Pakko myöntää, että onhan tuo vielä videoltakin katsottuna ihan asiallinen suoritus. Pieniä kompromisseja raskaan ja paikoitellen erittäin liukkaan ja upottavan pohjan vuoksi mutta kaikkiaan aika tasapainoinen ja siisti rata. Ei tullut kiire missään kohtaa vaan kaiken sai valmistella ja tehdä ihan ajan kanssa vaikka HeA:10 on nopea ja melko tekninen rata.
keskiviikko 17. syyskuuta 2014
Video elokuun seurakisoista
Sain viimein itselleni tuon elokuisen seurakoulukisan ratavideon, kiitos kaverin ja tämän teknisen tuen (teini-ikäisen tytön). Kyllä vaan nykykännyköillä saa ihmeen hyvää jälkeä!
Pakko myöntää, että onhan tuo vielä videoltakin katsottuna ihan asiallinen suoritus. Pieniä kompromisseja raskaan ja paikoitellen erittäin liukkaan ja upottavan pohjan vuoksi mutta kaikkiaan aika tasapainoinen ja siisti rata. Ei tullut kiire missään kohtaa vaan kaiken sai valmistella ja tehdä ihan ajan kanssa vaikka HeA:10 on nopea ja melko tekninen rata.
Pakko myöntää, että onhan tuo vielä videoltakin katsottuna ihan asiallinen suoritus. Pieniä kompromisseja raskaan ja paikoitellen erittäin liukkaan ja upottavan pohjan vuoksi mutta kaikkiaan aika tasapainoinen ja siisti rata. Ei tullut kiire missään kohtaa vaan kaiken sai valmistella ja tehdä ihan ajan kanssa vaikka HeA:10 on nopea ja melko tekninen rata.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Takkulan aluemestaruuskilpailut
Kai se pitää uskoa että lauantai ihan oikeasti tapahtui, kun nuo hopeinen mitali ja sininen ruusuke näyttävät edelleen roikkuvan tuolla seinällä. Täytyy kyllä edelleen toistaa, että tuli niin puskista ettei tosikaan. Torstaina tynkäkisan lähtöluetteloa katsellessani totesin että jos menee ihan nappiin ja muilla ei ole ihan se paras päivä, niin pronssi voi teoriassa olla mahdollinen. No oma suoritushan ei ollut lähellekään sitä nappirataa, mutta jos se riittää hopeaan niin kaikki otetaan ilolla vastaan.
Kisaviikon treenit olivat melkoisen kaukana suunnitellusta. Tai sisältö meni suunnitelmien mukaan, mutta hevonen tuntui kaikkea muuta kuin hyvältä, ja kun vielä valmennuskin peruuntui niin olo oli kaikkea muuta kuin varma ja luottavainen. Maanantaina liinan päässä hölkkäsi rento ja tyytyväisen oloinen hevonen, mutta tiistaina ratsastaessa sitten joka kerta kun yritin yhtään koota, niin Hupi heitti hanskat tiskiin, selän alas ja kipitti alta pois. Kiva. Keskiviikkona tein sitten vain palauttavaa jumppaa siinä muodossa missä hevonen mielellään liikkuu. Torstaina uusi yritys kunnon treenistä, tällä kertaa maneesin pohjilla, ja pienillä toivonpilkahduksilla höystettynä.
Ja paluumatkalla se sitten välähti: olin edeltävänä viikonloppuna tarkistanut satulan istuvuutta ja fyllännyt pädiä vähän uudelleen. Omaan silmään istuvuus on nyt parempi, mutta Hupihan on tunnetusti todella tarkka satulasta, ja monesti myös sen mielestä hyvä ei ole se omasta mielestäni paras. Fyllit takaisin vanhalle mallille, ja perjantaina onnistunut "hyvänmielen hölkkä", lyhyesti ja ilman vaikeita asioita mutta silti paljon paremmalla fiiliksellä.
Ja sitten itse siihen kisaan. Oltiin Takkulassa pienten aikataulusäätöjen vuoksi lopulta etuajassa, mutta omalle pääkopalle ylimääräinen aika yleensä tekee vain hyvää. Nytkin olin aamulla saanut oman jännitykseni tartutettua hevoseen, ja matkalla ehkä jossain määrin vielä kaveriinkin, joten ihan hyvä vaan että ehti vähän rauhoittaa ja kasata ajatuksia.
