskilaukkaa, ja samantien pillin soidessa tajusin ja kirosin. Ja korjasin liian hätäisesti, tulin voltille huonolla laukalla, enkä saanut laukkaa pyörimään sitten missään vaiheessa, mikä näkyi sitten erityisesti käynnin kautta vaihdossa (kun ei pyöri niin ei kokoa). Lopputervehdyksessä fiilis oli "kiitos ja anteeksi, mistä täältä pääsee pois".
Paperilla 55% ja rapiat, ja ihan ansaitusti. Ihan kaikkia numeroita tai kommentteja en ehkä allekirjoita: mielestäni täsmälleen paikallaan pysyvä ja askeleet läpi (joskin matalasti) polkeva takari ei ole vitosen arvoinen (se jälkimmäinen olikin sitten ala-arvoinen), ja peruutuksesta käynnin kautta laukannostoon neljä askelta käyntiä on riittävä määrä askeleita. Kuitenkin lopputulos ja sijoitus oli varmasti juuri sitä mitä tuolla radalla pitää saada, joten siinä mielessä paperi oli ihan oikeudenmukainen. Kauhuleffa (K18), olkaa hyvä.
Hetken aikaa arvoin ihan oikeasti, että kannattaako lähteä starttaamaan toista luokkaa, mennä uudelleen raskaaseen verkkaan jo yhden radan suorittaneella hevosella. Hupi ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuttanut väsyneeltä, se suostui huilaamaan trailerissa varjossa, ja joikin miltei koko ämpärillisen melassivettä, niin tekosyyt olivat aika vähissä. Päätin tehdä tosi lyhyen verkan vähän isommilla tehoilla, kävellä pienen hetken maneesista kentälle siirtyessä ja keskittyä ensisijaisesti siihen, että hevonen on pohkeen edessä.
Rataa kiertäessä kyttääminen oli tipotiessään, ja ehdin oikeasti ratsastaa hevosta korjaamisen sijaan. Samalla varmaan rentouduin itsekin, kyllä tämä laji vaan on käsittämättömän paljon kiinni korvienvälistä. Sisään ihan ok ja suht suoraan, vaikka ravi on edelleen liian lyhyttä ja kireää. Toisen keskiravin jätän kesken kun viereisellä radalla ratsukko sai lähtömerkin ja kuvittelin hetken taas ratsastaneeni väärin (molemmilla radoilla oli pilli lähtömerkkinä, vähän eri kuuloiset vain). Avot molemmin päin vähän vaatimattomat (se sisäpohje ja impulssi!). Pysähdyksessä olisi pitänyt korjaamisen jälkeen odottaa paljon pidempään ("levoton", vaikka ihan tietoisesti korjasin tasan, sitten vaan loppui maltti itseltä). Käynnissä ei venyttänyt ollenkaan, korjasin riskillä ja rikoin itse raville. Laukannostossa jää tosi kireäksi ylälinjasta, mutta korjaantuu hetkittäin ihan ok. Käynnin kautta vaihdossa unohdin itse laskea askeleet alas siirtymiseen ja jätin valmistelun puolitiehen (vasemmasta oikeaan ja tällä tiellä tämän pitäisi olla meille ihan sujuva tehtävä). Keskilaukat vähän käsijarru päällä, mutta oikeasta(kin!) kootessa pysyy suht suorana. Vastalaukat sujuvia molemmat, oikeassa jäin ihan turhaan kädellä kiinni hetkeksi, mutta rytmi säilyi (kiltti hevonen!) niin ei näkynyt taakse tuomareille. Lopputervehdys tasan ja tasapainossa (treeneissä ratsastan ihan luokattomia pysähdyksiä, mutta radalla pääsääntöisesti ihan asiallisia, mieluummin näin päin!).
