Kuulumisia III: Mutapainia kouluaidoissa

Kahden päivän sade ennen kisapäivää tietää kouluratsastuksen vaihtumista mutapainiin. Vaan kun ratoja pitäisi saada alle niin 10 km kotitallilta olevaa kisaa ei jätetä väliin. Kisapäivän aattona kävin vain lyhyesti juoksuttamassa Hupin, koska en halunnut riskeerata tiistain valmennuksen super-fiilistä. Ja koska ratsastus kaatosateessa ei houkutellut ja kun kerran oli pätevä tekosyy. Ja koska ne kisat oli oman seuran järjestämät ja piti vielä ehtiä rakentamaan radat ja printtaamaan pöytäkirjat.

Kisapaikalla tein pitkän ja rauhallisen verryttelyn. Verkka-alue oli edelleen tosi raskas, joten hölkkäilin pääasiassa yläkentän pienellä pläntillä, mikä oli pääasiassa kuiva. Käynnissä väistöjä ja avoja, ja hevonen odottamaan. Ravissa hevonen odottamaan. Ja sitten sitä vastalaukkaa, rohkeasti myös mukavuusalueen ulkopuolella. Hevonen tuntui kivalta siihen asti kunnes siirryin alas kentälle, siellä se jäi löysäksi ja pohkeen taakse. Ja mitä tekee kuski? Ei mitään, ei niin sitten yhtään mitään. Ei vaadi, ei edes pyydä. Ratsastelee sinne tänne ja antaa ajatuksen harhailla.

Rata oli toisesta päästä ihan ok kunnossa, tuomaripäädystä todella raskas ja upottava. Kävin näyttämässä tuomariautot molemmista suunnista (ei pienintäkään merkkiä kyttäämisestä tai tuijottelusta!), ja sitten sainkin jo lähtömerkin. Rata lyhykäisyydessään: hevonen hyvä, kuski huono. Olipa kerran puolipidäte, olipa kerran valmisteltu tehtävä, olipa kerran ratsastettu tehtävä. Ei radalle voi mennä pyytelemään hevoselta anteeksi raskasta pohjaa. Sinne joko mennään ja ratsastetaan sen mukaan mitä siinä tilanteessa voi, tai sitten ei mennä ollenkaan. 

Väistöissä tein samat virheet kuin viime valmennuksessa (normaalisti näistä tulee seiskaa, nyt pääasiassa 5,5). Käynnin kautta vaihdossa sen kerran kun saan esitettyä siirtymisen laukasta käyntiin ihan kohtuudella, unohdan valmistella sen laukannoston, ja ryskään menemään ravin kautta uuteen laukkaan (5/4,5). Ja käynnissä ohjat kannattaa toki kerätä käsiin kiireessä niin että koskee ensimmäisenä kankiohjaan (rikko raville ja ala-arvoista ansaitusti). Muilta osin sellaista melko tasaista kutosta ja kuuspuolta, prosentit 60,000% (jo kolmannen kerran, tarkkaa työtä!) ja luokan häntäpäässä. Näin huonolla ratsastuksella ja kahdella rikolla yllättävänkin kiltit prosentit.

Mutta hevonen oli kiva. Se teki täsmälleen sen mitä pyysin, ja olisi varmasti tehnyt paljon enemmänkin jos olisin pyytänyt. Se ei myöskään kytännyt (yhtä ihan pientä rehellistä säikähdystä lukuun ottamatta, ennen ekaa laukannostoa) ja oli rento ja vastaanottavainen. Ja positiivista on myös se, että kuskin keskittyminen lienee kuitenkin sieltä helpommasta päästä korjattavien asioiden listalla. Onneksi Niihama tulee jo pian vastaan, ja onneksi päästään Niihaman kentälle Hannan silmän alle vielä ennen kisapäivää.