Starttasin luokassa viidentenä, ja menin verkkaan suunnitelmien mukaisesti vähän jo alle kävelleellä hevosella aavistus ennen luokan alkua. Verkkakentän pohja oli ikävän kova, mutta kisakentälle onneksi pääsi parin ratsukon ajaksi valmistautumaan. Tein verkan puolella ensin ravissa jumppaa matalassa muodossa ja miltei alitempossa, että sain Hupin jännittämistä vähän hallintaan ja kunnollisen yhteyden hevoseen. Kun pahin kyttääminen ja jännittäminen oli saatu pois, niin otin pieniä pätkiä myötä- ja vastalaukkaa, edelleen mahdollisimman rauhallisessa tempossa. Väliin vähän kävelyä pitkin ohjin ja sitten hyvissä ajoin kisakentän laidalle mörköjä ihmettelemään. Yllättäen tuolla puolen mörköjä olikin sitten jo vähemmän, joten ehdin tehdä suunnitelman mukaisesti kaikki radan asiat kerran läpi, kävellä pienen hetken vähän pidemmässä muodossa ja sitten oltiinkin jo valmiita radalle. Fiilis ihan ok, muttei ihan super kuitenkaan.
Radalla oli mukavan reilusti aikaa ennen pillin vihellystä, ja ehdin näyttää kaikessa rauhassa kulmien möröt (lue: yleisön) läpi. Valmentajan kanssa on työn alla systeemi, millä saisin hevosen rentoutumaan ravissakin, mutta nyt joudun vielä ottamaan käyntiin tai jopa seis, että saan Hupin ihan oikeasti odottamaan ja rentoutumaan. Radassa oli paljon normaalia ja odotettua: edelleenkin kiireinen raviohjelma ja koko radan ajan enemmän tai vähemmän oikean pohkeen päällä makaava hevonen, mutta toisaalta mukavan sujuva laukkaohjelma. Osa asioista onnistui taas sitten paremmin kuin treeneissä: kaikki kolme pysähdystä oli tasan ja myös suht tasapainossa (myös se oikeasta laukasta tehty!), ja keskimmäisestä tarjottiin jopa kasia. Toisaalta sitten taas muutama ennalta ajatellen vahva kohta meni enemmän tai vähemmän penkin alle (väistöissä takaosa jää, ja takarit on miltei ala-arvoiset kun hevonen "joka ei koskaan ruuvaa takareissa" ja tekee ne yleensä hyvin, ruuvaa sitten oikein huolella).
Ja pitihän se viimeinen linja mennä huonolla (lue: olemattomalla) valmistelulla sössimään... Tosin kerrankin olin lukenut ohjelman oikeasti huolella läpi, ja kun oikean sijaan nousikin vasen laukka, niin päätin nopean korjauksen sijaan nostaa vähän oikean laukan rauhassa ja vähän kootumpana, että ehdin esittää sen erillisenä arvostelukohtanaan olleen lopputervehdyksen kunnolla. Kannatti, rikotusta nostosta tuli ansaitusti kolmosta ja nelosta mutta lopputervehdyksestä tulikin sitten kaksi kertaa seiska ja kerran 6,5.
Alakerta kutosta ja seiskaa, mieltä lämmitti erityisesti jokaiselta tuomarilta saatu kuskin seiska (vaan mitä ihmettä noille nouseville heiluville käsille oikein pitäisi tehdä?). Ps. askellajeista yksi (vähän ehkä ansaitsematon) seiska ja kaksi kutosta ;) Loppukommenteista allekirjoitan joka sanan.
C: "Ratsu vaikuttaa varsin tyytyväiseltä ja yhteistyöhaluiselta. Miellyttävä kokonaisuus."
H: "Puhtaat askellajit. Liikkuu aika kiireisesti, jolloin tahdikkuus katoaa helposti. Hyvä muoto."
M: "Ravissa takaosa paremmin alle. Laukka sujuvaa."
Radan jälkeen olin melko varma, että viimeisen linjan rikko maksoi ja paljon. Harmitti ihan pirusti, kun viimeiseen lävistäjään asti olin ratsastanut rauhassa ja ajatuksella joka kohdan (ehkä poislukien takareiden ongelmat jotka olisi pitänyt pystyä verkan perusteella kyllä ennakoimaan), ja sitten piti mennä laskettelemaan ilman mitään valmisteluita siihen yhteen radan vaikeimmista tehtävistä. Mutta eipäs vaan maksanutkaan, vaan aluetason ennätysprosenteilla 61,731% mentiin kirkkaasti toiselle sijalle. Ja kun se yksi, vastoin ennakko-odotuksia, ei mennytkään ohi, niin sen "maksimisuoritus-pronssin" sijaan yhtäkkiä tarjolla oli hopeaa ja vielä sijoitus kaupan päälle. Palkintojenjakoa jouduttiin odottamaan jonkun aikaa, mutta kyllä kannatti!