Tälläkään kertaa en ollut tuomareiden kanssa ihan samaa mieltä kaikesta, mutta nyt mielipiteet erosivat myös tuomareiden kesken. Olin itse sillä mielellä että jos hyvin käy niin ehkä voi olla pienet mahdollisuudet rikkoa 60% raja, joten 61,190% oli oikein positiivinen yllätys. Hämmentävää sen sijaan oli se, että C-tuomari antoi lähes 64,8% ja M-tuomari 57,6%, yli 7% ero siis. Papereissa kommentit selittivät kyllä eroja ihan hyvin, ja skaalankäyttö (5-7 vs. 4,5-8) myös. Ehkä totuus on jossain tuolla välimaastossa, 65% rata se ei varmasti ollut, mutta ei kyllä myöskään 57% suoritus (eli Ypäjää huonompi, tuomari oli sama). Rata on videona alla, joten siitähän tuon jokainen itse näkee. Ja sanotaan että jatkoa ajatellen tuosta 57% paperista saa kyllä paremmin eväitä treeniin, kommentit allekirjoitan nimittäin täysin. Joka tapauksessa se "olet luokan vaatimalla tasolla" -mittarina pitämäni 60% raja on puhkottu nyt myös kansallisissa (siitä yhdestä rikosta huolimatta!), ja lopputuloksissa oltiin sh-koulumestaruusfinalisteja vilisevässä luokassa sijalla 23./34.
Seuraavaksi vuorossa on 19.7. Renko ja 2-tason HeA:10. Pitkään arvoin ilmoittautumista mutta kisatauko olisi venynyt yli kuukauteen, joten viimeisenä ilmoittautumispäivänä päätin sitten lähteä. Sen jälkeen olisi kolmen viikon paussi ennen Oriveden kisaa. Loma on kuitenkin tuosta jaksosta kaukana, kun molemmat Hannan kurssit osuvat sille välille. Lisäksi suunnitelmissa on paljon ravikavalettityöskentelyä, toiveena saada edes vähän ilmaa ja irtonaisuutta raviin.
Mitä meille kuuluu?
Vastaus voisi olla että vaikka mitä, ilmeisesti niin paljon ettei kirjoittamaankaan ehdi.
Laidunkaveri on vaihtunut kesäkuussa yhdestä tammasta toiseen tammaan. Hupin pitkäaikainen tarha/laidunkaveri lähti pitkän sairastelun jälkeen vihreämmille laidunmaille, mutta onneksi ei tarvinnut pitkään olla yksin. Tallinpitäjät lienevät samaa mieltä, kun tämän viikon yksinolon aikana "missä tahansa langoissa pysyvä hevonen" tuli aidoista läpi ja juoksi valtoimenaan pitkin pihoja. Hupin uusi tyttöystävä on pilkullinen tamma, joka ei ainakaan Suomessa ollessaan ole koskaan tarhannut kaverin kanssa "koska se ei tule toimeen muiden kanssa". Otettiin varmuuden vuoksi tammalta takakengät pois, suojitettiin molemmat hevoset kiireestä kantapäähän ja toivottiin etteivät kovin rajuja olisi. Alla olevassa kuvassa näkyy pariskunnan ensikohtaaminen, ja samalla koko tapahtuman villein hetki. Tämä oli rakkautta ensisilmäyksellä, nämä kaksi todellakin viihtyvät toistensa seurassa. Ja voisin vaikka vannoa että tammakin on nuorempana ollut laumassa, siinä määrin hyvin se puhui hevosta koko kehollaan. Hupi on kyllä ihan uskomaton hevosterapeutti, tämä ei nimittäin ole ensimmäinen eikä toinen kerta kun se laitetaan yhteen jonkun sellaisen kanssa, jota "ei voi tarhata kaverin kanssa", ja koskaan ei ole ongelmia ollut. Tottakai näissä tilanteissa on riskinsä, mutta silti olen sitä mieltä, että hevosen täytyy saada ensisijaisesti olla hevonen, ja vasta sitten tulevat ihmisen tarpeet.
