Näin se vaan joskus menee, silloin kun kaikkein vähiten huvittaa niin silloin kaikkein parhaiten onnistuu. Keskiviikkona kävin suunnitelmien mukaan katselemassa sen kouluvalmennuksen (aika samoja tehtäviä tekivät kun mitä maanantaina). Inspiraatio jatkaa harjoituksia Hupin kanssa haihtui ilmaan samalla hetkellä kun sadepisarat alkoivat ropista maneesin kattoa vasten. Kotitallilla kun ei ole maneesia, kurainen kenttä ainoastaan. Yritin olla iloinen siitä, että kentän valot saatiin sentään alkuviikosta taas kuntoon...
Ei auttanut pieni odottelu, sade ennemminkin vaan yltyi, joten takinkaulusta pystyyn ja menoksi. Hupia ei onneksi sade haittaa, jos kovasti tuulee niin yrittää toki kääntää vähän kylkeä tuulen puolelle mutta vesi itsessään ei häiritse. Kävin tekemässä alkukäynnit maastossa ja tulin sitten kentälle, ja oikeastaan samantien kun otin ohjat käteen niin tuli sellainen fiilis että tänään sujuu. Ihan uskomatonta mitä päivän tai parin miettimisaika voi tehdä. Ihan joka ikinen maanantain tunnilla tehty tehtävä olikin nyt helppoa heti alusta alkaen. Hupi oli koko ajan kevyt, kantoi itsensä, oli rento (pärski ja muisti hengittää jopa laukassa!), ja teki siirtymiset molempiin suuntiin ihan salamana pienestä vihjeestä. Ihan valtava ero maanantaihin, jolloin parhaimmillaankin fiilis oli "ihan kiva".
Kävin askellajit läpi molempiin suuntiin, kymmenillä siirtymisillä höystettynä, ja yhden yhtä kertaa hevonen ei heittäytynyt ohjalle makaamaan. Kun vaikeammassakin kierroksessa (eli oikealle) tuli oikeastaan heti ensi yrittämällä onnistunut sarja pysähdys - peruutus - käyntiin - raviin - laukannosto - raviin - käyntiin - seis, niin kiitin, annoin pitkät ohjat ja lähdin maastoon loppukäynneille. Turha sitä on enempää jauhaa ja vaatia.
Ja hullunmaine ei varmaan ainakaan häviä sillä että käy pyörimässä sateessa kuran keskellä kolme varttia ja tulee talliin naama loistaen ja hehkuttaen "vitsi että oli kivaa!". Mutta kun oli :)
perjantai 25. marraskuuta 2011
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Hidas hämäläinen ja kootut selitykset
Niinmutku. No kun tää on tällänen. Meillä on aina ollut tällänen ongelma. Tää tekee aina näin.
Oltiin siis Heiskasen Hannan tunnilla ja teki todella hyvää sekä hevoselle että ennen kaikkea kuskille. Olen paljon katsellut Hannan valmennuksia ja vaikka en aina ihan kaikkea allekirjoitakaan niin tykkään kyllä paljon tyylistä. Sanotaan aiheesta, kerran ja kunnolla, niin ei tarvitse koko ajan olla puuttumassa samoihin asioihin. Keskitytään taikatemppujen sijaan perusratsastukseen, ja hiotaan pieniä yksityiskohtia niin tarkasti että isot kokonaisuudet tulevat siinä sivussa itsestään. Ja Hannan tunnilla ei muuten täti sitten selitellyt, ei ehtinyt.
Yksi perisynneistäni on tiedostaa ongelmat mutta silti sivuuttaa ne. Jos Hupi ennakoi ja sählää niin totean vaan että "tää on tällänen vähän hätähousu" sen sijaan että oikeasti tekisin asialle jotain, varsinkin kun todistettavasti saan sen odottamaan kun vaan keskityn itse. Sama juttu miljoonan muun asian kanssa.
Tehtiin hyvin samantyyppistä tehtävää kun mitä olin naapuriseuran kouluvalmennuksessa nähnyt Hannan teettävän. Pääty-ympyrällä siirtymisiä, terävästi ja napakasti mutta rennolla hevosella. Hupin ongelma on monesti (here we go again...) se että se on joko rento tai terävä, mutta ei molempia samaan aikaan. Viiden minuutin sisällä kävi hyvin selväksi että tämäkin ongelma on satulan päällä (ylläri). Jos Hupi tikittää ja kiirehtii niin jään helposti rauhottelemaan sitä niin varovasti etten oikeastaan vaadi enää mitään kunnolla, annan asioiden tapahtua hitaasti ja olen tyytyväinen siihen "kun se malttaa". Nyt jouduin joka kerta kun olin saanut hevosen rennoksi, niin vaatimaan siltä nopeita reaktioita (esim pysähdys isosta rennosta käynnistä heti, eikä viiden askeleen aikana valuen) ja muutaman ensimmäisen kerran hevonen jännittyikin uudelleen. Mutta kun se on niin käsittämättömän nopea oppimaan, että ei tarvittu ihan hirvittävän montaa toistoa siihen kun pysähdykset alkoivat tulla paljon pienemmillä avuilla, mutta silti nopeasti ja rentouskin hetkittäin säilyttäen.
Ensimmäinen kymmenisen minuuttia tehtiin pelkästään pysähdyksiä käynnistä ja siltikin ravin ottaminen mukaan tuntui tulevan vähän liian aikaisin. Nyt kun Hupi kuitenkin odotti ja malttoi jo jossain määrin niin ravi oli aika hyvää heti alusta alkaen (tai siis, oltiin toki verkattu alle ennen aloittamista). Sama kiirehtiminen puski pintaan tosin ravissa voimakkaammin ja jouduin tasapainottamaan Hupia ihan koko ajan. Nopea puolipidäte ja myötäys, pari-kolme askelta ja sama uudelleen. Koko tunnin ajan. Hanna käski olla pelkäämättä sitä että tahti vaihtelee voiman puutteen takia, vaan rohkeasti itse leikitellä sekä tahdilla että tempolla ja koittaa vaihtaa ja muuttaa niitä, hallitusti kuitenkin. Ajatuksena oli siis se, että pystyäkseen säilyttämään tasaisen tahdin, siihen täytyy pystyä itse ensin vaikuttamaan - niin totta. Ja täsmälleen samaa tehtävää muuten teetti Kyra hevosmessujen valmennusdemoissa.
Ravista tehtiin siis siirtymisiä käyntiin ja takaisin raviin. Tämä oli ollut helppoa vielä joku aika sitten mutta nyt käynnistä raviin siirtyessä Hupi putosi makaamaan ohjalle ja ravista käyntiin siirtyminen taas tuli aivan liian etupainoisena ja hidastaen eikä askellajista toiseen siirtyen. Ylöspäin siirtymisiä korjattiin sillä, että tein monta nopeaa - ja siis oikeasti nopeaa - siirtymistä käynti-ravi-käynti-ravi, ihan muutama askel kerrallaan, muodosta välittämättä, jännittymisestä välittämättä, ajatuksena vain se, että hevonen kantaa itse itsensä kokonaan ja koko ajan. Pari toistoa ja jännittyminen vaihtui taas nopeaan reagointiin, joskin hetken päästä jouduin kyllä aina korjaamaan uudelleen. Alaspäin siirtymisissä taas piti koota ravia enemmän ja ratsastaa käyntiä eteen eikä taakse - aivan, tätäkin on ehkä joskus ennenkin tehty... Keskityin taas liikaa rentoon raviin, enkä ratsastanut takajalkoja aktiivisiksi, ja takajalat tallissa on vaikea tehdä kunnon siirtymisiä.
Hanna totesi myöskin nopeasti että Hupi painuu molemmissa kierroksissa oikeaa pohjettani vasten. Oikea puoli on Hupin pehmeämpi ja heikompi kylki, eli se on taipuisampi oikealle mutta myös pudottaa oikean puolen helposti alas (here we go again...). Molemmissa kierroksissa piti tehdä nopea ja vähän nostava puolipidäte oikealta ja ratsastaa (päästää) eteen heti perään nopealla pohkeella (siis nopealla jalalla ikään kuin napauttamalla, ei voimakkaalla). Ja pitää se oikea pohje kiinni kyljessä eikä tarjota hevoselle mahdollisuutta heittäytyä sinne...
Laukassa ongelmat tulivat luonnollisesti selvimmin esille. Hupi alkoi ensinnäkin vähän jo väsähtää ja pyrki painumaan vielä enemmän kädelle, eikä laukka oikein lähtenyt rullaamaan vaan oli aika voimatonta. Edelleen asiaa korjattiin nopeilla puolipidätteillä oikealta, vasemmassa laukassa jopa asetus askeleen ajaksi ulos siirtäen, ja sitä seuraavalla nopealla oikealla pohkeella. Nostot tuntuivat tosi hitailta ja nahkeilta, mutta videon perusteella eivät olleet ollenkaan niin huonoja. Laukan laatu sen sijaan oli juuri sitä miltä se tuntuikin. Videon perusteella näkee myös sen, että kaikissa askellajeissa tahti on tällä hetkellä aika pahasti hukassa, ja sen että se johtuu varmasti ainakin osittain siitä että se satulan päällä oleva osa ratsukkoa on ihan eri tahdissa kun se satulan alla oleva osa... Jään näköjään jostain syystä ravissa koko ajan liikkeen taakse, tai sitten hevonen kiirehtii edelle. Joka tapauksessa tahti on enemmän tai vähemmän hukassa molemmilla.
Hyvä mieli jäi kyllä, mennään ehdottomasti uudelleen jos tilaa (ja rahaa) löytyy. Tänään itse asiassa on taas sen naapuriseuran valmennukset, voisi käydä tallimatkalla katsomassa ekan ryhmän jossa on pari tuttua, ja jatkaa siitä itse hevosen kanssa treenaamaan.
Loppuun vielä videonpätkiä tunnilta. En huomannut kertoa kaverille mistä päin kameraa zoomi löytyy joten ovat vähän kaukaa otettuja. Kuva näkyy ja ääni kuuluu kuitenkin.
Oltiin siis Heiskasen Hannan tunnilla ja teki todella hyvää sekä hevoselle että ennen kaikkea kuskille. Olen paljon katsellut Hannan valmennuksia ja vaikka en aina ihan kaikkea allekirjoitakaan niin tykkään kyllä paljon tyylistä. Sanotaan aiheesta, kerran ja kunnolla, niin ei tarvitse koko ajan olla puuttumassa samoihin asioihin. Keskitytään taikatemppujen sijaan perusratsastukseen, ja hiotaan pieniä yksityiskohtia niin tarkasti että isot kokonaisuudet tulevat siinä sivussa itsestään. Ja Hannan tunnilla ei muuten täti sitten selitellyt, ei ehtinyt.
Yksi perisynneistäni on tiedostaa ongelmat mutta silti sivuuttaa ne. Jos Hupi ennakoi ja sählää niin totean vaan että "tää on tällänen vähän hätähousu" sen sijaan että oikeasti tekisin asialle jotain, varsinkin kun todistettavasti saan sen odottamaan kun vaan keskityn itse. Sama juttu miljoonan muun asian kanssa.
Tehtiin hyvin samantyyppistä tehtävää kun mitä olin naapuriseuran kouluvalmennuksessa nähnyt Hannan teettävän. Pääty-ympyrällä siirtymisiä, terävästi ja napakasti mutta rennolla hevosella. Hupin ongelma on monesti (here we go again...) se että se on joko rento tai terävä, mutta ei molempia samaan aikaan. Viiden minuutin sisällä kävi hyvin selväksi että tämäkin ongelma on satulan päällä (ylläri). Jos Hupi tikittää ja kiirehtii niin jään helposti rauhottelemaan sitä niin varovasti etten oikeastaan vaadi enää mitään kunnolla, annan asioiden tapahtua hitaasti ja olen tyytyväinen siihen "kun se malttaa". Nyt jouduin joka kerta kun olin saanut hevosen rennoksi, niin vaatimaan siltä nopeita reaktioita (esim pysähdys isosta rennosta käynnistä heti, eikä viiden askeleen aikana valuen) ja muutaman ensimmäisen kerran hevonen jännittyikin uudelleen. Mutta kun se on niin käsittämättömän nopea oppimaan, että ei tarvittu ihan hirvittävän montaa toistoa siihen kun pysähdykset alkoivat tulla paljon pienemmillä avuilla, mutta silti nopeasti ja rentouskin hetkittäin säilyttäen.