Totuuden nimissä täytyy toki sanoa, että kisasta puuttuivat esimerkiksi kaikki Ypäjän ratsukot, eikä taso ollut ollenkaan sitä mitä yleensä Hämeessä (toisaalta, ei se kuitenkaan ole häpeä olla toiseksi paras paikalle saapuneista). Ja eteenpäin on menty: viime vuonna melkein nappiradalla tulos oli tasan 59%, ja nyt taas parinkin rikon kanssa kaikkea muuta kuin nappiradalla 61,7%.
Meidän kisakausi 2014 oli nyt tässä, ei olisi voinut paremmin lopettaa :)
Kisaviikon treenit olivat melkoisen kaukana suunnitellusta. Tai sisältö meni suunnitelmien mukaan, mutta hevonen tuntui kaikkea muuta kuin hyvältä, ja kun vielä valmennuskin peruuntui niin olo oli kaikkea muuta kuin varma ja luottavainen. Maanantaina liinan päässä hölkkäsi rento ja tyytyväisen oloinen hevonen, mutta tiistaina ratsastaessa sitten joka kerta kun yritin yhtään koota, niin Hupi heitti hanskat tiskiin, selän alas ja kipitti alta pois. Kiva. Keskiviikkona tein sitten vain palauttavaa jumppaa siinä muodossa missä hevonen mielellään liikkuu. Torstaina uusi yritys kunnon treenistä, tällä kertaa maneesin pohjilla, ja pienillä toivonpilkahduksilla höystettynä.
Ja paluumatkalla se sitten välähti: olin edeltävänä viikonloppuna tarkistanut satulan istuvuutta ja fyllännyt pädiä vähän uudelleen. Omaan silmään istuvuus on nyt parempi, mutta Hupihan on tunnetusti todella tarkka satulasta, ja monesti myös sen mielestä hyvä ei ole se omasta mielestäni paras. Fyllit takaisin vanhalle mallille, ja perjantaina onnistunut "hyvänmielen hölkkä", lyhyesti ja ilman vaikeita asioita mutta silti paljon paremmalla fiiliksellä.
Ja sitten itse siihen kisaan. Oltiin Takkulassa pienten aikataulusäätöjen vuoksi lopulta etuajassa, mutta omalle pääkopalle ylimääräinen aika yleensä tekee vain hyvää. Nytkin olin aamulla saanut oman jännitykseni tartutettua hevoseen, ja matkalla ehkä jossain määrin vielä kaveriinkin, joten ihan hyvä vaan että ehti vähän rauhoittaa ja kasata ajatuksia.
Starttasin luokassa viidentenä, ja menin verkkaan suunnitelmien mukaisesti vähän jo alle kävelleellä hevosella aavistus ennen luokan alkua. Verkkakentän pohja oli ikävän kova, mutta kisakentälle onneksi pääsi parin ratsukon ajaksi valmistautumaan. Tein verkan puolella ensin ravissa jumppaa matalassa muodossa ja miltei alitempossa, että sain Hupin jännittämistä vähän hallintaan ja kunnollisen yhteyden hevoseen. Kun pahin kyttääminen ja jännittäminen oli saatu pois, niin otin pieniä pätkiä myötä- ja vastalaukkaa, edelleen mahdollisimman rauhallisessa tempossa. Väliin vähän kävelyä pitkin ohjin ja sitten hyvissä ajoin kisakentän laidalle mörköjä ihmettelemään. Yllättäen tuolla puolen mörköjä olikin sitten jo vähemmän, joten ehdin tehdä suunnitelman mukaisesti kaikki radan asiat kerran läpi, kävellä pienen hetken vähän pidemmässä muodossa ja sitten oltiinkin jo valmiita radalle. Fiilis ihan ok, muttei ihan super kuitenkaan.
Radalla oli mukavan reilusti aikaa ennen pillin vihellystä, ja ehdin näyttää kaikessa rauhassa kulmien möröt (lue: yleisön) läpi. Valmentajan kanssa on työn alla systeemi, millä saisin hevosen rentoutumaan ravissakin, mutta nyt joudun vielä ottamaan käyntiin tai jopa seis, että saan Hupin ihan oikeasti odottamaan ja rentoutumaan. Radassa oli paljon normaalia ja odotettua: edelleenkin kiireinen raviohjelma ja koko radan ajan enemmän tai vähemmän oikean pohkeen päällä makaava hevonen, mutta toisaalta mukavan sujuva laukkaohjelma. Osa asioista onnistui taas sitten paremmin kuin treeneissä: kaikki kolme pysähdystä oli tasan ja myös suht tasapainossa (myös se oikeasta laukasta tehty!), ja keskimmäisestä tarjottiin jopa kasia. Toisaalta sitten taas muutama ennalta ajatellen vahva kohta meni enemmän tai vähemmän penkin alle (väistöissä takaosa jää, ja takarit on miltei ala-arvoiset kun hevonen "joka ei koskaan ruuvaa takareissa" ja tekee ne yleensä hyvin, ruuvaa sitten oikein huolella).