 

Kuulumisia II: Valmennus ja punainen lanka

Hupi oli ehtinyt olla reissunsa jälkeen viikon päivät kotona, kun olikin sitten allekirjoittaneen vuoro lähteä viikoksi työreissuun. Hupi liikkui tämän ajan vuokraajan kanssa lähinnä rennosti maastoillen ja kerran kävivät estetunnilla, mutta vakavamielistä koulutreeniä ei juuri viikon ohjelmassa näkynyt – ja hyvä niin.

Ehdin ratsastaa pari päivää ennen Hannan valmennusta, missä sitten palaset loksahtivat kunnolla paikoilleen. Sitä ennenkin Hupi oli ollut jo ihan eri mallilla kun ennen reissuani, se oli yritteliäs ja innokas, mutta jotain kuitenkin puuttui. Selkä oli vaikea saada pysymään mukana, ja rehellinen rentous ja jousto puuttui. Aloitettiin valmennustunti väistöillä, mitkä jostain käsittämättömästä syystä olin taas hukannut ihan kokonaan. Väistöistä ollaan saatu radoilla monesti seiskoja, mutta nyt kunnolliset ristiaskeleet loistivat poissaolollaan ja takaosa laahasi perässä. Oikealle päästiin lopulta kivan helposti soljuviin väistöaskeleisiin, mutta vasemmalle tuntui että alla on joka suuntaan kiemurtava mato, ja vaikka ristiaskeleet löytyivätkin, niin oikeaa asetusta en saanut rehellisesti läpi niin sitten mitenkään.

Laukkatyöskentelyssä peruslaukka ja muoto oli ihan jees, mutta säädettävyys ja jousto puuttui. Jossain kohdin Hanna sitten totesi että se näyttää siltä että siitä saadaan vielä oikein kiva mutta se vaatii vähän enemmän prässäämistä. Ja minä mietin pienessä päässäni että kumpihan sitä vaatii enemmän… Seuraava kymmenisen minuuttia tehtiin töitä sitten vastalaukassa: suoraa uraa, kaarevaa uraa, voltteja, keskilaukkoja suoralle ja kaarelle, välillä käynnin kautta laukkaa ja suuntaa vaihtaen. Ensin alkoi tulla pieniä yhden-kahden askeleen wau-hetkiä, yleensä kulman syvimmässä kohdassa. Fiilis oli jotakuinkin se, että mitä vaikeampi tie oli, sen paremmin laukka lähti tulemaan selän läpi. Vähän kerrassaan lyhyet hetket kasvoivat pidemmiksi, ja tuon kymmenminuuttisen jälkeen fiilis oli aika mieletön. Laukka pyöri ja kantoi, ja todellakin tuli koko kropan läpi.

Ja kuski kirosi itseään rankasti. Viime syksynähän lähdettiin tekemään isompaa muutosta nimenomaan vastalaukan kautta. Kyllähän minä sen muistin, ja kyllähän me vastalaukkaa ollaan tehty paljonkin, mutta piru vie, aivan liian syvällä mukavuusalueen sisällä. Ei vastalaukkatyöskentely kenttää ympäri tai isolla pääty-ympyrällä ole juttu eikä mikään enää, eikä sillä kehitetä hevosta eteenpäin. Se on perusratsastusta. Nyt pitää tehdä voltteja, temponvaihteluja, ja haastaa sekä hevosta että itseään. Se notkistaa, jumppaa, voimistaa ja vie eteenpäin. 