Ensimmäinen kymmenisen minuuttia tehtiin pelkästään pysähdyksiä käynnistä ja siltikin ravin ottaminen mukaan tuntui tulevan vähän liian aikaisin. Nyt kun Hupi kuitenkin odotti ja malttoi jo jossain määrin niin ravi oli aika hyvää heti alusta alkaen (tai siis, oltiin toki verkattu alle ennen aloittamista). Sama kiirehtiminen puski pintaan tosin ravissa voimakkaammin ja jouduin tasapainottamaan Hupia ihan koko ajan. Nopea puolipidäte ja myötäys, pari-kolme askelta ja sama uudelleen. Koko tunnin ajan. Hanna käski olla pelkäämättä sitä että tahti vaihtelee voiman puutteen takia, vaan rohkeasti itse leikitellä sekä tahdilla että tempolla ja koittaa vaihtaa ja muuttaa niitä, hallitusti kuitenkin. Ajatuksena oli siis se, että pystyäkseen säilyttämään tasaisen tahdin, siihen täytyy pystyä itse ensin vaikuttamaan - niin totta. Ja täsmälleen samaa tehtävää muuten teetti Kyra hevosmessujen valmennusdemoissa.
Ravista tehtiin siis siirtymisiä käyntiin ja takaisin raviin. Tämä oli ollut helppoa vielä joku aika sitten mutta nyt käynnistä raviin siirtyessä Hupi putosi makaamaan ohjalle ja ravista käyntiin siirtyminen taas tuli aivan liian etupainoisena ja hidastaen eikä askellajista toiseen siirtyen. Ylöspäin siirtymisiä korjattiin sillä, että tein monta nopeaa - ja siis oikeasti nopeaa - siirtymistä käynti-ravi-käynti-ravi, ihan muutama askel kerrallaan, muodosta välittämättä, jännittymisestä välittämättä, ajatuksena vain se, että hevonen kantaa itse itsensä kokonaan ja koko ajan. Pari toistoa ja jännittyminen vaihtui taas nopeaan reagointiin, joskin hetken päästä jouduin kyllä aina korjaamaan uudelleen. Alaspäin siirtymisissä taas piti koota ravia enemmän ja ratsastaa käyntiä eteen eikä taakse - aivan, tätäkin on ehkä joskus ennenkin tehty... Keskityin taas liikaa rentoon raviin, enkä ratsastanut takajalkoja aktiivisiksi, ja takajalat tallissa on vaikea tehdä kunnon siirtymisiä.
Hanna totesi myöskin nopeasti että Hupi painuu molemmissa kierroksissa oikeaa pohjettani vasten. Oikea puoli on Hupin pehmeämpi ja heikompi kylki, eli se on taipuisampi oikealle mutta myös pudottaa oikean puolen helposti alas (here we go again...). Molemmissa kierroksissa piti tehdä nopea ja vähän nostava puolipidäte oikealta ja ratsastaa (päästää) eteen heti perään nopealla pohkeella (siis nopealla jalalla ikään kuin napauttamalla, ei voimakkaalla). Ja pitää se oikea pohje kiinni kyljessä eikä tarjota hevoselle mahdollisuutta heittäytyä sinne...
Laukassa ongelmat tulivat luonnollisesti selvimmin esille. Hupi alkoi ensinnäkin vähän jo väsähtää ja pyrki painumaan vielä enemmän kädelle, eikä laukka oikein lähtenyt rullaamaan vaan oli aika voimatonta. Edelleen asiaa korjattiin nopeilla puolipidätteillä oikealta, vasemmassa laukassa jopa asetus askeleen ajaksi ulos siirtäen, ja sitä seuraavalla nopealla oikealla pohkeella. Nostot tuntuivat tosi hitailta ja nahkeilta, mutta videon perusteella eivät olleet ollenkaan niin huonoja. Laukan laatu sen sijaan oli juuri sitä miltä se tuntuikin. Videon perusteella näkee myös sen, että kaikissa askellajeissa tahti on tällä hetkellä aika pahasti hukassa, ja sen että se johtuu varmasti ainakin osittain siitä että se satulan päällä oleva osa ratsukkoa on ihan eri tahdissa kun se satulan alla oleva osa... Jään näköjään jostain syystä ravissa koko ajan liikkeen taakse, tai sitten hevonen kiirehtii edelle. Joka tapauksessa tahti on enemmän tai vähemmän hukassa molemmilla.
Hyvä mieli jäi kyllä, mennään ehdottomasti uudelleen jos tilaa (ja rahaa) löytyy. Tänään itse asiassa on taas sen naapuriseuran valmennukset, voisi käydä tallimatkalla katsomassa ekan ryhmän jossa on pari tuttua, ja jatkaa siitä itse hevosen kanssa treenaamaan.
Loppuun vielä videonpätkiä tunnilta. En huomannut kertoa kaverille mistä päin kameraa zoomi löytyy joten ovat vähän kaukaa otettuja. Kuva näkyy ja ääni kuuluu kuitenkin.
maanantai 21. marraskuuta 2011
Hupin hoitoviikonloppu
Päästiin sitten kerralla kunnolla selvittelemään Hupin viime aikoina ilmestynyttä vinoutta, kun lauantaina hevoshierojaksi opiskeleva kaveri kävi hieromassa Hupin ja sunnuntaina eläinlääkäri-tallikaveri kurkkasi vielä suuhun. Hupi on siis ollut viikon tai parin ajan kummallisen hankala ratsastaa oikealle, oikea takajalka on vähän huono tulemaan alle ja hevonen tuntuu haluttomalta venyttämään vasenta kylkeään.
Iso kasa syitä vinoudelle löytyi jo heti lauantaina. Mitään isoja jumeja ei ollut missään mutta muutama pieni jotka olivat enemmän kun riittävästi selittämään herkkishevosen ongelmat. Kaula (joka on yleensä ollut hyvä joka hierontakerralla) oli ihan selkeästi kovempi ja jäykempi vasemmalta ylhäältä. Samoin selkä, joka yleensä on herkempi jumittumaan oikealta, oli nyt vasemmalta vähän kireämpi, ja Hupi silmin nähden nautti kun kireitä paikkoja saatiin avattua. Se nautiskeli hoidosta turpa töröllään, korvat lurpallaan, silmät puolitangossa ja pää polvissa roikkuen. Oikealta puolen löytyi myös kintereen yläpuolelta pientä turvotusta (nestettä), joka kuitenkin lähti kevyesti hieromalla liikkeelle (ja oli sunnuntaina tipotiessään). Kaikki nämä yhdessä ovat varsin loogisia asioita selittämään vinoutta, toivottavasti saatiin korjattua näin helposti.
Vaikka todennäköiset ongelmat löytyivät jo hieronnassa niin Hupi raspattiin kuitenkin sunnuntaina. Tai olisi raspattu jos sieltä olisi jotain löytynyt. Puoli vuotta on aiemmin ollut passeli raspausväli Hupille mutta nyt yhdessä ainoassa hampaassa oli "pientä epätasaisuutta", piikeistä ei tietoakaan. Hyvä näin :)
Tänään mennäänkin sitten pitkästä aikaa valmentajan silmän alle, vieläpä uuden sellaisen. Saas nähdä kuinka käy.
Iso kasa syitä vinoudelle löytyi jo heti lauantaina. Mitään isoja jumeja ei ollut missään mutta muutama pieni jotka olivat enemmän kun riittävästi selittämään herkkishevosen ongelmat. Kaula (joka on yleensä ollut hyvä joka hierontakerralla) oli ihan selkeästi kovempi ja jäykempi vasemmalta ylhäältä. Samoin selkä, joka yleensä on herkempi jumittumaan oikealta, oli nyt vasemmalta vähän kireämpi, ja Hupi silmin nähden nautti kun kireitä paikkoja saatiin avattua. Se nautiskeli hoidosta turpa töröllään, korvat lurpallaan, silmät puolitangossa ja pää polvissa roikkuen. Oikealta puolen löytyi myös kintereen yläpuolelta pientä turvotusta (nestettä), joka kuitenkin lähti kevyesti hieromalla liikkeelle (ja oli sunnuntaina tipotiessään). Kaikki nämä yhdessä ovat varsin loogisia asioita selittämään vinoutta, toivottavasti saatiin korjattua näin helposti.
Vaikka todennäköiset ongelmat löytyivät jo hieronnassa niin Hupi raspattiin kuitenkin sunnuntaina. Tai olisi raspattu jos sieltä olisi jotain löytynyt. Puoli vuotta on aiemmin ollut passeli raspausväli Hupille mutta nyt yhdessä ainoassa hampaassa oli "pientä epätasaisuutta", piikeistä ei tietoakaan. Hyvä näin :)
Tänään mennäänkin sitten pitkästä aikaa valmentajan silmän alle, vieläpä uuden sellaisen. Saas nähdä kuinka käy.
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Jalustimet ristissä
Edellisviikonlopun kouluratavideon katsomisen jälkeen allekirjoittanut päätti nostaa jalustimet ristiin kaulalle ennen kun istunta valuu taas siihen malliin että kroppa on kenollaan vasemmalle ja polvet nousee suuhun asti. Pientä lipsumista tähän suuntaan on ollut havaittavissa...
Verkkasin Hupin ensin pitkillä alkukäynneillä ja kevyellä ravilla sen verran lihaksistaan lämpimäksi etten ihan kylmiä lihaksia ala rääkätä alas istuen. Sitten välikäynnit, jalustimet ristiin ja hommiin. Tein ravissa ensin ihan vaan paljon taivutuksia molempiin suuntiin, isoja ympyröitä ja pienempiä voltteja ja siten taivutusastetta vaihdellen. Toimivalta tuntuvaksi kuvioksi muodostui lopulta pääty-ympyrä, sanotaan nyt vaikka vasemmassa kierroksessa, jonka avoimelta sivulta käännetään voltti oikealle, kierros tai kaksi voltilla vähän kooten ja takaosalle (sisätakajalalle) energiaa ja voimaa hakien, ja siitä takaisin ympyrälle vasempaan kierrokseen, nyt isommassa ravissa ikään kuin voltilla kerätty energia ulos päästäen. Ja sama toisin päin. Tulee kokoamista, eteenratsastusta, ja sen verran paljon kääntämistä että omaan istuntaan ja painon jakautumiseen on pakko kiinnittää huomiota.
Jossain vaiheessa Hupi alkoi olla vähän turhan paljon ohjalla ja etupainoisena joten vaihdoin tehtävää nopeisiin siirtymisiin. Pääty-ympyrällä tasaisella taivutuksella mahdollisimman nopeita mutta pehmeitä siirtymisiä ravi-käynti-ravi. Yritin ensin laskea askeleita että olisin tehnyt tasamäärän askeleita joka kerta mutta totesin lopulta että on reilumpaa hevoselle pyytää siirtymistä sitten kun on itse valmis ja kykenevä sen tekemään eikä vaan huitoa menemään kun se kymmenen askelta tuli jo täyteen. Harjoitus teki tehtävänsä ja Hupi ryhdistäytyi taas, ja keveni edestä.
Päätin sitten siirtää saman tehtävän myös laukkaan. Jostain syystä laukan istuminen on aina ollut itselleni kamalan vaikeaa, varsinkin ilman jalustimia. Tasapaino pitää kyllä, siitä ei ole kyse, mutta laukan rytmiin ja liikkeeseen pääseminen on välillä ihan käsittämättömän vaikeaa. Tuntuu siltä että menen koko ajan eri suuntaan hevosen kanssa, mikä taas ei ainakaan auta hyvän rullaavan laukan löytämistä, mikä taas ei myöskään auta oman rytmin löytämistä. Kiva oravanpyörä siis. Mutta blondikin osasi päätellä että ilman jalustimia opitaan laukkaamaan vain laukkaamalla ilman jalustimia, töihin siis vaan. Tein ensin molempiin suuntiin jonkun verran laukkaa yhtäjaksoisesti ihan vaan hyvää rytmiä hakien, laukka tuntui pyörivän ihan kivasti, oikealle tosin edelleen oli vähän samoja ongelmia kun aiemminkin. Tämän jälkeen lähdin sitten tekemään nostoja ravista, muutama askel laukkaa ja takaisin raviin, ravi tasapainoon ja heti uusi nosto. Kahta nostoa enempää en saanut millään pääty-ympyrälle mahtumaan mutta kaksi mahtui sentään helposti ja siististi hosumatta.