Ja pitihän se viimeinen linja mennä huonolla (lue: olemattomalla) valmistelulla sössimään... Tosin kerrankin olin lukenut ohjelman oikeasti huolella läpi, ja kun oikean sijaan nousikin vasen laukka, niin päätin nopean korjauksen sijaan nostaa vähän oikean laukan rauhassa ja vähän kootumpana, että ehdin esittää sen erillisenä arvostelukohtanaan olleen lopputervehdyksen kunnolla. Kannatti, rikotusta nostosta tuli ansaitusti kolmosta ja nelosta mutta lopputervehdyksestä tulikin sitten kaksi kertaa seiska ja kerran 6,5.
Alakerta kutosta ja seiskaa, mieltä lämmitti erityisesti jokaiselta tuomarilta saatu kuskin seiska (vaan mitä ihmettä noille nouseville heiluville käsille oikein pitäisi tehdä?). Ps. askellajeista yksi (vähän ehkä ansaitsematon) seiska ja kaksi kutosta ;) Loppukommenteista allekirjoitan joka sanan.
C: "Ratsu vaikuttaa varsin tyytyväiseltä ja yhteistyöhaluiselta. Miellyttävä kokonaisuus."
H: "Puhtaat askellajit. Liikkuu aika kiireisesti, jolloin tahdikkuus katoaa helposti. Hyvä muoto."
M: "Ravissa takaosa paremmin alle. Laukka sujuvaa."
Radan jälkeen olin melko varma, että viimeisen linjan rikko maksoi ja paljon. Harmitti ihan pirusti, kun viimeiseen lävistäjään asti olin ratsastanut rauhassa ja ajatuksella joka kohdan (ehkä poislukien takareiden ongelmat jotka olisi pitänyt pystyä verkan perusteella kyllä ennakoimaan), ja sitten piti mennä laskettelemaan ilman mitään valmisteluita siihen yhteen radan vaikeimmista tehtävistä. Mutta eipäs vaan maksanutkaan, vaan aluetason ennätysprosenteilla 61,731% mentiin kirkkaasti toiselle sijalle. Ja kun se yksi, vastoin ennakko-odotuksia, ei mennytkään ohi, niin sen "maksimisuoritus-pronssin" sijaan yhtäkkiä tarjolla oli hopeaa ja vielä sijoitus kaupan päälle. Palkintojenjakoa jouduttiin odottamaan jonkun aikaa, mutta kyllä kannatti!
Totuuden nimissä täytyy toki sanoa, että kisasta puuttuivat esimerkiksi kaikki Ypäjän ratsukot, eikä taso ollut ollenkaan sitä mitä yleensä Hämeessä (toisaalta, ei se kuitenkaan ole häpeä olla toiseksi paras paikalle saapuneista). Ja eteenpäin on menty: viime vuonna melkein nappiradalla tulos oli tasan 59%, ja nyt taas parinkin rikon kanssa kaikkea muuta kuin nappiradalla 61,7%.
Meidän kisakausi 2014 oli nyt tässä, ei olisi voinut paremmin lopettaa :)
lauantai 13. syyskuuta 2014
Aluemestaruushopeaa!
Ei olisi voinut ensimmäinen alue-HeA-sijoitus tulla parempaan paikkaan. Tynkäkisa joo, mutta onhan tää nyt ihan hullua silti palata aluemestaruuksista mitalin kanssa. Hetken kai saa leijua pilvissä?
lauantai 6. syyskuuta 2014
Pois mukavuusalueelta ja maistiaisia paremmasta
Vaikka yleisesti ottaen valmennuksiin kuluu rahaa, niin välillä valmennuksissa käymällä voi myös säästää rahaa. Tästä tarkemmin lopuksi, ensin kuitenkin se ratsastuksellinen puoli. Tai itse asiassa ihan ensin valmennusta edeltänyt vuoristorata: ensin Hupi marssi maneesille rohkeasti pellon reunaan parkkeeratun ja toisella puolen pellolla käynnissä ja liikkeessä olevan puimurin välistä. Sitten se maneesissa pakeni maassa olleita vikeltäjätyttöjen reppuja ja jumppamattoja juosten totaalisesti kaikista avuista läpi.
Vikeltäjät lopettivat samaan aikaan kun me sitten oikeasti aloitettiin, ja keskiviikkoillan luksusta oli täyspitkä maneesi ja vain kaksi ratsukkoa ryhmässä. Tilanteesta otettiinkin kyllä sitten kaikki ilo irti, ja samalla sekä hevonen että kuski revittiin paikoin todella kauas omalta mukavuusalueelta. Tehtiin töitä pääasiassa laukassa, ja vasta ihan loppuun pieni pätkä ravia.