Valmennuksia on ollut suht hyvään tahtiin. Kesäkuun alussa Hannalla oli Niihamassa kolmen päivän kurssi, ja voi että teki kolme peräkkäistä valmennuspäivää hyvää. Ensimmäinen päivä meni hevosen (ja ennen kaikkea kuskin?) käynnistelyyn, toisena päivänä tuli jo hyviä pätkiä, ja kolmantena tuntui siltä että oikeasti pääsee hienosäätämään eikä vaan korjaamaan. Keskityttiin monessa tehtävässä apujen nopeuteen ja oikeaan ajoitukseen: esimerkiksi väistöihin tuli ilmaa alle oikein ajoitetulla pohjeimpulssilla. Kurssin päätteeksi olisi ollut rataharjoituskin tarjolla, mutta työkiireet valitettavasti estivät osallistumisen. Vastaavanlaisia kursseja on heinäkuussa tarjolla Kangasalla kaksikin kappaletta, joten tietääpähän mihin lomarahansa käyttää.
Kolmen päivän kurssilla siirryttiin myös kankisuitsituksesta nivelsuitsitukseen. Hupi oli ollut jo hetken aikaa kangilla vähän turhan epätasainen. Se ylireagoi kankikuolaimeen, eikä oikein uskaltanut tulla rehellisesti tuntumalle. Nivelsuitsituksella se tukeutui kuolaimeen paljon tasaisemmin, joten koska HeA-tasolla kerran valita saa, niin päätettiin että ainakin toistaiseksi mennään sekä treenit että radat nivelsuitsituksella. Varmuuden vuoksi soitin myös raspausajan, kun edellisestä kerrasta oli taas melkein vuosi aikaa. Suusta ei löytynyt oikeastaan juuri mitään huomautettavaa, joten ongelma lienee satulan päällä. Pakko sanoa, että on kyllä onni omistaa hevonen, jonka suu on ongelmaton, ja jolle edelleen 14-vuotiaana riittää raspaus kerran vuodessa. Eläinlääkärin yleisin lausahdus on sähköraspaukseen siirtymisen jälkeen ollut "ei täällä kyllä oikeastaan mitään juuri ole". Ja hyvä niin.
Lastaamisesta ja kuljettamisesta on tullut maailman yksinkertaisinta rutiinihommaa. Yksin lastaaminen onnistuu nykyisin myös kisa-aamun jännityksessä ja kisapaikan hälinässä, ja kopin peruuttelu ahtaalla kisapaikalla ei enää ahdista tai jännitä. Voin lähteä valmennusreissuille yksin, tai vaikka ihan ex-tempore ratsastamaan Pohtiolammelle seuran kentälle. Pohtiksen kentällä on käyty itse asiassa melko usein, tallin oma kenttä on vähän turhan kova kuivana, ja toisaalta 70x80m vs. 25x40m houkuttelee myös. Ennätys työpaikalta tallin kautta Pohtikselle on tasan 60 minuuttia, sisältäen kaksi 20 minuutin ajomatkaa.
Kilpailuissakin ollaan tässä välissä ehditty muutamaan otteeseen käydä. Ensin starttaamassa käytiin toukokuussa Niihamassa 2-tason HeA (FEI:n World Dressage Challenge) missä armottomasta kyttäämisestä ja poikittamisesta huolimatta saatiin reilu 60%. Tuomaripäädyn oikealla puolen oli valkoinen hevosia syövä ilmoitustaulu, jonka seurauksena oikea "avotaivutus" esitettiin perä sisälle poikittaen (ja pisteitä ropisi ihan valtavasti...) ja peruutus taulusta pois päin melko dramaattisesti ("no nyt se kuskikin pelkää tuota mörköä"), ynnä muuta mukavaa. Ilman isoja rikkoja selvittiin kuitenkin, ja sijoitus ei lopulta jäänyt kovinkaan kauas, ehkä juuri noiden kyttäämiseen hukattujen pisteiden päähän.