Oman pienen lisämausteensa tähän ilman jalustimia ratsastukseen toi muuten se tosiasia että kentän viimeinenkin valo otti ja sammui edellispäivänä. Tilalle oli tuotu pieni raksavalo mutta eihän tuo paljoa auttanut, lähinnä näki missä kentän aidat menee. Otsalamppu oli siitä loistava ratkaisu että se kertoo heti sen koska täti tuijottaa hevosen niskaa sen sijaan että katsoisi eteensä (allekirjoittaneen perisynti nro 1). Suosittelen lämpimästi kaikille joiden mielestä hevosen niskassa on jotain ihan käsittämättömän mielenkiintoista, että sinne pitää tuijotella koko ajan ;)
Verkkasin Hupin ensin pitkillä alkukäynneillä ja kevyellä ravilla sen verran lihaksistaan lämpimäksi etten ihan kylmiä lihaksia ala rääkätä alas istuen. Sitten välikäynnit, jalustimet ristiin ja hommiin. Tein ravissa ensin ihan vaan paljon taivutuksia molempiin suuntiin, isoja ympyröitä ja pienempiä voltteja ja siten taivutusastetta vaihdellen. Toimivalta tuntuvaksi kuvioksi muodostui lopulta pääty-ympyrä, sanotaan nyt vaikka vasemmassa kierroksessa, jonka avoimelta sivulta käännetään voltti oikealle, kierros tai kaksi voltilla vähän kooten ja takaosalle (sisätakajalalle) energiaa ja voimaa hakien, ja siitä takaisin ympyrälle vasempaan kierrokseen, nyt isommassa ravissa ikään kuin voltilla kerätty energia ulos päästäen. Ja sama toisin päin. Tulee kokoamista, eteenratsastusta, ja sen verran paljon kääntämistä että omaan istuntaan ja painon jakautumiseen on pakko kiinnittää huomiota.
Jossain vaiheessa Hupi alkoi olla vähän turhan paljon ohjalla ja etupainoisena joten vaihdoin tehtävää nopeisiin siirtymisiin. Pääty-ympyrällä tasaisella taivutuksella mahdollisimman nopeita mutta pehmeitä siirtymisiä ravi-käynti-ravi. Yritin ensin laskea askeleita että olisin tehnyt tasamäärän askeleita joka kerta mutta totesin lopulta että on reilumpaa hevoselle pyytää siirtymistä sitten kun on itse valmis ja kykenevä sen tekemään eikä vaan huitoa menemään kun se kymmenen askelta tuli jo täyteen. Harjoitus teki tehtävänsä ja Hupi ryhdistäytyi taas, ja keveni edestä.
Päätin sitten siirtää saman tehtävän myös laukkaan. Jostain syystä laukan istuminen on aina ollut itselleni kamalan vaikeaa, varsinkin ilman jalustimia. Tasapaino pitää kyllä, siitä ei ole kyse, mutta laukan rytmiin ja liikkeeseen pääseminen on välillä ihan käsittämättömän vaikeaa. Tuntuu siltä että menen koko ajan eri suuntaan hevosen kanssa, mikä taas ei ainakaan auta hyvän rullaavan laukan löytämistä, mikä taas ei myöskään auta oman rytmin löytämistä. Kiva oravanpyörä siis. Mutta blondikin osasi päätellä että ilman jalustimia opitaan laukkaamaan vain laukkaamalla ilman jalustimia, töihin siis vaan. Tein ensin molempiin suuntiin jonkun verran laukkaa yhtäjaksoisesti ihan vaan hyvää rytmiä hakien, laukka tuntui pyörivän ihan kivasti, oikealle tosin edelleen oli vähän samoja ongelmia kun aiemminkin. Tämän jälkeen lähdin sitten tekemään nostoja ravista, muutama askel laukkaa ja takaisin raviin, ravi tasapainoon ja heti uusi nosto. Kahta nostoa enempää en saanut millään pääty-ympyrälle mahtumaan mutta kaksi mahtui sentään helposti ja siististi hosumatta.
Oman pienen lisämausteensa tähän ilman jalustimia ratsastukseen toi muuten se tosiasia että kentän viimeinenkin valo otti ja sammui edellispäivänä. Tilalle oli tuotu pieni raksavalo mutta eihän tuo paljoa auttanut, lähinnä näki missä kentän aidat menee. Otsalamppu oli siitä loistava ratkaisu että se kertoo heti sen koska täti tuijottaa hevosen niskaa sen sijaan että katsoisi eteensä (allekirjoittaneen perisynti nro 1). Suosittelen lämpimästi kaikille joiden mielestä hevosen niskassa on jotain ihan käsittämättömän mielenkiintoista, että sinne pitää tuijotella koko ajan ;)
tiistai 15. marraskuuta 2011
Puolentoista vuoden kuherruskuukausi
Olen harrastanut ratsastusta lähes koko ikäni mutta Hupi on ensimmäinen oma hevoseni. Siihen nähden, miten vakuuttunut olin jo heti ensikohtaamisella että tämä on minun näköiseni hevonen, harkitsin sen ostamista uskomattoman pitkään. Ensinnäkin siksi että se oli oikeastaan vähän rikki, toisekseen siksi että minulla ei todellakaan ollut rahaa ostaa hevosta, mutta ehkä kaikkein eniten siksi että en ollut kuitenkaan ihan varma onko minusta siihen.
Vaikka Hupi oli minulla vuokralla vuoden ja ylläpidossa toisen, niin toisen hevosesta on kuitenkin aina helpompi päästä eroon kuin omasta. Ja vaikka käytännössä ylläpitovuoden aikana tein kaikki päätökset itse, vain varmistaen omistajalta että kaikki on ok, niin silti ajatus siitä että vastuu olisi kokonaan itsellä, oli vähän pelottava. Entäs jos se hankkari meneekin uudelleen rikki heti, entäs jos marraskuun räntäkeleillä ei kertaakaan huvittaisikaan lähteä tallille, entäs jos sitä, mitäs jos tätä. Viikkoja, vai jopa kuukausia jahkailin, ja kuten tapoihini kuuluu, kun sain lopulta päätöksen tehtyä niin kaupat piti sopia siltä istumalta - kaikki-mulle-tänne-heti-nyt. Koska olin juuri sinä päivänä palaamassa ulkomaanreissulta, kaupat tehtiin puhelimitse autonratissa kehäkolmosella.
Vaikka periaatteessa mikään ei muuttunut - Hupihan oli minulla ollut jo vuoden ylläpidossa - niin oman pienen pääni sisällä kaikki muuttui. Tallikavereille kiitos (kun kestitte) ja anteeksi (kun jouduitte kestämään) koko loppukesän kestänyttä idioottihymyä ja hehkutusta, jota näköjään on riittänyt blogiinkin asti postauksen jos toisenkin verran.
Jossain kohtaa loppusyksystä, varmaankin ensilumien aikaan, muistan miettineeni että mitenkäs tämä pimeä kausi nyt näin helposti meni, kun vesisateesta ja kurasta huolimatta tallille oli aina kiva lähteä. Tarkemmin kun asiaa mietti, niin varsinkin teinivuosina ja ratsastuskoululla käydessä tallille mennessä monesti mietti että "toivottavasti se tyyppi ei olis siellä" ja "toivottavasti en ainakaan joutuis sillä hevosella ratsastamaan". Nyt siellä olikin joka ikinen kerta vastassa se oma rakas karvapallo, ja mahtavan hyvä ja yhtenäinen talliporukka jonka kanssa saa varmasti olla oma itsensä. Ilmankos.
Ylä- ja alamäkiä on matkan varrelle toki mahtunut mutta vielä lähes puolentoista vuoden jälkeenkin tuntuu siltä, kuin viettäisi edelleen kuherruskuukauttaan hevosenomistajana. Ilmeisesti tällä toiminnalla on saanut jo jonkunsortin hullun maineen - ainakin jos tallikavereilta kysytään - mutta kun välillä ihan oikeasti se kaatosateessa kuralätäköiden keskellä ilman satulaa ravailu tai räntäsateessa otsalampun valossa maastoilu on kivaa.
Isoin kiitos kaikesta tästä kuuluu tietenkin Hupille. Oma rakas karvapallo, samassa paketissa (kisa)kaveri, liikunnanohjaaja, selkälääkäri, fysioterapeutti, päätohtori ja mitähän kaikkea muuta vielä. Huputitihummanihei :)
Tällä blogitekstillä osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, http://www.horze.fi.
Vaikka Hupi oli minulla vuokralla vuoden ja ylläpidossa toisen, niin toisen hevosesta on kuitenkin aina helpompi päästä eroon kuin omasta. Ja vaikka käytännössä ylläpitovuoden aikana tein kaikki päätökset itse, vain varmistaen omistajalta että kaikki on ok, niin silti ajatus siitä että vastuu olisi kokonaan itsellä, oli vähän pelottava. Entäs jos se hankkari meneekin uudelleen rikki heti, entäs jos marraskuun räntäkeleillä ei kertaakaan huvittaisikaan lähteä tallille, entäs jos sitä, mitäs jos tätä. Viikkoja, vai jopa kuukausia jahkailin, ja kuten tapoihini kuuluu, kun sain lopulta päätöksen tehtyä niin kaupat piti sopia siltä istumalta - kaikki-mulle-tänne-heti-nyt. Koska olin juuri sinä päivänä palaamassa ulkomaanreissulta, kaupat tehtiin puhelimitse autonratissa kehäkolmosella.
Vaikka periaatteessa mikään ei muuttunut - Hupihan oli minulla ollut jo vuoden ylläpidossa - niin oman pienen pääni sisällä kaikki muuttui. Tallikavereille kiitos (kun kestitte) ja anteeksi (kun jouduitte kestämään) koko loppukesän kestänyttä idioottihymyä ja hehkutusta, jota näköjään on riittänyt blogiinkin asti postauksen jos toisenkin verran.
Jossain kohtaa loppusyksystä, varmaankin ensilumien aikaan, muistan miettineeni että mitenkäs tämä pimeä kausi nyt näin helposti meni, kun vesisateesta ja kurasta huolimatta tallille oli aina kiva lähteä. Tarkemmin kun asiaa mietti, niin varsinkin teinivuosina ja ratsastuskoululla käydessä tallille mennessä monesti mietti että "toivottavasti se tyyppi ei olis siellä" ja "toivottavasti en ainakaan joutuis sillä hevosella ratsastamaan". Nyt siellä olikin joka ikinen kerta vastassa se oma rakas karvapallo, ja mahtavan hyvä ja yhtenäinen talliporukka jonka kanssa saa varmasti olla oma itsensä. Ilmankos.
Ylä- ja alamäkiä on matkan varrelle toki mahtunut mutta vielä lähes puolentoista vuoden jälkeenkin tuntuu siltä, kuin viettäisi edelleen kuherruskuukauttaan hevosenomistajana. Ilmeisesti tällä toiminnalla on saanut jo jonkunsortin hullun maineen - ainakin jos tallikavereilta kysytään - mutta kun välillä ihan oikeasti se kaatosateessa kuralätäköiden keskellä ilman satulaa ravailu tai räntäsateessa otsalampun valossa maastoilu on kivaa.