Aloitettiin laukkaamalla koko maneesia ja tehtiin pitkille sivuille loivaa avotaivutusta mutta vasta-asetuksessa. Varsinkin oikeassa laukassa perä meinaa lentää helposti sisälle - ja varsinkin oikeassa laukassa missä aloitettiin, tämä oli Hupille vaikeaa. Pari kertaa se ratkaisi tehtävän rikkomalla raville, mutta vähitellen tuli ihan hyviäkin askeleita. Vasemmalle pääsin tekemään pidempää pätkää, oikeassa laukassa piti suoristaa ennen kuin paketti leviää, ja ottaa sitten taas uusi pätkä.
Seuraavaksi lisättiin tehtävään pitkälle sivulle keskilaukka, kokoaminen tehtiin edelleen samalla ajatuksella ja vähän "yli", niin että laukan haitari oli mahdollisimman suuri. Täytyy uskaltaa vaatia paljon eikä vaan tyytyä siihen kokoamiseen mitä hevonen helposti tarjoaa - se pystyy parempaan! Tehtiin tämä tehtävä vain oikeassa laukassa, missä säätövaraa on selvästi vähemmän kuin vasemmassa. Pari kertaa sain maistiaisia siitä mitä ehkä tulevaisuudessa on tarjolla - "ohhoh! ai tämä kokoaa näin paljon". Näiden tehtävien jälkeen Hupi oli jo hiestä märkä, ja tuntia oli takana vasta reilu kolmannes. Sopivasti lyhyillä käyntipätkillä tauotettuna se kuitenkin jaksoi hienosti loppuun asti.
Seuraavaksi tultiin päädyn jälkeen puolirata leikkaa, vastalaukassa toisen päädyn läpi, ja keskilaukassa 3/4 diagonaali toiseen suuntaan, ja viimeisen kirjainvälin aikana kokoaminen. Kun ongelmia ei ollut, niin parin toiston jälkeen yhdistettiin kuviot siten, että tehtiin suoraan 3/4 diagonaali keskilaukassa, kokoaminen vastalaukassa ja raviin siirtyminen viimeisessä kirjaimessa. Molempiin suuntiin Hupi suoritti nämä tehtävät tasapainossa ja vaivattomasti. Keskilaukkaan pitää vaan kuskin uskaltaa pistää vielä enemmän kierroksia, ja antaa edestä raamille tilaa venyä ettei kaula jää lyhyeksi. Vastalaukkatehtävät sen sijaan alkavat olla meidän selkeä vahvuusalue - nyt on sitten vaan se hetki kun ei saa tuudittautua siihen "onpas helppoa" -fiilikseen, vaan pitää alkaa ratsastaa lisää laatua näihin tehtäviin.
Lopuksi tehtiin vielä HeA:1 raviohjelman kuvioita (keskiravi-väistö-voltti). Laukkatehtävistä oli saatu hevoseen siinä määrin kierroksia, että nyt ehkä suurin vaikeus oli osata olla tekemättä liikaa. Ettei pumppaakaan sitä väistöä joka (toisella) askeleella lisää, vaan siirtää vähän jalkaa ja vähän painoa, ja antaa hevosen vaan liukua sivulle.
Keskiravi on edelleen liikaa alamäkeen ja (siksi?) kiireistä, mutta nyt siinä on jo jossain määrin oikeanlaista yritystä ja eroa. Jokunen viikko sitten menin ilman satulaa korotettuja ravipuomeja reiluhkoilla väleillä, ja koska halusin pysyä kyydissä ja siperia opettaa niin sain ehkä vähän fiilistä siitä mihin suuntaan istuntaa pitäisi kehittää. Työmaata ravilisäyksissä toki riittää, mutta nyt se ei ole enää mörkö tai peikko. Isoin tekijä tässä kehityksessä on ehkä kuitenkin maneesin pohja, joka nykyään joustaa riittävästi, ja on silti pitävä. Muutama maistiainen oikeaan suuntaan, muutama oikeaan hetkeen ajoitettu kehu ja kiitos hevoselle, ja positiivinen kierre on valmis. Kotikentällä en enää keskiaskellajeja treenaa. Tilaa on liian vähän ja pohja liian kova, joten mitään hyvää en siellä ainakaan saa aikaan.
