Säikähdyksellä selvittiin

Turhat ja melkein turhat klinikkareissut ovat niitä parhaita klinikkareissuja.

Hupi tuli siis pari viikkoa sitten viikonloppuna laitumelta könkäten vastaan. En ollut itse tallilla vaan vuokraaja oli lupautunut menemään kengittäjää vastaan, kun itse olin Parvelan koulukansallisissa kameran kanssa heilumassa. Hupi liikkui todella epämääräisesti, ja ongelmaa oli ilmeisesti vähän vaikea paikantaa mihinkään tiettyyn jalkaan. Mitään ulkoista vammaa ei missään ollut näkyvissä, joten siinä mielessä oli oikein hyvä että kengittäjä oli tulossa, koska päästiin samantien sulkemaan pois kavioista johtuvat ongelmat. Hupi, joka yleensä on edestä täysin moitteeton kengitettävä, nyppi vasenta etujalkaansa ihan jatkuvasti, mutta mitään kaviopaiseeseen viittaavaa tai muutakaan syytä ei löytynyt mistään jalasta. Kengityksen jälkeen liikkuminen oli vielä pykälää vaivalloisempaa. Ja tämä hevonen oli siis tähän päivään mennessä ontunut yhtä kaviopaisetta ja yhtä naulanpainamaa, mutta ei millään tavoin esimerkiksi muutaman vuoden takaista hankkarivammaansa.

Tulin itse illemmalla Parvelasta palatessani tsekkaamaan tilanteen, ja tässä vaiheessa oikea etujalka oli lähtenyt selvästi keräämään nestettä. Koska turvotuksen alku saatiin "rysän päältä kiinni", oli helppo todeta että se alkoi paikallisesti jalan sisäsäären puolivälin paikkeilta, puikkoluun seudulta. Kaiken sai painella läpi, mitään Hupi ei aristanut mutta otti jalalla selvästi lyhyempää askelta käynnissä ja ravissa suorastaan nyökki ja ontui omalla skaalallaan aika rajusti. Pahinta peläten jätettiin hevonen lepoon ja sovittiin vuokraajan ja ihanien tallikavereiden kanssa kylmäysvuoroja siten, että jalka kylmättiin kolmesti päivässä. Ensimmäinen ajatus itsellä oli että joko hankkarissa tai puikkoluussa (tai molemmissa) on jotain sanomista. Päätin kuitenkin odotella jokusen päivän että turvotus laskee, että sillä klinikkareissulla sitten saadaan kaikki tsekattua kerralla. Hupi sai jäädä edelleen yötä päivää laitumelle, koska se todennäköisesti riehuisi tallissa tai pienessä tarhassa yksinäisyyttään paljon enemmän kuin rauhallisen laidunkaverin kanssa.

Parissa päivässä jalka alkoi vastata kylmäykseen ja viiden päivän kuluttua se oli taas kuiva kuin varsan jalka, mutta siinä kohdassa mistä turvotus oli alkanut, oli pieni kova patti. Samassa ajassa ontuminenkin oli lieventynyt pieneen epäpuhtauteen siten, että sisäetujalkana oikean etusen liike oli vielä vähän hätäinen ja lyhyt mutta ulkoetujalkana täysin normaali. Klinikkapäivän aamuna jalka oli rutikuiva ja liikkuminenkin levosta johtuvaa jäykkyyttä lukuunottamatta lähestulkoon normaalia. Reissuun lähdettiin joka tapauksessa, koska ikipäivänä en olisi uskaltanut lähteä treenaamaan hevosella josta en voi olla varma onko se terve.

Teivossa eläinlääkäri katsoi jalan ensin ulkoisesti läpi ja totesi saman kuin itsekin olin todennut, jänteet ja hankkari ovat aristamattomat (myös sen "patin" kohdalta), ja hän ei niistä löytänyt myöskään mitään epänormaalin tuntuista. Liikkuminen katsottiin ympyrällä ja suoralla, ja oikea etunen oli sisäjalkana ja suoralla ihan pienen aavistuksen verran epäpuhdas, mutta niin minimaalisen vähän ettei lähdetty puuduttamaan - varsinkaan kun todennäköinen syyn sijainti oli jo tiedossa. Seuraavaksi otettiin suunta röntgeniin, missä jalka kuvattiin parista eri kulmasta. Super-Hupi selviytyi röntgenistä rauhottamatta, ja ainoastaan isompi kattokiskoilla liikkuva kamera oli aavistuksen jännä.