Isoin kiitos kaikesta tästä kuuluu tietenkin Hupille. Oma rakas karvapallo, samassa paketissa (kisa)kaveri, liikunnanohjaaja, selkälääkäri, fysioterapeutti, päätohtori ja mitähän kaikkea muuta vielä. Huputitihummanihei :)
Tällä blogitekstillä osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, http://www.horze.fi.
maanantai 14. marraskuuta 2011
Tavelan harjoituskisat
Hyvä valmistautuminen on puoli suoritusta vai miten se meni? Joka tapauksessa Tavelan harkkakisoja edeltävänä iltana oltiin vanhemmillani saunomassa ja iltaa istumassa ja tultiin lopulta kotiin aamuyöllä. Onneksi kisat alkoivat vasta neljältä niin ehti vähän nukkua ja toipua :D
Vuokraaja halusi tehdä Hupille kokeeksi verkkoletin ja olin itsekin kaikesta huolimatta hyvinkin ajoissa tallilla. Mentiin hakemaan hevosta tarhasta ja vastaan tuli päästään verta vuotava poni. Totuuden nimissä pitää kyllä sanoa että haava oli pieni pintanaarmu ja tosiasiassa verta ei oikeastaan valunut vaan iho oli vaan vähän vereslihalla mutta kyllähän tuo on ajoituksen mestari. Tallinpihaan ajaessa olin katsellut kun naapuritarhan ruunan kanssa napsivat toisiaan aidan yli - korvat koko ajan hörössä ja onnellisen näköisinä - liekö sitten siinä tullut. Kaikista verta-ei-saa-näkyä-kouluradalla-säännöistä huolimatta uskaltauduimme pienenpienen taisteluvamman kanssa jatkaa kisavalmistautumistamme ;)
Tein alkuverryttelyt aika lailla suunnitelmien mukaan, käveltiin rauhassa kisapaikalle parinkymmenen minuutin matka ja ulkokentällä näki vielä vähän verrytellä vaikka ilta alkoi jo hämärtyä. Otin lopulta tähän väliin suht vähän käyntiä (Hupi tuntui nopeasti hyvältä, kiitos alkukäyntien), jonkun verran ravia molemmin päin, paljon kaaria, vähän temponmuutoksia, ja parit laukannostot molempiin suuntiin. Hupi liikkui suht isosti mutta pysyi silti tahdissa eikä lähtenyt kipittämään. Kävelin lopun aikaa pitkin ohjin kunnes päästiin maneesiin ja hetkeksi radalle ratsastamaan. Arvatenkin tuomaripääty oli taas val-ta-van pelottava paikka, pyrin vaan ratsastamaan päädyn läpi kuten missä tahansa muuallakin, puuttuen mahdollisimman vähän hevosen kyttäämiseen. Parin suht ok kerran jälkeen annoin olla ja pyörin enemmän toisessa päässä rataa. Väkisin tuuppaamalla saa vaan aikaan lisää kyttäämistä joten kokeilin tällä kertaa jättää asian vähän "kesken". Oltiin oman verkkaryhmän kolmantena joten ehdin vielä päädyssä tehdä vähän siirtymisiä ennen omaa vuoroa. Hupi oli koko ajan edestä aika vahva ja kuitenkin kyttäämisen takia vähän pohkeen takana, siirtymisillä parani kyllä mutta silti itsellä oli vähän sellainen matkustaja-fiilis.
Rataa kiertäessä tein muutaman ympyrän ja voltin tuomaripäätyyn, kun aikaa kerran oli, ja nyt sisäpohje-asetus-yhdistelmä toimi jo suht asiallisesti ja päästiin pahimmasta tuijottelusta eroon (olkoonkin että yksi pieni sivuloikka oli vieläkin ohjelmistossa). Jälleen kerran Hupi oli radalla täsmälleen samanlainen kuin verkassakin, siinä mielessä sitä on hurjan helppo ratsastaa radalla kun tietää aika hyvin etukäteen mitä on tulossa.
Alkutervehdys ok (6), päädyn läpi vain pienellä poikituksella. Keskiravit vaatimattomat (5,5: enemmän eroa, enemmän eteen) mutta kuitenkin jo selvästi tahdikkaammat kun kesällä. Vaikka voimaa ei ole vielä työntää oikeasti ravia kunnolla eteen niin nyt ajatus alkaa olla oikeansuuntainen. Videolla touhu näyttää kyllä siltä että pitäisi uskaltaa pyytää enemmän, mutta raja tikkaamisen ja venymisen välillä on vielä niin hento että mieluummin otan vähän liian varovasti kun teen taas kerran sen saman virheen että tuuppaan liikaa ja hevonen lähtee kipittämään. Volteilla ravi vähän hyytyi ja hevonen valui etupainoiseksi (6 ja 6,5 kuitenkin). Kolmikaarinen siisti (7) ja hyväntuntuinen, käyntisiirtyminen tosi töksähtävä ja käynti ei edennyt (6: saisi kävellä napakammin). Käyntilävistäjällä pääsin kerrankin ratsastamaan liikettä eteenpäin mutta jäin itse liian varovaiseksi ja yliastunta olemattomaksi (6: saisi venyä enemmän). Laukannosto ok ja yllättävän pienellä jännittymisellä (6), voltti etupainoisena ja meinasi jopa tiputtaa raville uralle takaisin tullessa (tosikiltti 6,5), keskilaukkaan pyysin vähän ja sain paljon, ampui etupainoisena kohti kavereita (vieläkiltimpi 6,5). Pysähdys kädellä, peruutus rajusti vino ja kädellä (aivanliiankiltti 6,5). Vasen laukkannosto ok, joskin jouduin ottamaan ison pidätteen ennen nostoa (6: hieman hätäinen), voltti venyi ja vanui (5,5) - ilmankos laukka rullasikin helpommin kuin toisin päin. Keskilaukka siistimpi kuin ensimmäinen mutta edelleen etupainoinen (6,5). Molemmat keskilaukasta alas siirtymiset oli aivan kädellä ja raviin pudottaen, numerot 6 ja 7 edelleen aika anteliaita. Lopputervehdykseen tultiin vähän kiemurrellen (olisi pitänyt ratsastaa ravia enemmän eteen) ja vaikka pysähdys oli tasan niin se tuli liian monen käyntiaskeleen kautta (6). Alakerta tasaisesti välille 5,5-6,5 ja lopputuloksena 61,2%.
Vaikka edellinen kappale on suurinpiirtein virhelistaa radasta niin kaikenkaikkiaan olen kuitenkin varsin tyytyväinen. Liikkeen ja tahdin eteen on tehty paljon töitä ja suunta on selvästi oikea. Nyt itsellä on vaan tosiaan helposti tunne siitä että hevonen juoksisi alta pois vaikka tosiasiassa liikkumista voisi vieläkin olla välillä enemmän. Fiilis johtuu ehkä enemmän siitä että Hupi painuu helposti varsinkin kaarilla tosi etupainoiseksi, ja se pitäisi saada enemmän takaosansa päälle, sitten liikkuminenkin tuntuisi varmaan tasapainoisemmalta. Loppukommenteissa "Kiva sh. Enemmän pohkeen eteen jännityksestä huolimatta." on paljon totuutta, pitäisi antaa vaan rohkeammin hevosen liikkua sen sijaan että matkustelee itse käsijarru päällä. Miljoona puolipidätettä lisää ja rohkeutta kuskille niin kai se siitä. Joka tapauksessa se minkä eteen ollaan töitä tehty, on kehittynyt, ja sipsuttamisen tai kipittämisen sijaan Hupi nykyään pääsääntöisesti kuitenkin ravaa jo paremmassa tahdissa. Hankia odotellessa...
Loppuun vielä kauhuleffakokoelman uusin teos ;)
Vuokraaja halusi tehdä Hupille kokeeksi verkkoletin ja olin itsekin kaikesta huolimatta hyvinkin ajoissa tallilla. Mentiin hakemaan hevosta tarhasta ja vastaan tuli päästään verta vuotava poni. Totuuden nimissä pitää kyllä sanoa että haava oli pieni pintanaarmu ja tosiasiassa verta ei oikeastaan valunut vaan iho oli vaan vähän vereslihalla mutta kyllähän tuo on ajoituksen mestari. Tallinpihaan ajaessa olin katsellut kun naapuritarhan ruunan kanssa napsivat toisiaan aidan yli - korvat koko ajan hörössä ja onnellisen näköisinä - liekö sitten siinä tullut. Kaikista verta-ei-saa-näkyä-kouluradalla-säännöistä huolimatta uskaltauduimme pienenpienen taisteluvamman kanssa jatkaa kisavalmistautumistamme ;)
Suurensuuri taisteluvamma joka näyttää kuvassa vieläkin pienemmältä. Allekirjoittanut haluaa myös huomauttaa että kuvassa näkyvästä x-full-koon riimusta huolimatta Hupi ei ole mikään valtavan isopäinen, vaan kyseisen riimun mitoitus on todella pieni.
Tein alkuverryttelyt aika lailla suunnitelmien mukaan, käveltiin rauhassa kisapaikalle parinkymmenen minuutin matka ja ulkokentällä näki vielä vähän verrytellä vaikka ilta alkoi jo hämärtyä. Otin lopulta tähän väliin suht vähän käyntiä (Hupi tuntui nopeasti hyvältä, kiitos alkukäyntien), jonkun verran ravia molemmin päin, paljon kaaria, vähän temponmuutoksia, ja parit laukannostot molempiin suuntiin. Hupi liikkui suht isosti mutta pysyi silti tahdissa eikä lähtenyt kipittämään. Kävelin lopun aikaa pitkin ohjin kunnes päästiin maneesiin ja hetkeksi radalle ratsastamaan. Arvatenkin tuomaripääty oli taas val-ta-van pelottava paikka, pyrin vaan ratsastamaan päädyn läpi kuten missä tahansa muuallakin, puuttuen mahdollisimman vähän hevosen kyttäämiseen. Parin suht ok kerran jälkeen annoin olla ja pyörin enemmän toisessa päässä rataa. Väkisin tuuppaamalla saa vaan aikaan lisää kyttäämistä joten kokeilin tällä kertaa jättää asian vähän "kesken". Oltiin oman verkkaryhmän kolmantena joten ehdin vielä päädyssä tehdä vähän siirtymisiä ennen omaa vuoroa. Hupi oli koko ajan edestä aika vahva ja kuitenkin kyttäämisen takia vähän pohkeen takana, siirtymisillä parani kyllä mutta silti itsellä oli vähän sellainen matkustaja-fiilis.
Rataa kiertäessä tein muutaman ympyrän ja voltin tuomaripäätyyn, kun aikaa kerran oli, ja nyt sisäpohje-asetus-yhdistelmä toimi jo suht asiallisesti ja päästiin pahimmasta tuijottelusta eroon (olkoonkin että yksi pieni sivuloikka oli vieläkin ohjelmistossa). Jälleen kerran Hupi oli radalla täsmälleen samanlainen kuin verkassakin, siinä mielessä sitä on hurjan helppo ratsastaa radalla kun tietää aika hyvin etukäteen mitä on tulossa.
Alkutervehdys ok (6), päädyn läpi vain pienellä poikituksella. Keskiravit vaatimattomat (5,5: enemmän eroa, enemmän eteen) mutta kuitenkin jo selvästi tahdikkaammat kun kesällä. Vaikka voimaa ei ole vielä työntää oikeasti ravia kunnolla eteen niin nyt ajatus alkaa olla oikeansuuntainen. Videolla touhu näyttää kyllä siltä että pitäisi uskaltaa pyytää enemmän, mutta raja tikkaamisen ja venymisen välillä on vielä niin hento että mieluummin otan vähän liian varovasti kun teen taas kerran sen saman virheen että tuuppaan liikaa ja hevonen lähtee kipittämään. Volteilla ravi vähän hyytyi ja hevonen valui etupainoiseksi (6 ja 6,5 kuitenkin). Kolmikaarinen siisti (7) ja hyväntuntuinen, käyntisiirtyminen tosi töksähtävä ja käynti ei edennyt (6: saisi kävellä napakammin). Käyntilävistäjällä pääsin kerrankin ratsastamaan liikettä eteenpäin mutta jäin itse liian varovaiseksi ja yliastunta olemattomaksi (6: saisi venyä enemmän). Laukannosto ok ja yllättävän pienellä jännittymisellä (6), voltti etupainoisena ja meinasi jopa tiputtaa raville uralle takaisin tullessa (tosikiltti 6,5), keskilaukkaan pyysin vähän ja sain paljon, ampui etupainoisena kohti kavereita (vieläkiltimpi 6,5). Pysähdys kädellä, peruutus rajusti vino ja kädellä (aivanliiankiltti 6,5). Vasen laukkannosto ok, joskin jouduin ottamaan ison pidätteen ennen nostoa (6: hieman hätäinen), voltti venyi ja vanui (5,5) - ilmankos laukka rullasikin helpommin kuin toisin päin. Keskilaukka siistimpi kuin ensimmäinen mutta edelleen etupainoinen (6,5). Molemmat keskilaukasta alas siirtymiset oli aivan kädellä ja raviin pudottaen, numerot 6 ja 7 edelleen aika anteliaita. Lopputervehdykseen tultiin vähän kiemurrellen (olisi pitänyt ratsastaa ravia enemmän eteen) ja vaikka pysähdys oli tasan niin se tuli liian monen käyntiaskeleen kautta (6). Alakerta tasaisesti välille 5,5-6,5 ja lopputuloksena 61,2%.