Loppuverkassa pyrittiin saamaan Hupi venyttämään mahdollisimman pitkälle mutta mahdollisimman rauhallisessa ravissa. Juoksuttaessa tämä moodi on löytynyt alkukesästä, ja selästäkin saan jo pätkissä hienoja venytyksiä. Valitettavasti muistin vasta tässä vaiheessa että niin pitikös sitä FilmMe-rannekettakin kysyä tänään käyttöön. Harmi, olisi ollut kiva nähdä tämänpäiväset pätkät videona.
Valmennus loppui vasta ysin pintaan, joten kotimatkalle korkattiin heijastinkausi, ja kuljettiin pimeää peltotietä tietä näyttävän jäniksen perässä takaisin tallille - alkuun Hupia vähän huolestutti, mutta hetken päästä se seurasi korvat hörössä rentona johtajajänöä. Kaikkien huoltotoimien jälkeen taisi olla lähempänä yhtätoista kun ehdin kotiin, mutta mihinkäs lomalla on kiire.
Mutta niin, se rahansäästö. Mainitsin valmennuksen jälkeen Hannalle, että Hupi on tänä vuonna ollut vähän vempula suustaan kankien kanssa. Se pelaa suullaan ja on vähän yliherkkä kankiohjalle, kumpaakaan ongelmaa ei ole aiemmin ollut. Olin jo miettinyt babykangen tai muotoillun kuolaimen ostamista (itse asiassa kerran se taisi olla jo verkkokaupan ostoskorissakin), mutta jättänyt hankinnan sitten kuitenkin Ypäjän sh-viikonlopulle. Hanna tsekkasi suitsituksen ja sanoi sitten lopulta että ihan ensin hän kuitenkin kokeilisi nostaa bridongia, että nahka lienee venynyt kun aiemmin näissä rei'issä hyvällä paikalla ollut kuolain roikkuu vähän turhan alhaalla. Ja että turparemminkin nahka on venynyt siihen malliin että niiden parin tai muutaman sormen sijaan sinne menee tällä menolla kohta koko nyrkki. Jälkeenpäin ajatellen saatoin kankikuolainta nostaa vähän keväällä, mutta silloin vielä näytti näin kai sitten ihan hyvältä? Uutta reikää ja pientä säätöä ja tänään päästiin sitten testaamaan - ja johan toimi suu taas vanhaan malliin. Vähän halvempi ratkaisu kuin vaikkapa Sprengerin terapiakanki...
Vikeltäjät lopettivat samaan aikaan kun me sitten oikeasti aloitettiin, ja keskiviikkoillan luksusta oli täyspitkä maneesi ja vain kaksi ratsukkoa ryhmässä. Tilanteesta otettiinkin kyllä sitten kaikki ilo irti, ja samalla sekä hevonen että kuski revittiin paikoin todella kauas omalta mukavuusalueelta. Tehtiin töitä pääasiassa laukassa, ja vasta ihan loppuun pieni pätkä ravia.
Aloitettiin laukkaamalla koko maneesia ja tehtiin pitkille sivuille loivaa avotaivutusta mutta vasta-asetuksessa. Varsinkin oikeassa laukassa perä meinaa lentää helposti sisälle - ja varsinkin oikeassa laukassa missä aloitettiin, tämä oli Hupille vaikeaa. Pari kertaa se ratkaisi tehtävän rikkomalla raville, mutta vähitellen tuli ihan hyviäkin askeleita. Vasemmalle pääsin tekemään pidempää pätkää, oikeassa laukassa piti suoristaa ennen kuin paketti leviää, ja ottaa sitten taas uusi pätkä.
Seuraavaksi lisättiin tehtävään pitkälle sivulle keskilaukka, kokoaminen tehtiin edelleen samalla ajatuksella ja vähän "yli", niin että laukan haitari oli mahdollisimman suuri. Täytyy uskaltaa vaatia paljon eikä vaan tyytyä siihen kokoamiseen mitä hevonen helposti tarjoaa - se pystyy parempaan! Tehtiin tämä tehtävä vain oikeassa laukassa, missä säätövaraa on selvästi vähemmän kuin vasemmassa. Pari kertaa sain maistiaisia siitä mitä ehkä tulevaisuudessa on tarjolla - "ohhoh! ai tämä kokoaa näin paljon". Näiden tehtävien jälkeen Hupi oli jo hiestä märkä, ja tuntia oli takana vasta reilu kolmannes. Sopivasti lyhyillä käyntipätkillä tauotettuna se kuitenkin jaksoi hienosti loppuun asti.