Kuvien jälkeen voitiin lopulta todeta, että taivaankappaleet olivat tällä kertaa oikeassa asennossa. Puikkoluu oli ottanut aika isoa kolhua, ja patti osoittautui alkuperäisten aavistusten mukaisesti reilun kokoiseksi luuliiaksi. Mitään edes hiusmurtumaa iskukohdasta ei kuitenkaan löytynyt, vaikka ainekset sellaiseen epäilemättä olivat olemassa. Liikaluun kasvu koitetaan saada pysähtymään kortisonilla, ja jos tämä onnistuu niin mitään haittaa tuosta ei pitäisi jatkossa olla. Viereisessä jalassahan Hupilla on ihan vastaava ja vastaavalla tavalla hoidettu luuliika, ja se on ainakin pysynyt oireettomana.

Viikko kävellään, viikko otetaan kevyesti ravia ja laukkaa pätkissä, ja jos takapakkia ei tule niin siitä sitten vähitellen normaaliin liikuntaan. Tämä työnarkomaaniponihan on viimeisen viikon tullut portille vastaan siinä toivossa että pääsisi lenkille - normaalitilanne kun on se että se vihellyksestä nostaa päänsä, katsoo kerran ja toteaa että kävele sinä, minä syön sillä aikaa vielä vähäsen.

Jos kaikki menee putkeen niin tässähän ehtii vielä kisoihinkin tällä kaudella. Kesäpaussi venyi melkoisesti suunnitellusta, mutta ei juuri harmita tällä hetkellä. Aluemestaruuksiin tarvittaisiin pari starttia alle rutiinin löytämiseksi, että uskaltaisin lähteä ensimmäistä kertaa kokeilemaan. Seuranmestaruuksiin sen sijaan pitäisi ehtiä varmasti.

Se siitä normaalista

Sano taikasana...
... normaali
... treeni
... kisakalenteri
... hyvä ratsastaa

... ja odota hetki niin hevonen tulee laitumelta kolmella jalalla vastaan.

Toinen etunen on paksu kuin tukki ja Hupi ontuu sitä ravissa. Painellessa ei arista mistään, kävelee ihan "ok" ja varaa jalalle painoa kyllä ihan normaalisti. En kuitenkaan uskalla edes ajatella mitä sieltä on mennyt, tämä hevonen kun ei esimerkiksi muutaman vuoden takaista hankkarivammaansakaan (joskin lievää sellaista) ontunut päivääkään. Tämän viikon agenda on sitten ollutkin kylmää aamulla, kylmää päivällä ja kylmää illalla, ja kunhan pahin turvotus laskee niin sitten klinikalle ultraan.

Positiivisella puolella, herra hevosen hammaslääkäripäivä oli onnistunut. Jos jossain muualla onkin sanomista niin hampaat tällä on priimat, vuoden raspausväli ja "vähän jotain ihan pientä epätasaisuutta, ei muuta". Ja mitä tekee ahne hevonen pienessä päiväkännissään kun se talutetaan karsinaansa tokenemaan? No menee tietysti ruokakuppia tarkistamaan, vähän horjuen mutta suunta oli kyllä heti selvä. Mitään ei arvatenkaan löytynyt joten Hupi jäi sinne rakkaimpansa luokse nukkumaan, turpa kupin pohjaan tiukasti nojaten.

Paluu normaaliin päiväjärjestykseen

Viimein ollaan pääsemässä taas takaisin normaaliin päiväjärjestykseen, kun ainakaan toistaiseksi ei enää uusia ylläreitä ole tullut. Jalka alkaa olla suht kunnossa, ehti tosin lopulta kuitenkin kasvattaa sen verran liikalihaa, että huomisen raspauksen yhteydessä eläinlääkäri saa vilkaista sitäkin ja sanoa mielipiteensä että annetaanko olla vai tehdäänkö jotain.