Vaikka edellinen kappale on suurinpiirtein virhelistaa radasta niin kaikenkaikkiaan olen kuitenkin varsin tyytyväinen. Liikkeen ja tahdin eteen on tehty paljon töitä ja suunta on selvästi oikea. Nyt itsellä on vaan tosiaan helposti tunne siitä että hevonen juoksisi alta pois vaikka tosiasiassa liikkumista voisi vieläkin olla välillä enemmän. Fiilis johtuu ehkä enemmän siitä että Hupi painuu helposti varsinkin kaarilla tosi etupainoiseksi, ja se pitäisi saada enemmän takaosansa päälle, sitten liikkuminenkin tuntuisi varmaan tasapainoisemmalta. Loppukommenteissa "Kiva sh. Enemmän pohkeen eteen jännityksestä huolimatta." on paljon totuutta, pitäisi antaa vaan rohkeammin hevosen liikkua sen sijaan että matkustelee itse käsijarru päällä. Miljoona puolipidätettä lisää ja rohkeutta kuskille niin kai se siitä. Joka tapauksessa se minkä eteen ollaan töitä tehty, on kehittynyt, ja sipsuttamisen tai kipittämisen sijaan Hupi nykyään pääsääntöisesti kuitenkin ravaa jo paremmassa tahdissa. Hankia odotellessa...
Loppuun vielä kauhuleffakokoelman uusin teos ;)
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Vähän laiskaa viimeistelyä
Olin alunperin suunnitellut lähteväni maneesille tekemään viimeiset treenit ennen harkkakisoja mutta laiskuus iski ja jäin kotikentälle. Maneesin puolesta olisi kyllä puhunut ensinnäkin se, että edellisissä estekisoissa Hupin mielestä maneesin katsomon pääty oli kerta kaikkiaan hengenvaarallinen, ja myöskin se että isommassa tilassa liikkumista olisi voinut olla helpompi työstää. Mutta laiska mikä laiska, joten kentälle jäätiin.
Sen verran sentään olin oppinut edellisistä kerroista että jälleen kerran tein viimeistelyt kanget päässä. Hupi oli vähän pohkeen takana koko verkan ajan ja alkoi syttyä hommiin vasta välikäyntien jälkeen. Loppua kohti alkoi olla taas sitten jo vähän turhan väsynyt että olisi jaksanut liikkua laadukkaasti, mutta yritti kuitenkin rehellisesti. Pitäisi siis verkata tarpeeksi että lämpiää kunnolla mutta riittävän vähän että jaksaa. Vaikeaa tasapainottelua... Yleensä olen ratkaissut tämän sillä että teen todella pitkät alkukäynnit ja työstän käyntiä pitkään, sitten kun Hupi on käynnissä kuulolla niin ravia ja laukkaa ei juurikaan tarvitse työstää, riittää että tarkistaa että homma toimii niissäkin ja antaa hevosen vähän verrytellä. Tällä kaavalla on tarkoitus mennä kisapäivänkin verkka, 20min matka kisapaikalle on juuri hyvä alkukäynnin mitta, paikan päällä sitten verkassa paljon käyntityötä ja nopeat ravit ja laukat, ja maneesiin kun pääsee valmistautumaan niin pientä hienosäätöä enää.
Sen verran sentään olin oppinut edellisistä kerroista että jälleen kerran tein viimeistelyt kanget päässä. Hupi oli vähän pohkeen takana koko verkan ajan ja alkoi syttyä hommiin vasta välikäyntien jälkeen. Loppua kohti alkoi olla taas sitten jo vähän turhan väsynyt että olisi jaksanut liikkua laadukkaasti, mutta yritti kuitenkin rehellisesti. Pitäisi siis verkata tarpeeksi että lämpiää kunnolla mutta riittävän vähän että jaksaa. Vaikeaa tasapainottelua... Yleensä olen ratkaissut tämän sillä että teen todella pitkät alkukäynnit ja työstän käyntiä pitkään, sitten kun Hupi on käynnissä kuulolla niin ravia ja laukkaa ei juurikaan tarvitse työstää, riittää että tarkistaa että homma toimii niissäkin ja antaa hevosen vähän verrytellä. Tällä kaavalla on tarkoitus mennä kisapäivänkin verkka, 20min matka kisapaikalle on juuri hyvä alkukäynnin mitta, paikan päällä sitten verkassa paljon käyntityötä ja nopeat ravit ja laukat, ja maneesiin kun pääsee valmistautumaan niin pientä hienosäätöä enää.
Loppuun vielä kuva hörökorvaponista odottamassa töihin lähtöä. Valokuvausharrastajan hevonen osaa jo laittaa korvat pystyyn pyynnöstä ;)
perjantai 11. marraskuuta 2011
Odota!
Kaveri kävi vähän katsomassa meidän perään tiistaina ja nyt on taas palikat paikoillaan (kiitos ja tervetuloa uudelleen M, jos tätä luet!). Jostain käsittämättömästä syystä perusasiat aina yksi kerrallaan unohtuvat ja taas on "koko pakka levällään" vaikka kyse on lopulta aivan naurettavan pienestä asiasta. Tällä kertaa ongelman ydin oli Hupin malttamattomuus ja se että allekirjoittanut katseli sitä aivan läpi sormien. Onhan se kivaa että hevosella on energiaa liikkua mutta pidätteet täy-tyy saada läpi. Oikeasti läpi. Ei vaan niin että sen aikaa kun pidäte on päällä niin jotain tapahtuu mutta heti sen jälkeen taas juostaan.
Aloitettiin Kyran neliötreenillä, vähän soveltaen. Käytännössä siis tehtiin töitä neliöllä jonka sivu on noin 20m pituudeltaan. Pitkää rentoa käyntiä sivut, ennen kulmaa kokoaminen ja kulma takaosakäännöksen omaisesti selkeästi ulkoavuilla kääntäen. Hupi on aina ollut vähän haastava sivullevievien apujen kanssa, sen mielestä kaikki pohje tarkoittaa aina "eteen, nyt, heti, kovaa". Alkuun jouduin tekemään jopa pysähdyksiä että sain hevosen malttamaan, ja silti joko "juostiin" kulman läpi, tai sitten jouduin joka askeleella tekemään valtavan suuren pidätteen että etuosa oikeasti lähti kääntymään sivulle eikä vaan liirannut etuviistoon. Vähitellen Hupi alkoi hoksata homman idean ja tuntuma pehmeni edestä. Vähitellen myös kuski tajusi miten paljon käännöstä täytyy valmistella, että hevonen on hidas ja malttava, kevyellä tuntumalla, mutta kuitenkin selkeästi pohkeen edessä.
Lopussa alkoi kuitenkin tulla sellainen fiilis että pääsen kääntämään askel kerrallaan, ja hevonen joka askeleen lopulla kysyy että vieläkö yksi vai jatketaanko (sen sijaan että paahtaisi menemään ratsastajan edellä). Kulman jälkeinen suoristus on vielä ongelma, tuppaan tekemään käännökset vähän yli, ja sen jälkeen joudun oikaisemaan aina linjaa, kun ideaalitilanteessa viimeisestä käännösaskeleesta pääsisi ratsastamaan suoraan eteenpäin. Täytyy kuitenkin sanoa, että se hyöty Hupin valtavasta eteenpäinpyrkimyksestä on hyötyä, että takajalkojen poljenta ei pääse sammumaan vaan käynnin tahti säilyy vaivatta käännöksen läpi. Olen ollut vähän arka tekemään takareita itsekseni kun pelkään että en huomaa jos hevonen jää ruuvaamaan paikoilleen. Ollaan tehty harjoituksia lähinnä maastossa ja suht laajoilla kaarilla että poljenta säilyy varmasti, lähinnä taivutukseen ja tuntuman pehmeyteen keskittyen. Vähitellen olen uskaltautunut siirtämään tehtävää kentällekin mutta aina niin että joku muu on vieressä vahtimassa että ei mennä metsään.
Mutta takaisin tähän treeniin. Neliön jälkeen jatkoin pääty-ympyrällä siirtymisillä. Ravi oli kohdillaan (rauhallinen mutta energinen) heti, kun maltti oli jo olemassa valmiiksi. Tein siirtymisiä ravista käyntiin, käynnistä seis, pysähdyksestä peruutus ja peruutuksesta joko suoraan tai käynnin kautta raviin. Peruutukset on meillä myös ollut vähän ongelmakohta. Taakse mennään kyllä, mutta kovin hätäisesti ja turpa ryntäissä kiinni. Ongelman ydin on luultavasti satulan päällä oleva täti jolla on pakottava tarve vetää naruista. Nyt yritettiin löytää mahdollisimman pehmeällä ja kevyellä tuntumalla tulevat peruutusaskeleet, vaikka sitten olisivat vähän hitaita ja lyhyitä. Suurin osa yrityksistä meni siihen että Hupi ei yksinkertaisesti ymmärtänyt että haluanko oikeasti että se peruuttaa vai en. Pari muuten onnistunutta kertaa meni sitten rajusti vasemmalle vinoon (kuskin vanha vinous punkee esille kun joutuu keskittymään johonkin muuhun liikaa). Fiilistä saatiin kuitenkin siitä, mitä pitäisi tapahtua. Jatketaan harjoituksia ja tasapainottelua rentouden ja tarmokkuuden välillä...
Lopussa tehtiin vielä vähän laukassa kokoamisia ja eteenratsastuksia. Vasen laukka oli tällä kertaa yllättäen huonompaa, vähän sellaista lapa edellä punkemista. Mentiin mielestäni vähän kovaa, ja näyttikin siltä että joudun "pitämään" koko ajan. Oikeassa kierroksessa taas oli selvästi pehmeämpi edestä ja sain koottua laukkaa ilman että tuntuma ja muoto suuresti kärsi (vrt vasemman kierroksen vedetään naruista -tyyli). Mitään suuria muutoksia en vielä pysty laukassa(kaan) tempoon tekemään mutta vähitellen koitetaan kasvattaa eroja.
Keskiviikkona olin alunperin suunnitellut juoksuttavani Hupin kevyesti, mutta lopulta päätin kuitenkin kiivetä kyytiin ja jatkaa kentällä vielä toisen päivän putkeen samoja asioita. Ja hyvä niin, suurinpiirtein kaikki ongelmakohdat mitä edellispäivänä oli, olivat nyt tiessään. Maltti oli olemassa heti ensimmäisestä askeleesta alkaen. Hupi tuntui suorastaan sanovan, että "joo mä osaan tän, anna mä näytän". Samoin vasen laukka oli suorastaan huikean hyvää ja pyöreää, ja temponvaihdokset sai tehdä täysin istunnalla (sikälimikäli siihen itse pystyi...). Sen sijaan oikea laukka oli kyllä selkeästi heikompaa kun edellispäivänä, ei lähtenyt missään vaiheessa pyörimään kunnolla vaan joku ulkokyljessä tuntui kinnaavan vastaan (ikään kuin ulkotakajalka olisi ollut jotenkin heikko) ja sitä kautta ylälinja ei pyöristynyt vaan oli koko ajan vähän "katki". Laukkaa sai kyllä säätää mutta muutos ei tullut rehelliseti takaosasta. Voi olla että oli jostain vaan vähän jäykkä ja väsynyt edellispäivän hyvän työskentelyn jäljiltä, en viitsinyt työstää asiaa paljoa, vaan jatkoin helpommilla asioilla niin jäi hyvä mieli.
Sunnuntaina päästään vihdoin taas kouluaitojen sisälle, naapuritallin harjoituskisoihin tosin vain, mutta edes johonkin sentään. Kuukausitolkulla on ehtinyt jo vierähtää aikaa edelliskerrasta.
Aloitettiin Kyran neliötreenillä, vähän soveltaen. Käytännössä siis tehtiin töitä neliöllä jonka sivu on noin 20m pituudeltaan. Pitkää rentoa käyntiä sivut, ennen kulmaa kokoaminen ja kulma takaosakäännöksen omaisesti selkeästi ulkoavuilla kääntäen. Hupi on aina ollut vähän haastava sivullevievien apujen kanssa, sen mielestä kaikki pohje tarkoittaa aina "eteen, nyt, heti, kovaa". Alkuun jouduin tekemään jopa pysähdyksiä että sain hevosen malttamaan, ja silti joko "juostiin" kulman läpi, tai sitten jouduin joka askeleella tekemään valtavan suuren pidätteen että etuosa oikeasti lähti kääntymään sivulle eikä vaan liirannut etuviistoon. Vähitellen Hupi alkoi hoksata homman idean ja tuntuma pehmeni edestä. Vähitellen myös kuski tajusi miten paljon käännöstä täytyy valmistella, että hevonen on hidas ja malttava, kevyellä tuntumalla, mutta kuitenkin selkeästi pohkeen edessä.