Seuraavaksi tultiin päädyn jälkeen puolirata leikkaa, vastalaukassa toisen päädyn läpi, ja keskilaukassa 3/4 diagonaali toiseen suuntaan, ja viimeisen kirjainvälin aikana kokoaminen. Kun ongelmia ei ollut, niin parin toiston jälkeen yhdistettiin kuviot siten, että tehtiin suoraan 3/4 diagonaali keskilaukassa, kokoaminen vastalaukassa ja raviin siirtyminen viimeisessä kirjaimessa. Molempiin suuntiin Hupi suoritti nämä tehtävät tasapainossa ja vaivattomasti. Keskilaukkaan pitää vaan kuskin uskaltaa pistää vielä enemmän kierroksia, ja antaa edestä raamille tilaa venyä ettei kaula jää lyhyeksi. Vastalaukkatehtävät sen sijaan alkavat olla meidän selkeä vahvuusalue - nyt on sitten vaan se hetki kun ei saa tuudittautua siihen "onpas helppoa" -fiilikseen, vaan pitää alkaa ratsastaa lisää laatua näihin tehtäviin.
Lopuksi tehtiin vielä HeA:1 raviohjelman kuvioita (keskiravi-väistö-voltti). Laukkatehtävistä oli saatu hevoseen siinä määrin kierroksia, että nyt ehkä suurin vaikeus oli osata olla tekemättä liikaa. Ettei pumppaakaan sitä väistöä joka (toisella) askeleella lisää, vaan siirtää vähän jalkaa ja vähän painoa, ja antaa hevosen vaan liukua sivulle.
Keskiravi on edelleen liikaa alamäkeen ja (siksi?) kiireistä, mutta nyt siinä on jo jossain määrin oikeanlaista yritystä ja eroa. Jokunen viikko sitten menin ilman satulaa korotettuja ravipuomeja reiluhkoilla väleillä, ja koska halusin pysyä kyydissä ja siperia opettaa niin sain ehkä vähän fiilistä siitä mihin suuntaan istuntaa pitäisi kehittää. Työmaata ravilisäyksissä toki riittää, mutta nyt se ei ole enää mörkö tai peikko. Isoin tekijä tässä kehityksessä on ehkä kuitenkin maneesin pohja, joka nykyään joustaa riittävästi, ja on silti pitävä. Muutama maistiainen oikeaan suuntaan, muutama oikeaan hetkeen ajoitettu kehu ja kiitos hevoselle, ja positiivinen kierre on valmis. Kotikentällä en enää keskiaskellajeja treenaa. Tilaa on liian vähän ja pohja liian kova, joten mitään hyvää en siellä ainakaan saa aikaan.
Loppuverkassa pyrittiin saamaan Hupi venyttämään mahdollisimman pitkälle mutta mahdollisimman rauhallisessa ravissa. Juoksuttaessa tämä moodi on löytynyt alkukesästä, ja selästäkin saan jo pätkissä hienoja venytyksiä. Valitettavasti muistin vasta tässä vaiheessa että niin pitikös sitä FilmMe-rannekettakin kysyä tänään käyttöön. Harmi, olisi ollut kiva nähdä tämänpäiväset pätkät videona.
Valmennus loppui vasta ysin pintaan, joten kotimatkalle korkattiin heijastinkausi, ja kuljettiin pimeää peltotietä tietä näyttävän jäniksen perässä takaisin tallille - alkuun Hupia vähän huolestutti, mutta hetken päästä se seurasi korvat hörössä rentona johtajajänöä. Kaikkien huoltotoimien jälkeen taisi olla lähempänä yhtätoista kun ehdin kotiin, mutta mihinkäs lomalla on kiire.
Mutta niin, se rahansäästö. Mainitsin valmennuksen jälkeen Hannalle, että Hupi on tänä vuonna ollut vähän vempula suustaan kankien kanssa. Se pelaa suullaan ja on vähän yliherkkä kankiohjalle, kumpaakaan ongelmaa ei ole aiemmin ollut. Olin jo miettinyt babykangen tai muotoillun kuolaimen ostamista (itse asiassa kerran se taisi olla jo verkkokaupan ostoskorissakin), mutta jättänyt hankinnan sitten kuitenkin Ypäjän sh-viikonlopulle. Hanna tsekkasi suitsituksen ja sanoi sitten lopulta että ihan ensin hän kuitenkin kokeilisi nostaa bridongia, että nahka lienee venynyt kun aiemmin näissä rei'issä hyvällä paikalla ollut kuolain roikkuu vähän turhan alhaalla. Ja että turparemminkin nahka on venynyt siihen malliin että niiden parin tai muutaman sormen sijaan sinne menee tällä menolla kohta koko nyrkki. Jälkeenpäin ajatellen saatoin kankikuolainta nostaa vähän keväällä, mutta silloin vielä näytti näin kai sitten ihan hyvältä? Uutta reikää ja pientä säätöä ja tänään päästiin sitten testaamaan - ja johan toimi suu taas vanhaan malliin. Vähän halvempi ratkaisu kuin vaikkapa Sprengerin terapiakanki...