Reilu viikko sitten oltiin nopealla varoitusajalla vieraan valmentajan silmän alla, ja varsin mielenkiintoisia ja osuvia havaintoja kyllä tuli. Viidessä minuutissa oli käyty läpi a) kuskin vinous ja sen suurimmat syyt, b) kuskin pakottava tarve tehdä koko ajan jotain ja "auttaa" hevosta (ja tehdä siitä samalla kiireinen) ja c) hevosen tapa nojata sisäpohkeeseen kun kuski sen nojan siihen kerran tarjoaa. Keskityttiin oikeastaan lähinnä siihen koko aika, että ensinnäkään en näperrä mitään ylimääräistä, ja toisekseen siihen että käytän ulkoapuja. Hupi oli aluksi vähän hukassa kun sisälle "kaatuessa" sisäpohje ei ollutkaan ottamassa vastaan ja tarjoamassa tukea. Tilalle tarjottiinkin nyt riittävästi puolipidätteitä (odota!) ja ulkopohje vaikutti edessä ja käänsi lapoja, ja hevonen sai hakea ihan itse oman tasapainonsa sisäpuolen kanssa. Alkuun tuntui siltä että kaadan vaan hevosta sisäkylki edellä kurviin, mutta kun se alkoi itse ottaa vastuuta omasta tasapainostaan, niin vähitellen alkoi kuskikin hoksata mitä tehtävällä haettiin. Suurimmat ahaa-elämykset taisivat tulla vasta myöhemmin, kun systemaattisesti jatkoin samalla tavalla, ja yhtäkkiä oikeassa laukassa tapahtui joku *naps*, ja alla oli suora ja tasapainoisen tuntuinen hevonen. Kävi ainakin melko selväksi että toukokuun kisan sisäpohjetta vasten heittäytyminen oli ihan itse kerjätty...

Viime viikolla Hupi pääsi vuokraajan kanssa Pohtiksen keskiviikkokisoihin hyppäämään pikkupikkuristikoita ja hauskaa näytti olevan. Jokaista estettä tuijoteltiin korvat pystyssä ja silmät suurina, ja jokaisesta mentiin yli oikein loikalla. Alkuradasta Hupi esitti teatraalisen suuria loikkia, loppuradasta sitten ei enää jännittänyt esteet niin paljoa niin keilasi sitten pari viimeistä takasilla alas. Oman radan jälkeen Hupi sai odotella pari tuntia tallikaverin ratoja ennen kotimatkaa, ja ei näyttänyt herraa paljon kisapaikan vilinä stressaavan. Se maisteli välillä vähän vihreää ja nukkui sitten taas pää melkein polvissa roikkuen - väsynyt mutta onnellinen.

Lauantaina jatkettiin viime valmennuksen asioita, ja itse asiassa tuo oikean laukan kohdilleen loksahtaminen tuli juuri tällöin, ja tarttui jopa videollekin. Tämän jälkeen otettiin pari päivää vähän rennommin - tai siis itse asiassa sekä sunnuntaina että maanantaina tein ihan kunnon koulutreenit mutta ilman satulaa. Kiva huomata miten oma tasapaino ja itseluottamus on kehittynyt siten että pystyin tekemään ihan kaikki asiat - keskiraviyrityksiä myöten - kuin olisin tehnyt satulankin kanssa. Kovin monella muulla hevosella en varmasti samaan pystyisi, mutta Hupi tuntui turvalliselta jopa "hui-apua-kana" -sivuloikkineen.

Tänään suunnitelmissa on sitten joko laittaa kanget (ihan liian) pitkästä aikaa, tai sitten jos joku sattuisi samaan aikaan innostumaan niin voisi rakentaa jotain pientä puomi-este-tehtävää. Vaikka kyllähän viimeksi kesken kankitreenin kaveri tuli pystyttämään esteitä kentälle, eikä tarvinnut paljon yllyttää että lyhensin jalustimia muutamalla reiällä ja vaihdoin lajia.