Lopussa alkoi kuitenkin tulla sellainen fiilis että pääsen kääntämään askel kerrallaan, ja hevonen joka askeleen lopulla kysyy että vieläkö yksi vai jatketaanko (sen sijaan että paahtaisi menemään ratsastajan edellä). Kulman jälkeinen suoristus on vielä ongelma, tuppaan tekemään käännökset vähän yli, ja sen jälkeen joudun oikaisemaan aina linjaa, kun ideaalitilanteessa viimeisestä käännösaskeleesta pääsisi ratsastamaan suoraan eteenpäin. Täytyy kuitenkin sanoa, että se hyöty Hupin valtavasta eteenpäinpyrkimyksestä on hyötyä, että takajalkojen poljenta ei pääse sammumaan vaan käynnin tahti säilyy vaivatta käännöksen läpi. Olen ollut vähän arka tekemään takareita itsekseni kun pelkään että en huomaa jos hevonen jää ruuvaamaan paikoilleen. Ollaan tehty harjoituksia lähinnä maastossa ja suht laajoilla kaarilla että poljenta säilyy varmasti, lähinnä taivutukseen ja tuntuman pehmeyteen keskittyen. Vähitellen olen uskaltautunut siirtämään tehtävää kentällekin mutta aina niin että joku muu on vieressä vahtimassa että ei mennä metsään.
Mutta takaisin tähän treeniin. Neliön jälkeen jatkoin pääty-ympyrällä siirtymisillä. Ravi oli kohdillaan (rauhallinen mutta energinen) heti, kun maltti oli jo olemassa valmiiksi. Tein siirtymisiä ravista käyntiin, käynnistä seis, pysähdyksestä peruutus ja peruutuksesta joko suoraan tai käynnin kautta raviin. Peruutukset on meillä myös ollut vähän ongelmakohta. Taakse mennään kyllä, mutta kovin hätäisesti ja turpa ryntäissä kiinni. Ongelman ydin on luultavasti satulan päällä oleva täti jolla on pakottava tarve vetää naruista. Nyt yritettiin löytää mahdollisimman pehmeällä ja kevyellä tuntumalla tulevat peruutusaskeleet, vaikka sitten olisivat vähän hitaita ja lyhyitä. Suurin osa yrityksistä meni siihen että Hupi ei yksinkertaisesti ymmärtänyt että haluanko oikeasti että se peruuttaa vai en. Pari muuten onnistunutta kertaa meni sitten rajusti vasemmalle vinoon (kuskin vanha vinous punkee esille kun joutuu keskittymään johonkin muuhun liikaa). Fiilistä saatiin kuitenkin siitä, mitä pitäisi tapahtua. Jatketaan harjoituksia ja tasapainottelua rentouden ja tarmokkuuden välillä...
Lopussa tehtiin vielä vähän laukassa kokoamisia ja eteenratsastuksia. Vasen laukka oli tällä kertaa yllättäen huonompaa, vähän sellaista lapa edellä punkemista. Mentiin mielestäni vähän kovaa, ja näyttikin siltä että joudun "pitämään" koko ajan. Oikeassa kierroksessa taas oli selvästi pehmeämpi edestä ja sain koottua laukkaa ilman että tuntuma ja muoto suuresti kärsi (vrt vasemman kierroksen vedetään naruista -tyyli). Mitään suuria muutoksia en vielä pysty laukassa(kaan) tempoon tekemään mutta vähitellen koitetaan kasvattaa eroja.
Keskiviikkona olin alunperin suunnitellut juoksuttavani Hupin kevyesti, mutta lopulta päätin kuitenkin kiivetä kyytiin ja jatkaa kentällä vielä toisen päivän putkeen samoja asioita. Ja hyvä niin, suurinpiirtein kaikki ongelmakohdat mitä edellispäivänä oli, olivat nyt tiessään. Maltti oli olemassa heti ensimmäisestä askeleesta alkaen. Hupi tuntui suorastaan sanovan, että "joo mä osaan tän, anna mä näytän". Samoin vasen laukka oli suorastaan huikean hyvää ja pyöreää, ja temponvaihdokset sai tehdä täysin istunnalla (sikälimikäli siihen itse pystyi...). Sen sijaan oikea laukka oli kyllä selkeästi heikompaa kun edellispäivänä, ei lähtenyt missään vaiheessa pyörimään kunnolla vaan joku ulkokyljessä tuntui kinnaavan vastaan (ikään kuin ulkotakajalka olisi ollut jotenkin heikko) ja sitä kautta ylälinja ei pyöristynyt vaan oli koko ajan vähän "katki". Laukkaa sai kyllä säätää mutta muutos ei tullut rehelliseti takaosasta. Voi olla että oli jostain vaan vähän jäykkä ja väsynyt edellispäivän hyvän työskentelyn jäljiltä, en viitsinyt työstää asiaa paljoa, vaan jatkoin helpommilla asioilla niin jäi hyvä mieli.
Sunnuntaina päästään vihdoin taas kouluaitojen sisälle, naapuritallin harjoituskisoihin tosin vain, mutta edes johonkin sentään. Kuukausitolkulla on ehtinyt jo vierähtää aikaa edelliskerrasta.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Paluu maanpinnalle
Onneksi ei sentään kirjaimellisesti kuitenkaan. Melkein kahden viikon leijumisen ja hehkuttamisen jälkeen maanantaina oli arki kuitenkin vastassa töiden lisäksi myös ratsastuksen saralla.
Hupi oli viikonloppuna taas vuokraajan kanssa naapuritallin ristikkoluokassa hauskaa pitämässä. Tuloksena oli nollarata mutta hevosella taisi olla hauskempaa kun kuskilla, kaikki mahdolliset möröt piti kytätä ja esteille lähestymiset olivat sitä että hevonen arpoi kummalta puolela pääsisi näppärämmin sujahtamaan ohi ja kuski yritti epätoivoisesti - mutta onnistuneesti - pitää jalat kiinni ja ajatuksen esteen yli. Edellispäivänä kotona ja vielä verkassa kentällä hevonen toimi kuulemma kuin ajatus mutta ahdas maneesi yksin oli vähän liikaa, varsinkin siellä kauemmassa katsomonpäädyssä mihin oli pesiytynyt kokonainen mörkölauma. Iso plussa kuitenkin kuskille sitkeästä ratsastuksesta (tiedän että luet sinäkin tätä) ja hevoselle siitä että lainetta ei enää toisilla treffeillä kytätty lainkaan vaan se oli este muiden joukossa.
Mutta siihen maanantaihin.
Virhe nro 1: kuvittele meneväsi väsyneenä työpäivän jälkeen kentälle tekemään jotain järkevää.
Virhe nro 2: jätä raippa talliin.
Virhe nro 3: kuvittele tekeväsi se "jokin järkevä" nopeasti kun kaveri odottelee maastoseuraa.
Ei tullut niin sitten yhtään mitään. Hupilla oli kyttäysmoodi päällä (vuohien painimatsi pyöröpaalin kanssa jatkui) ja kun se hoksasi että täti ei keskity ihan täysillä niin se suorastaan heittäytyi makaamaan ohjalle ja jätti takajalat talliin. Tikulla ei olisi tarvinnut kun kerran koskettaa taakse niin hevonen olisi kyllä skarpannut heti mutta kun tikku oli tallissa niin juostiin sitten menemään pitkänä ja etupainoisena. Tai monesti jo se, että raippa on kädessä, auttaa. Jätän yleensä kotona ratsastaessa kisojen tapaan raipan pois heti kun Hupi on vertynyt, koska silloin se on kyllä sataprosenttisesti kuulolla (ja kädet on muutenkin riittävän vaikea joskus pitää omalla paikallaan, saati sitten ylimääräisten tikkujen kanssa). Verkassa vaan joskus hevonen yrittää mennä sieltä missä aita on matalin, niin on helpompi muistuttaa kerran raipalla koskien kun avun saa kohdistettua juuri sinne takajalkoihin missä ongelma yleensä on.
Sata siirtymistä sai hevosta vähän nopeammaksi jalalle mutta samalla se alkoi sitten juosta alta pois. Puolen tunnin tahkoamisen jälkeen totesin että ei tämä tästä ainakaan enää parane, ja lähdin kaverin mukana maastoon. Isoimmat jäykkyydet kuitenkin ehdittiin jumpata pois, ja harjulla taas lähti jumit sekä hevosen että allekirjoittaneen korvienvälistä. Tänään tulee kaveri pistämään ponin ja allekirjoittaneen ruotuun, otetaan uudelleen paremmalla onnella (lue: valmistatumisella).
Hupi oli viikonloppuna taas vuokraajan kanssa naapuritallin ristikkoluokassa hauskaa pitämässä. Tuloksena oli nollarata mutta hevosella taisi olla hauskempaa kun kuskilla, kaikki mahdolliset möröt piti kytätä ja esteille lähestymiset olivat sitä että hevonen arpoi kummalta puolela pääsisi näppärämmin sujahtamaan ohi ja kuski yritti epätoivoisesti - mutta onnistuneesti - pitää jalat kiinni ja ajatuksen esteen yli. Edellispäivänä kotona ja vielä verkassa kentällä hevonen toimi kuulemma kuin ajatus mutta ahdas maneesi yksin oli vähän liikaa, varsinkin siellä kauemmassa katsomonpäädyssä mihin oli pesiytynyt kokonainen mörkölauma. Iso plussa kuitenkin kuskille sitkeästä ratsastuksesta (tiedän että luet sinäkin tätä) ja hevoselle siitä että lainetta ei enää toisilla treffeillä kytätty lainkaan vaan se oli este muiden joukossa.
Mutta siihen maanantaihin.
Virhe nro 1: kuvittele meneväsi väsyneenä työpäivän jälkeen kentälle tekemään jotain järkevää.
Virhe nro 2: jätä raippa talliin.
Virhe nro 3: kuvittele tekeväsi se "jokin järkevä" nopeasti kun kaveri odottelee maastoseuraa.
Ei tullut niin sitten yhtään mitään. Hupilla oli kyttäysmoodi päällä (vuohien painimatsi pyöröpaalin kanssa jatkui) ja kun se hoksasi että täti ei keskity ihan täysillä niin se suorastaan heittäytyi makaamaan ohjalle ja jätti takajalat talliin. Tikulla ei olisi tarvinnut kun kerran koskettaa taakse niin hevonen olisi kyllä skarpannut heti mutta kun tikku oli tallissa niin juostiin sitten menemään pitkänä ja etupainoisena. Tai monesti jo se, että raippa on kädessä, auttaa. Jätän yleensä kotona ratsastaessa kisojen tapaan raipan pois heti kun Hupi on vertynyt, koska silloin se on kyllä sataprosenttisesti kuulolla (ja kädet on muutenkin riittävän vaikea joskus pitää omalla paikallaan, saati sitten ylimääräisten tikkujen kanssa). Verkassa vaan joskus hevonen yrittää mennä sieltä missä aita on matalin, niin on helpompi muistuttaa kerran raipalla koskien kun avun saa kohdistettua juuri sinne takajalkoihin missä ongelma yleensä on.
Sata siirtymistä sai hevosta vähän nopeammaksi jalalle mutta samalla se alkoi sitten juosta alta pois. Puolen tunnin tahkoamisen jälkeen totesin että ei tämä tästä ainakaan enää parane, ja lähdin kaverin mukana maastoon. Isoimmat jäykkyydet kuitenkin ehdittiin jumpata pois, ja harjulla taas lähti jumit sekä hevosen että allekirjoittaneen korvienvälistä. Tänään tulee kaveri pistämään ponin ja allekirjoittaneen ruotuun, otetaan uudelleen paremmalla onnella (lue: valmistatumisella).
perjantai 4. marraskuuta 2011
Otsalamppumaastoilua
Keskiviikkona Hupi sai hölkätä kevyesti liinan päässä. Kiva oli huomata siinäkin kehitystä, kaksi vuotta sitten allekirjoittanutta vietiin välillä kuin märkää rättiä, vuosi sittenkin jarrutusmatka ravista käyntiin oli normaalisti useamman kierroksen mittainen, nyt yhteistyö tälläkin saralla alkaa toimia, ollaan löydetty yhteinen kieli. Taikasana on pyrrr! Pelkkä "kääääääyyyyntiiiiiin" tai "hoooooouuuuuu" ei tee yhtään mitään, sen sijaan kun eteen lisää melko terävänkin "pyrr"-sanan niin johan toimii. Hassua. Nyt voidaan tehdä yhden kierroksen aikana vaikka useampikin käynti-ravi-käynti-siirtyminen. Ja laukatkin alkaa nousta merkistä melko säännöllisesti, ei tarvitse ajaa piiskan ja perkeleitten säestyksellä...