maanantai 1. syyskuuta 2014
Treeni jatkuu
Onnistuneen kisareissun jälkeen ei suinkaan olla jääty laakereille lepäämään, vaan treeni jatkuu edelleen. Pienen arpomisen jälkeen päätin jättää Ypäjän sh-viikonlopun väliin, ensinnäkin siksi että yhdelle startille tulisi aika kohtuuton hinta, ja toisekseen siksi, että isompi tähtäin on kuitenkin aluemestaruuksissa ja mieluumin lähden sinne onnistuminen alla. Ypäjän isot kisat isoine mörköineen on pelkurihevoselle kuitenkin niin iso kysymysmerkki, etten halua riskeerata näin lyhyen ja rikkonaisen kauden jälkeen.
Yksi Hannan valmennuskin on mahtunut tähän väliin (ja toinen on ylihuomenna edessä). Erinäisistä syistä johtuen verkka jäi tosi vajavaiseksi, ja ihan en ollut tyytyväinen fiilikseen, vaikkei ulos päin mitään suurempia ongelmia näkynytkään. "Se joku" vaan puuttui, eikä sitä flow-tilaa tullut missään kohtaa. Muutama ahaa-elämys kuitenkin tuli, muun muassa siitä mitä kaikkea jää puuttumaan jos sisäpohje on läpi vain melkein eikä oikeasti sitten kuitenkaan, ja siitä miten nopea sen pohkeen kanssa ihan oikeasti pitäisi olla.
Yksi Hannan valmennuskin on mahtunut tähän väliin (ja toinen on ylihuomenna edessä). Erinäisistä syistä johtuen verkka jäi tosi vajavaiseksi, ja ihan en ollut tyytyväinen fiilikseen, vaikkei ulos päin mitään suurempia ongelmia näkynytkään. "Se joku" vaan puuttui, eikä sitä flow-tilaa tullut missään kohtaa. Muutama ahaa-elämys kuitenkin tuli, muun muassa siitä mitä kaikkea jää puuttumaan jos sisäpohje on läpi vain melkein eikä oikeasti sitten kuitenkaan, ja siitä miten nopea sen pohkeen kanssa ihan oikeasti pitäisi olla.
Nolo Hupi narussa kiinni.
Tallilla mennään vielä toistaiseksi kesärytmissä, ja Hupikin laiduntaa vielä tammalaumansa kanssa ympäri vuorokauden. Heinäruokinta toki on aloitettu jo aikapäiviä sitten, kun pieniltä lohkoilta ei syötävää riitä kuin muutamaksi viikoksi. Viime aikojen sateiden aikana vähän jo mietin, että jokohan joutuu ottamaan öiksi sisälle, mutta nyt keli onneksi näyttää taas paremmalta. Hupi kuuluu niihin hevosiin, joille (onnekseni) sopii yötä päivää ulkoilu. Se on kesäisin vetreämpi erityisesti takaosastaan, ja kaikkiaan levollisempi, olematta kuitenkaan löysä.
Täytyy kuitenkin seurata tilannetta tarkasti, koska juuri ennen aluemestaruuksia en halua mitään muutoksia tehdä. Joko tullaan talliin sisälle öiksi reilusti ennen kisaa, tai sitten vasta kisan jälkeen. Joka tapauksessa edessä on taas myös yllä olevan kuvankin vihjaama olkipellettishow. Toissa vuonna Hupi ei syönyt pellettiä oikeastaan ollenkaan, viime talvena taas pellettilaadun vaihduttua maistui vähän turhankin hyvin. Tämä jaloissa oleva pelletti on vielä viime vuotista satsia (ja siitä syystä nolo poni narussa kiinni, raukka ei voi ymmärtää miksi ruuan päällä pitää vaan seistä eikä sitä saa syödä).
Saadaan onneksi nyt taas vähän helpommin rikkoutuvaa laatua tälle talvelle, ja sovittiin myös tallinpitäjän kanssa, että niinä iltoina kun pellettiä lisätään, niin heinää annetaan todella reilulla kädellä ja vähän ylikin. Kuvassa näkyy myös se ilahduttava asia, että aiemmista syksyistä poiketen tänä vuonna heinää ei tarvitse säännöstellä juurikaan, vaan kesämaha näyttää melko sutjakalta jopa näin suoraan edestä kuvattuna. Ja karva on sinkki-kupari-purkin oston jälkeen (lue lisää täältä) selvästi tummunut ja saanut lisää kiiltoa. Sukkia Hupi ei sentään ole itselleen pukenut, vaan jaloissa on edellispäivän kylmäsavien jämät - vaan kyllä se näyttäisi aika komealta kokopitkillä valkoisilla sukilla!.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)