Tämän jälkeen sitten keräsin hetken rohkeutta ja ilmoittauduin Ypäjän kisaviikolle 3-tason HeA-luokkaan (HeA:2), missä taso oli kyllä aivan järjettömän kova. Viikolla kävi monta kertaa mielessä että onkohan tässä mitään järkeä, ekaa kertaa Ypäjälle ja ekaa kertaa kansalliseen luokkaan. Hupi oli lopulta Ypäjän vilinässä kuin kotonaan, kunhan alkujärkytyksestä vaan toipui (meinasi lähteä kopista purkamisen jälkeen kävelyllä lapasesta kun vieressä riisuttiin hevoselta suojia ja kuului rrriiittssssssss). Verkassa hevonen oli juuri sitä mitä toivoin, mutta radalla toistui sama ongelma kuin kaikissa tämän kauden kisoissa. Jostain syystä oikeassa kierroksessa tuomaripäädystä poispäin ratsastaessa Hupi kyttää. Kangasalla se oli valokuvaaja, Niihamassa ilmoitustaulu, ja nyt sivutuomarin koppi. Mentiin tämän pitkän sivun tehtävät kaikki hienosti perä sisällä liiraten ja metri uralta sivussa. Lisäksi sain edellisenä päivänä selkäni kramppaamaan ihan huolella, ja vaikka se radalla olikin suht kivuton (kiitos buranan, mobilatin ja back on trackin), niin istumaan en kuitenkaan oikeasti pystynyt (tekee mieli pyytää hevoselta anteeksi, siinä määrin kompensoin kädellä). Osallistujalistan näkemisen jälkeen Ypäjälle lähdettiin tavoitteella "jos nyt ei ihan viimeisiä oltais" ja takaisin tultiin reilu 58% papereiden ja ei-ihan-sentään-viimeisen sijan kanssa.
Kolme viikkoa Ypäjän jälkeen oltiin jälleen valkoisten aitojen sisäpuolella, mutta siitä erikseen oma postauksensa, ettei ihan veny tämä.
Laidunkaveri on vaihtunut kesäkuussa yhdestä tammasta toiseen tammaan. Hupin pitkäaikainen tarha/laidunkaveri lähti pitkän sairastelun jälkeen vihreämmille laidunmaille, mutta onneksi ei tarvinnut pitkään olla yksin. Tallinpitäjät lienevät samaa mieltä, kun tämän viikon yksinolon aikana "missä tahansa langoissa pysyvä hevonen" tuli aidoista läpi ja juoksi valtoimenaan pitkin pihoja. Hupin uusi tyttöystävä on pilkullinen tamma, joka ei ainakaan Suomessa ollessaan ole koskaan tarhannut kaverin kanssa "koska se ei tule toimeen muiden kanssa". Otettiin varmuuden vuoksi tammalta takakengät pois, suojitettiin molemmat hevoset kiireestä kantapäähän ja toivottiin etteivät kovin rajuja olisi. Alla olevassa kuvassa näkyy pariskunnan ensikohtaaminen, ja samalla koko tapahtuman villein hetki. Tämä oli rakkautta ensisilmäyksellä, nämä kaksi todellakin viihtyvät toistensa seurassa. Ja voisin vaikka vannoa että tammakin on nuorempana ollut laumassa, siinä määrin hyvin se puhui hevosta koko kehollaan. Hupi on kyllä ihan uskomaton hevosterapeutti, tämä ei nimittäin ole ensimmäinen eikä toinen kerta kun se laitetaan yhteen jonkun sellaisen kanssa, jota "ei voi tarhata kaverin kanssa", ja koskaan ei ole ongelmia ollut. Tottakai näissä tilanteissa on riskinsä, mutta silti olen sitä mieltä, että hevosen täytyy saada ensisijaisesti olla hevonen, ja vasta sitten tulevat ihmisen tarpeet.
 |
| Ensikohtaaminen |
Valmennuksia on ollut suht hyvään tahtiin. Kesäkuun alussa Hannalla oli Niihamassa kolmen päivän kurssi, ja voi että teki kolme peräkkäistä valmennuspäivää hyvää. Ensimmäinen päivä meni hevosen (ja ennen kaikkea kuskin?) käynnistelyyn, toisena päivänä tuli jo hyviä pätkiä, ja kolmantena tuntui siltä että oikeasti pääsee hienosäätämään eikä vaan korjaamaan. Keskityttiin monessa tehtävässä apujen nopeuteen ja oikeaan ajoitukseen: esimerkiksi väistöihin tuli ilmaa alle oikein ajoitetulla pohjeimpulssilla. Kurssin päätteeksi olisi ollut rataharjoituskin tarjolla, mutta työkiireet valitettavasti estivät osallistumisen. Vastaavanlaisia kursseja on heinäkuussa tarjolla Kangasalla kaksikin kappaletta, joten tietääpähän mihin lomarahansa käyttää.