Torstaina olin jo pitkäksi venyneen työpäivän päätteeksi päättänyt antaa itselleni luvan jäädä kentälle pyörimään. Tallilla mieli muuttui kuitenkin, ja maastoseuran puutteesta huolimatta ripustelin hevosen ja itseni täyteen heijastimia ja suuntasin kohti harjua. Harjun tiet ja polut ovat sen verran epätasaisia ja paikoin täynnä kiviä ja juuria, että vaikka leveämmät väylät ovat valoisalla ihan laukattaviakin, niin pelkän otsalampun valossa käynti oli ainoa järkevä askellaji. Alkuun kompuroitiin vähäsen helpommissakin paikoissa, mutta vähitellen Hupi alkoi keskittyä jalkoihinsa ja lopussa mentiin jo hyvin varmajalkaisesti. Ja se rentous, se oli olemassa edelleen. Käsittämättömän hyvä fiilis voi tulla ihan vaan pelkästä maastokävelystä. Mutta kun hevonen kävelee tyytyväisenä pärskien pilkkopimeässä metsässä, pitkin ohjin ja täysin rentona niin väkisin leviää hymy kuskinkin naamalle. Jos polun reunassa oli jotain epäilyttävää niin riitti, että käänsin itse katseen ja lampun valon mörköön ja kerroin että "kyllä, huomasin tuon" niin Hupi huokaisi syvään ja jatkoi tallusteluaan. Kai se alkaa luottaa, Ihan Oikeasti :)
Muiden blogien heijastinkuvien innostamana:
Hevosen pää näyttää kovin pimeältä, pitäisiköhän sille ostaa oma otsalamppu ;)
Torstaina olin jo pitkäksi venyneen työpäivän päätteeksi päättänyt antaa itselleni luvan jäädä kentälle pyörimään. Tallilla mieli muuttui kuitenkin, ja maastoseuran puutteesta huolimatta ripustelin hevosen ja itseni täyteen heijastimia ja suuntasin kohti harjua. Harjun tiet ja polut ovat sen verran epätasaisia ja paikoin täynnä kiviä ja juuria, että vaikka leveämmät väylät ovat valoisalla ihan laukattaviakin, niin pelkän otsalampun valossa käynti oli ainoa järkevä askellaji. Alkuun kompuroitiin vähäsen helpommissakin paikoissa, mutta vähitellen Hupi alkoi keskittyä jalkoihinsa ja lopussa mentiin jo hyvin varmajalkaisesti. Ja se rentous, se oli olemassa edelleen. Käsittämättömän hyvä fiilis voi tulla ihan vaan pelkästä maastokävelystä. Mutta kun hevonen kävelee tyytyväisenä pärskien pilkkopimeässä metsässä, pitkin ohjin ja täysin rentona niin väkisin leviää hymy kuskinkin naamalle. Jos polun reunassa oli jotain epäilyttävää niin riitti, että käänsin itse katseen ja lampun valon mörköön ja kerroin että "kyllä, huomasin tuon" niin Hupi huokaisi syvään ja jatkoi tallusteluaan. Kai se alkaa luottaa, Ihan Oikeasti :)
Muiden blogien heijastinkuvien innostamana:
Hevosen pää näyttää kovin pimeältä, pitäisiköhän sille ostaa oma otsalamppu ;)Rentous on kaiken A ja O
To 3.11.2011
Sunnuntai
Olin viime sunnuntaina koko aamupäivän seuraamassa naapuriseuran kouluvalmennuksia ja hakemassa uusia ideoita omaan työskentelyyn, kroonisen rahapulan vuoksi kun omat valmennustunnit jäävät valitettavan harvoiksi. Varsinaisesti uusia ideoita harjoitusten suhteen ei sinänsä tällä kertaa tullut, mutta sitäkin enemmän vahvistusta sille että tehdään fiksuja asioita. Kaikki neljä valmennusryhmää tekivät siirtymisiä ympyrällä mahdollisimman rennosti liikkuvaa hevosta hakien. Ei ihan hirvittävän kaukana siitä mitä ollaan itse tehty koko viime viikko.
Tallille ajellessa pää oli joka tapauksessa täynnä ideoita ja ajatuksia miten asioita voisi tehdä vieläkin paremmin joten jatkettiin sitten saman harjoituksen parissa. Ja toisaalta kun Hupi on helposti jännittyvää tyyppiä ja nyt liikkunut viime ajat todella rennosti, niin ei varmasti ole huono ajatus vahvistaa entisestään tätä "moodia". Pienen riskin otin kuitenkin ja laitoin hevoselle kanget päähän. Edellinen ratsastuskerta kangilla jokunen viikko sitten meni ihan plörinäksi, kun kävin tekemässä verryttelyt maastossa, Hupi otti ihan liikaa "jippii-täysiä"-kierroksia ja sen jälkeen kaikki vaikuttaminen oli oikeastaan ihan mahdotonta. Ja kun kankien kanssa Hupi on ajoittain edelleen vähän arka tukeutumaan kunnolla kuolaimeen niin homma oli sitten sitä myöten selvä. Nyt tehtiin pitkät alkukäynnit ja verryttelyt tallin omalla harkkalenkillä, ja siitä sitten vähitellen kentälle. Yritän tehdä alkuverryttelyt ainakin osittain muualla kun kentällä, varsinkin nyt kun ilmojen kylmettyä vertyminen vie selvästi pidemmän aikaa, niin pelkkä saman ringin kiertäminen ei varsinaisesti kasvata hevosen työskentelymotivaatiota.
Jos edellinen kerta kangilla oli katastrofi, niin tämä oli sitten sieltä toisesta ääripäästä. Rentous säilyi ihan alusta ihan loppuun asti, ja tuntuma oli hyvä ja tasainen heti alusta alkaen. Kun Hupi pysyy rentona, niin sitä on kangilla helpompi houkutella venyttäytymään vielä pidemmälle eteen-alas myös laukassa. Nivelellä muoto tuppaa laukassa kärsimään ja Hupi haluaisi lyhentää kaulaansa noin kilometrin verran, vaikka käynnissä ja ravissa ei ole mitään ongelmaa. Tiedä sitten missä on ongelma (vahva veikkaus että satulan päällä...) mutta jos näin saadaan hyvää isoa rentoa rullaavaa laukkaa eteen-alas-muodossa niin tehdään sitten näin. Turha kai se on tehdä huonoja toistoja nivelellä vaan hakea rutiinia niin kuin se helpointa on. Monesti kuitenkin kankitreeniä seuraavana päivänä sama hyvä laukka onkin sitten yhtäkkiä löytynyt myös nivelellä ratsastaen, kuten olen tainnut jo aiemminkin mainita.
Hyvä mieli jäi ratsastuskerrasta, tehtiin tavoitteen mukaisesti siirtymisiä rennolla hevosella. Tasainen pyöreä muoto säilyi läpi siirtymisten, aina kun muistin valmistella siirtymisen kunnolla ja ratsastaa uutta askellajia eteenpäin heti ensimmäisestä askeleesta lähtien, myös alaspäin siirtymisissä. Ei jarruteta vaan siirrytään!
Maanantai
Maanantaina olin tallilla vähän kiireessä pitkän työpäivän jälkeen enkä jaksanut alkaa sen kummemmin varusteita virittelemään, joten hevoselle suitset ja itselle kypärä päähän ja ilman satulaa humputtelemaan. Oli muuten tätillä tekemistä istua kyydissä kun liike tuli isona ja rentona läpi selän. Sen verran on sentään oma tasapaino kehittynyt että pystyin kuitenkin ratsastamaan tässä tempossa ihan alusta lähtien, ei tarvinnut aloittaa varovasti mummoravilla kuten aiemmin. Lopussa oli tosin välillä jo vähän tekemistä ravin tasapainottamisen kanssa, kun ison ravin ja altajuoksemisen raja alkoi lähestyä. Kun teki noinabout joka askeleella pienen aavistuksenomaisen puolipidätteen niin homma pysyi kasassa ja tahti hyvänä, mutta unohdupa vain matkustelemaan edes kolmen askeleen ajaksi niin paketti levisi jo. Töitä sai tehdä, mutta hyvä niin :)
Laukat jätettiin vähiin tällä kertaa, en pysty varsinaisesti ratsastamaan isoa laukkaa ilman satulaa vaan homma menee matkusteluksi ja kyydissä keikkumiseksi, joten hyöty on plusmiinus nolla (oma tasapaino sinne plussan puolelle, hevosen tasapaino miinukselle). Muutama nosto tehtiin molemmin päin, hetki hyvää laukkaa ja äkkiä alas raviin ennen kun homma leviää käsiin.
Oman haasteensa ratsastukseen teki myös kentän viereisiin tarhoihin päivällä tuodut uudet valkoiset pyöröpaalit. Tai ei siis pyöröpaalit itsessään vaan tallin maskottivuohet jotka ottivat kaiken ilon irti paaleista: söivät, kiipesivät päälle, ottivat vauhtia kaukaa pimeyden keskeltä ja hyökkäsivät sarvet ojossa kivasti suhisevaa paalimuovia päin. Yllättävän lunkisti Hupi tähän suhtautui, yhtään sivuloikkaa tai vastaavaa ei tehty, mutta sanotaanko että pientä jännittymistä oli havaittavissa hetkittäin ;) Pääsääntöisesti kuitenkin eilisen teemalla jatkaen, rento hevonen, matala muoto, aktiivinen selkä ja takaosa ja kiljoona siirtymistä.
Tiistai
Tiistaina päätin sitten että kahden erittäin onnistuneen kenttätyöskentelypäivän jälkeen on aika antaa hevosen vähän tuulettaa päätään ja lähteä maastoon. Olin käynyt ostamassa otsalamppuunkin uudet patterit ja johan näki taas. Ei tuo mikään valtavan hyvä valoteholtaan ole mutta sen verran näkee että mihin ollaan menossa, tämä Petzl Tikka käytössä siis.
Käytiin alkukäynnit tietä pitkin naapuritallilaisia moikkaamassa. Tänä vuonna ensiratsastus otsalampun kanssa ei aiheuttanut mitään kummallisuuksia, viime vuonna taidettiin hetki miettiä pitääkö oman varjon yli hypätä vaiko ei. Autot ei aiheuttaneet pimeälläkään sen suurempia sydämentykytyksiä, sen sijaan melko reipasta vauhtia vastaan tullu valoton polkupyörä oli aavistuksen epäilyttävä, samoin joku puskassa vaaninut mörkö X, jonka kohdalla otettiin melko reipas tienlevyinen sivuloikka ja paljon isoa puhinaa :D
Suunnattiin sitten Tavelansuoralle jatkamaan viimeviikkoisia suora hevonen -teeman mukaisia harjoituksia, katsomaan että onko opit vielä päässä. Ja olihan ne, päästiin jatkamaan täsmälleen samasta pisteestä kun mihin oltiin edelliskerralla lopetettu: rento, joskin hyvin terävä ja valpas hevonen, joka kuitenkin antoi ratsastaa ja vaikuttaa itseensä. Yksi sunnuntain valmennuksista mieleen jäänyt asia on se, miten hieno ja pieni ero on näyttävän ja käsiin räjähtävän hevosen välillä, ja juuri tällä rajalla taiteilulta tämänkertainen ratsastus tuntui, ja oikealla puolen rajaa pysyttiin koko aika. Eihän Hupista mitään liitokaviota saa tekemälläkään, mutta nyt se tuntui niin jäntevältä, joustavalta ja isosti liikkuvalta kuin vaan mahdollista. Jos jossain olisi rasahtanut tai kolahtanut vähän kovempaa jotain niin varmasti oltaisiin singottu suuntaan X, mutta nyt ei aihetta löytynyt vaan energia kohdistui oikeisiin asioihin.