Onpahan taas pieni ja hento ote siitä punaisesta langasta :)

Hupi ja Hupimobiili Pohtiolammella

Kuulumisia I: Hupin leirikoulureissu ja satulansovitusta

Hupin huhtikuu alkoi tavanomaisesta melkoisesti poikkeavalla tavalla, kun hevosmessuviikonloppuna pakkasin hevosen kaverin koppiin, mutta jäin itse katselemaan kopin perään. Tarina alkoi itse asiassa jo talvella, kun kaveri tarvitsi kouluhevosta ratsastuksenohjaajan loppunäyttökokeisiin, ja totesin että ”kyllähän mulla tuossa tallissa yks seisoo”. Parin kokeilukerran jälkeen oli selvää että kemiat mätsäävät, joten Hupi lähti viikoksi kaverille lainaan. Reissu meni kaikin puolin hyvin, Hupi sopeutui uusiin kuvioihin yllättävänkin helposti, ja suoriutui näyttökokeista (kaksi HeA-koulurataa samana päivänä) vähintäänkin odotetulla tavalla. Pakko olla kyllä vähän (lue: paljon) ylpeä hevosesta. Ei se ihan huonosti ole perusratsastettu, kun näyttökokeet onnistuivat näin hienosti, vaikka varsinkin jälkimmäisessä mentiin sekä hevosen että lainakuskin osaamisen ylärajoilla. Seuraavan päivän radan eli kisanäytön pääsin itsekin paikalle katsomaan. Hupi oli tuolloin jo silmin nähden todella väsynyt, mutta kiltisti suoritti minkä jaksoi ja pystyi.

Jälkeenpäin katsottuna tämä retki, vaikka rankka olikin, teki silti tietyssä mielessä Hupille kyllä todella hyvää. Jos 14-vuotias hevonen voi vielä aikuistua, niin sitä se tämän viikon aikana todellakin teki. Suhtautuminen vieraisiin paikkoihin on muuttunut huomattavasti rennommaksi. Sitä paitsi kenen sydän ei sulaisi, kun hevonen joka normaalisti juttelee vain heinäkärryille, hörisee kun kävelen tarhaa kohti...

Olin itse ilmoittautunut kilpailuihin Vesilahdelle viikko Hupin kotiinpaluun jälkeen, mutta melko pian kävi selväksi, ettei hevonen ehdi palautua reissustaan ajoissa. Parin huilipäivän jälkeen olin valmennuksessa, mutta Hupi ei tuntunut hyvältä. Teki mitä pyydettiin, muttei antanut itsestään puoliakaan. Kun se sitten vielä meni ja kolhaisi toisen takajalkansa tarhassa pikkuisen turvoksiin, otin puhelimen kauniiseen käteen ja peruin startin. Eikä oikeastaan edes harmittanut. Jalan turvotus meni ohi parissa päivässä, mutta lepo tuli hevoselle enemmän kuin tarpeeseen. 

Hörökorva matkalla kohti harjumaastoja kevätauringossa

Siihen satulansovitukseen sitten. Uutta ei oltu lähtökohtaisesti ainakaan hankkimassa, mutta kun tallikaveri oli tilaamassa satulansovittajaa, käytin tilaisuuden hyväkseni. Koulusatula on itse sovittaen kaverilta ostettu, ja vaikka itse olenkin ollut ihan tyytyväinen niin halusin kuitenkin ammattilaisen mielipiteen. Satulahuovat tuntuvat hankaavan karvaa takakaaren takaa erityisesti lopputalvella ja keväällä, vaikka mitä tekisi, joten halusin varmistua ettei nyt ainakaan syy ole epäsopivassa satulassa. Koulupenkin alla olevasta Mattesin padista leikattiin lopulta yhtä täytepalaa kapeammaksi, mutta muuten satula ja padin fylläykset todettiin istuviksi. Hyvä mieli tuli, ehkä sitten kuitenkin ymmärrän ainakin jonkun verran satulan sovituksestakin, vaikka aikanaan vähän hirvitti itse sovittaen ostaa. Mutulla ja hevosta kuunnellen näyttäisi osuvan aika hyvin oikeaan. Yleissatula sen sijaan putosi ohuen padinkin kanssa vähän liian alas, mutta toisaalta pykälää kapeampi taas jää auttamatta ahtaaksi. Todettiin että lampaankarvapadin kanssa tämä kyllä menee, kun on kuitenkin huomattavasti vähemmällä käytöllä ja koulupenkki se pääasiallinen satula.