 |
| Päiväkännit |
Lastaamisesta ja kuljettamisesta on tullut maailman yksinkertaisinta rutiinihommaa. Yksin lastaaminen onnistuu nykyisin myös kisa-aamun jännityksessä ja kisapaikan hälinässä, ja kopin peruuttelu ahtaalla kisapaikalla ei enää ahdista tai jännitä. Voin lähteä valmennusreissuille yksin, tai vaikka ihan ex-tempore ratsastamaan Pohtiolammelle seuran kentälle. Pohtiksen kentällä on käyty itse asiassa melko usein, tallin oma kenttä on vähän turhan kova kuivana, ja toisaalta 70x80m vs. 25x40m houkuttelee myös. Ennätys työpaikalta tallin kautta Pohtikselle on tasan 60 minuuttia, sisältäen kaksi 20 minuutin ajomatkaa.
Kilpailuissakin ollaan tässä välissä ehditty muutamaan otteeseen käydä. Ensin starttaamassa käytiin toukokuussa Niihamassa 2-tason HeA (FEI:n World Dressage Challenge) missä armottomasta kyttäämisestä ja poikittamisesta huolimatta saatiin reilu 60%. Tuomaripäädyn oikealla puolen oli valkoinen hevosia syövä ilmoitustaulu, jonka seurauksena oikea "avotaivutus" esitettiin perä sisälle poikittaen (ja pisteitä ropisi ihan valtavasti...) ja peruutus taulusta pois päin melko dramaattisesti ("no nyt se kuskikin pelkää tuota mörköä"), ynnä muuta mukavaa. Ilman isoja rikkoja selvittiin kuitenkin, ja sijoitus ei lopulta jäänyt kovinkaan kauas, ehkä juuri noiden kyttäämiseen hukattujen pisteiden päähän.
Tämän jälkeen sitten keräsin hetken rohkeutta ja ilmoittauduin Ypäjän kisaviikolle 3-tason HeA-luokkaan (HeA:2), missä taso oli kyllä aivan järjettömän kova. Viikolla kävi monta kertaa mielessä että onkohan tässä mitään järkeä, ekaa kertaa Ypäjälle ja ekaa kertaa kansalliseen luokkaan. Hupi oli lopulta Ypäjän vilinässä kuin kotonaan, kunhan alkujärkytyksestä vaan toipui (meinasi lähteä kopista purkamisen jälkeen kävelyllä lapasesta kun vieressä riisuttiin hevoselta suojia ja kuului rrriiittssssssss). Verkassa hevonen oli juuri sitä mitä toivoin, mutta radalla toistui sama ongelma kuin kaikissa tämän kauden kisoissa. Jostain syystä oikeassa kierroksessa tuomaripäädystä poispäin ratsastaessa Hupi kyttää. Kangasalla se oli valokuvaaja, Niihamassa ilmoitustaulu, ja nyt sivutuomarin koppi. Mentiin tämän pitkän sivun tehtävät kaikki hienosti perä sisällä liiraten ja metri uralta sivussa. Lisäksi sain edellisenä päivänä selkäni kramppaamaan ihan huolella, ja vaikka se radalla olikin suht kivuton (kiitos buranan, mobilatin ja back on trackin), niin istumaan en kuitenkaan oikeasti pystynyt (tekee mieli pyytää hevoselta anteeksi, siinä määrin kompensoin kädellä). Osallistujalistan näkemisen jälkeen Ypäjälle lähdettiin tavoitteella "jos nyt ei ihan viimeisiä oltais" ja takaisin tultiin reilu 58% papereiden ja ei-ihan-sentään-viimeisen sijan kanssa.
Kolme viikkoa Ypäjän jälkeen oltiin jälleen valkoisten aitojen sisäpuolella, mutta siitä erikseen oma postauksensa, ettei ihan veny tämä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)