Tehtiin taas siirtymisiä noin miljoona kappaletta, ja varsinkin ravista käyntiin siirtymiset oli ehkä parhaita ikinä. Aina ne on olleet Hupille vahva kohta, mutta silti monesti tuntuu siltä että jotenkin yhteys katkeaa sen siirtymisen ajaksi, ja vaikka pääsenkin ratsastamaan heti sitä ensimmäistä käyntiaskelta niin itse siirtymisen ajan olen kuitenkin vain matkustaja. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa kiinni siihen fiilikseen että ratsastan koko siirtymisen läpi ja ajatus säilyy koko ajan eteen. Pieni ravin kokoaminen, merkki käyntiin siirtymisestä, jalka pysyy kiinni, käsi joustaa eteen ja antaa kaulalle tilaa venyä eteen siirtymisessä. Ja kun ylälinja venyy niin takajaloilla on tilaa tulla alle - tai mikä nyt onkaan muna ja mikä kana - mutta joka tapauksessa tehtiin kyllä elämämme parhaita siirtymisiä varmaan toistakymmentä peräjälkeen. Lopuksi laukkasin vielä muutaman pätkän, tällä kertaa vain tallilta poispäin (virtaa oli niin paljon että toiseen suuntaan olisi voinut rentoudelle käydä hullusti) ja ihan yhtä hienoa laukkaa kuin viimeksikin. Ja normaalisti laukassa edestä kaulaa kasaan kerivälle hevoselle sai syöttää nyt ohjaa lisää kymmenen senttiä :)
Nyt on kulunut jo viikon päivät niin että Hupi on ollut parempi kuin oikeastaan ikinä. Homma lähti toimimaan siitä viikon takaisesta "naksahduksesta" maastossa, ja on kantanut ainakin tänne asti. Kavereille totesin jo, että ihan vaan tiedoksi sille joka tuon hevosen on käynyt vaihtamassa, en kaipaa sitä ylikierroksilla käyvää singeriä takaisin. Tämä rennolla ja toimivalla hevosella ratsastus on paljon kivempaa :)
Sunnuntai
Olin viime sunnuntaina koko aamupäivän seuraamassa naapuriseuran kouluvalmennuksia ja hakemassa uusia ideoita omaan työskentelyyn, kroonisen rahapulan vuoksi kun omat valmennustunnit jäävät valitettavan harvoiksi. Varsinaisesti uusia ideoita harjoitusten suhteen ei sinänsä tällä kertaa tullut, mutta sitäkin enemmän vahvistusta sille että tehdään fiksuja asioita. Kaikki neljä valmennusryhmää tekivät siirtymisiä ympyrällä mahdollisimman rennosti liikkuvaa hevosta hakien. Ei ihan hirvittävän kaukana siitä mitä ollaan itse tehty koko viime viikko.
Tallille ajellessa pää oli joka tapauksessa täynnä ideoita ja ajatuksia miten asioita voisi tehdä vieläkin paremmin joten jatkettiin sitten saman harjoituksen parissa. Ja toisaalta kun Hupi on helposti jännittyvää tyyppiä ja nyt liikkunut viime ajat todella rennosti, niin ei varmasti ole huono ajatus vahvistaa entisestään tätä "moodia". Pienen riskin otin kuitenkin ja laitoin hevoselle kanget päähän. Edellinen ratsastuskerta kangilla jokunen viikko sitten meni ihan plörinäksi, kun kävin tekemässä verryttelyt maastossa, Hupi otti ihan liikaa "jippii-täysiä"-kierroksia ja sen jälkeen kaikki vaikuttaminen oli oikeastaan ihan mahdotonta. Ja kun kankien kanssa Hupi on ajoittain edelleen vähän arka tukeutumaan kunnolla kuolaimeen niin homma oli sitten sitä myöten selvä. Nyt tehtiin pitkät alkukäynnit ja verryttelyt tallin omalla harkkalenkillä, ja siitä sitten vähitellen kentälle. Yritän tehdä alkuverryttelyt ainakin osittain muualla kun kentällä, varsinkin nyt kun ilmojen kylmettyä vertyminen vie selvästi pidemmän aikaa, niin pelkkä saman ringin kiertäminen ei varsinaisesti kasvata hevosen työskentelymotivaatiota.
Jos edellinen kerta kangilla oli katastrofi, niin tämä oli sitten sieltä toisesta ääripäästä. Rentous säilyi ihan alusta ihan loppuun asti, ja tuntuma oli hyvä ja tasainen heti alusta alkaen. Kun Hupi pysyy rentona, niin sitä on kangilla helpompi houkutella venyttäytymään vielä pidemmälle eteen-alas myös laukassa. Nivelellä muoto tuppaa laukassa kärsimään ja Hupi haluaisi lyhentää kaulaansa noin kilometrin verran, vaikka käynnissä ja ravissa ei ole mitään ongelmaa. Tiedä sitten missä on ongelma (vahva veikkaus että satulan päällä...) mutta jos näin saadaan hyvää isoa rentoa rullaavaa laukkaa eteen-alas-muodossa niin tehdään sitten näin. Turha kai se on tehdä huonoja toistoja nivelellä vaan hakea rutiinia niin kuin se helpointa on. Monesti kuitenkin kankitreeniä seuraavana päivänä sama hyvä laukka onkin sitten yhtäkkiä löytynyt myös nivelellä ratsastaen, kuten olen tainnut jo aiemminkin mainita.
Hyvä mieli jäi ratsastuskerrasta, tehtiin tavoitteen mukaisesti siirtymisiä rennolla hevosella. Tasainen pyöreä muoto säilyi läpi siirtymisten, aina kun muistin valmistella siirtymisen kunnolla ja ratsastaa uutta askellajia eteenpäin heti ensimmäisestä askeleesta lähtien, myös alaspäin siirtymisissä. Ei jarruteta vaan siirrytään!
Maanantai
Maanantaina olin tallilla vähän kiireessä pitkän työpäivän jälkeen enkä jaksanut alkaa sen kummemmin varusteita virittelemään, joten hevoselle suitset ja itselle kypärä päähän ja ilman satulaa humputtelemaan. Oli muuten tätillä tekemistä istua kyydissä kun liike tuli isona ja rentona läpi selän. Sen verran on sentään oma tasapaino kehittynyt että pystyin kuitenkin ratsastamaan tässä tempossa ihan alusta lähtien, ei tarvinnut aloittaa varovasti mummoravilla kuten aiemmin. Lopussa oli tosin välillä jo vähän tekemistä ravin tasapainottamisen kanssa, kun ison ravin ja altajuoksemisen raja alkoi lähestyä. Kun teki noinabout joka askeleella pienen aavistuksenomaisen puolipidätteen niin homma pysyi kasassa ja tahti hyvänä, mutta unohdupa vain matkustelemaan edes kolmen askeleen ajaksi niin paketti levisi jo. Töitä sai tehdä, mutta hyvä niin :)
Laukat jätettiin vähiin tällä kertaa, en pysty varsinaisesti ratsastamaan isoa laukkaa ilman satulaa vaan homma menee matkusteluksi ja kyydissä keikkumiseksi, joten hyöty on plusmiinus nolla (oma tasapaino sinne plussan puolelle, hevosen tasapaino miinukselle). Muutama nosto tehtiin molemmin päin, hetki hyvää laukkaa ja äkkiä alas raviin ennen kun homma leviää käsiin.
Oman haasteensa ratsastukseen teki myös kentän viereisiin tarhoihin päivällä tuodut uudet valkoiset pyöröpaalit. Tai ei siis pyöröpaalit itsessään vaan tallin maskottivuohet jotka ottivat kaiken ilon irti paaleista: söivät, kiipesivät päälle, ottivat vauhtia kaukaa pimeyden keskeltä ja hyökkäsivät sarvet ojossa kivasti suhisevaa paalimuovia päin. Yllättävän lunkisti Hupi tähän suhtautui, yhtään sivuloikkaa tai vastaavaa ei tehty, mutta sanotaanko että pientä jännittymistä oli havaittavissa hetkittäin ;) Pääsääntöisesti kuitenkin eilisen teemalla jatkaen, rento hevonen, matala muoto, aktiivinen selkä ja takaosa ja kiljoona siirtymistä.
Tiistai
Tiistaina päätin sitten että kahden erittäin onnistuneen kenttätyöskentelypäivän jälkeen on aika antaa hevosen vähän tuulettaa päätään ja lähteä maastoon. Olin käynyt ostamassa otsalamppuunkin uudet patterit ja johan näki taas. Ei tuo mikään valtavan hyvä valoteholtaan ole mutta sen verran näkee että mihin ollaan menossa, tämä Petzl Tikka käytössä siis.
Käytiin alkukäynnit tietä pitkin naapuritallilaisia moikkaamassa. Tänä vuonna ensiratsastus otsalampun kanssa ei aiheuttanut mitään kummallisuuksia, viime vuonna taidettiin hetki miettiä pitääkö oman varjon yli hypätä vaiko ei. Autot ei aiheuttaneet pimeälläkään sen suurempia sydämentykytyksiä, sen sijaan melko reipasta vauhtia vastaan tullu valoton polkupyörä oli aavistuksen epäilyttävä, samoin joku puskassa vaaninut mörkö X, jonka kohdalla otettiin melko reipas tienlevyinen sivuloikka ja paljon isoa puhinaa :D
Suunnattiin sitten Tavelansuoralle jatkamaan viimeviikkoisia suora hevonen -teeman mukaisia harjoituksia, katsomaan että onko opit vielä päässä. Ja olihan ne, päästiin jatkamaan täsmälleen samasta pisteestä kun mihin oltiin edelliskerralla lopetettu: rento, joskin hyvin terävä ja valpas hevonen, joka kuitenkin antoi ratsastaa ja vaikuttaa itseensä. Yksi sunnuntain valmennuksista mieleen jäänyt asia on se, miten hieno ja pieni ero on näyttävän ja käsiin räjähtävän hevosen välillä, ja juuri tällä rajalla taiteilulta tämänkertainen ratsastus tuntui, ja oikealla puolen rajaa pysyttiin koko aika. Eihän Hupista mitään liitokaviota saa tekemälläkään, mutta nyt se tuntui niin jäntevältä, joustavalta ja isosti liikkuvalta kuin vaan mahdollista. Jos jossain olisi rasahtanut tai kolahtanut vähän kovempaa jotain niin varmasti oltaisiin singottu suuntaan X, mutta nyt ei aihetta löytynyt vaan energia kohdistui oikeisiin asioihin.
Tehtiin taas siirtymisiä noin miljoona kappaletta, ja varsinkin ravista käyntiin siirtymiset oli ehkä parhaita ikinä. Aina ne on olleet Hupille vahva kohta, mutta silti monesti tuntuu siltä että jotenkin yhteys katkeaa sen siirtymisen ajaksi, ja vaikka pääsenkin ratsastamaan heti sitä ensimmäistä käyntiaskelta niin itse siirtymisen ajan olen kuitenkin vain matkustaja. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa kiinni siihen fiilikseen että ratsastan koko siirtymisen läpi ja ajatus säilyy koko ajan eteen. Pieni ravin kokoaminen, merkki käyntiin siirtymisestä, jalka pysyy kiinni, käsi joustaa eteen ja antaa kaulalle tilaa venyä eteen siirtymisessä. Ja kun ylälinja venyy niin takajaloilla on tilaa tulla alle - tai mikä nyt onkaan muna ja mikä kana - mutta joka tapauksessa tehtiin kyllä elämämme parhaita siirtymisiä varmaan toistakymmentä peräjälkeen. Lopuksi laukkasin vielä muutaman pätkän, tällä kertaa vain tallilta poispäin (virtaa oli niin paljon että toiseen suuntaan olisi voinut rentoudelle käydä hullusti) ja ihan yhtä hienoa laukkaa kuin viimeksikin. Ja normaalisti laukassa edestä kaulaa kasaan kerivälle hevoselle sai syöttää nyt ohjaa lisää kymmenen senttiä :)
Nyt on kulunut jo viikon päivät niin että Hupi on ollut parempi kuin oikeastaan ikinä. Homma lähti toimimaan siitä viikon takaisesta "naksahduksesta" maastossa, ja on kantanut ainakin tänne asti. Kavereille totesin jo, että ihan vaan tiedoksi sille joka tuon hevosen on käynyt vaihtamassa, en kaipaa sitä ylikierroksilla käyvää singeriä takaisin. Tämä rennolla ja toimivalla hevosella ratsastus on paljon kivempaa :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)