Laatua perustyöskentelyyn

Viime valmennuksesta oli taas aivan liian pitkä aika, joka kerta on ollut joko työkiireitä tai muita menoja sovittuna päällekkäin. Toisaalta tänä aikana oli muutenkin tavoitteena tehdä hevoselle lihaskuntoa, eli keskittyminenkin oli ihan muissa asioissa kuin koulutreenissä. Tiistaina vihdoin kaikki aikataulut osuivat yhteen.

Varoittelin Hannaa heti alkuun että Hupi ei varmasti ole notkeimmillaan, vaikka olinkin keventänyt vähän treeniä ja edellispäivänä jumpannut hevosen kunnolla läpi. Enemmän jumppaa olisi kai kaivannut kuitenkin se kuski, oma selkä oli kiukutellut koko edellisviikon ihan kunnolla - siis siinä määrin että välillä kipu vei ihan suoranaisesti jalan alta. Suunta oli parempaan mutten ollut ihan siitä miten suoraksi olin saanut itseni venyteltyä ja verryteltyä, ja miten paikat kestäisivät. Päädyttiin taas ihan perushommiin, ja tehtiin jälleen siirtymisiä keskittyen laatuun sekä itse liikkeessä että siirtymisessä.

Käynti oli hyvää alusta lähtien, pitää vaan korjata vielä rohkeammin ja heti kun tuntuu siltä että Hupi jää painamaan kädelle tai lähtee kiirehtimään. Positiivisena asiana täytyy sanoa se, että kuukausien työ alkaa tuottaa tulosta, ja saan korjata käyntiä jo aika paljonkin ilman että Hupi lähtee teputtamaan. Rento, pitkä ja silti aktiivinen käynti myös kouluradalla on ehkä paria askelta lähempänä. Ravissa lihaskuntotreenin tuloksia oli vähän jo nähtävissä, Hupi liikkui Hannankin mielestä takaa selvästi aktiivisemmin ja ylipäätään vähän isommin, mutta tasapaino oli vielä vähän hakusessa. Tahti meni helposti vähän kiireiseksi tai sitten Hupi pyrki etupainoiseksi, välimuotoa ei oikein tässä liikkeessä tuntunut löytyvän. Korjaukset tehtiin mieluummin siihen suuntaan, että etuosa pysyy kevyenä (vaikka sitten tahdin kustannuksella, se korjaantuu kyllä ajan kanssa) - siis ensin (puoli)pidäte, sitten jalka ratsastaa takajalkoja aktiivisemmaksi ja vatsalihaksia kantamaan, sitten omat vatsalihakset jarruttavat tahtia - ja taas parin askeleen päästä sama homma. Perisyntini on jäädä sinne omalle mukavuusalueelle matkustelemaan kun parin askeleen ajan tuntuu tosi hyvältä, vaan kun pitäisi muistaa ratsastaa ihan koko ajan. Eron tunsi kuitenkin hyvillä pätkillä selvästi, ja mielestäni sain fiiliksestä kiinni miltä liikkeen pitäisi tuntua.

Laukannostoissa Hupi pyrki ensin putoamaan etupainoiseksi kädelle ja aivan liian isoon ja pitkään laukkaan. Tehtiin alkuun tosi lyhyitä, ihan muutaman askeleen mittaisia laukkapätkiä. Laukkaa pitää muistaa ratsastaa heti nostosta lähtien, ei odottaa kolmea askelta ja sitten vasta tehdä jotain, vaan ihan sen ensimmäisenkin askeleen täytyy olla laadukas. Ja samoin raviin siirtyessä ei valuta viittä askelta juosten ja mietitä sitten että "milläs tän saikaan täältä kädeltä makaamasta", vaan ennen siirtymistä riittävä kokoaminen, että ravia pääsee ratsastamaan heti eteenpäin ja tahtiin, ja kädellä pääsee myötäämään heti. Muutaman kerran jälkeen kokoamiset alkoivat onnistua siinä määrin, että tein vasemmasta laukasta kertaalleen ihan puhtaasti vahingossa siirtymisen suoraan käyntiin, kun unohdin siirtymisessä ratsastaa riittävästi eteenpäin. Kun laukkatyöskentely oli saatu kuntoon, niin tehtävää vaikeutettiin vielä niin, että laukat nostettiinkin vastalaukkoina, edelleen isolla ympyrällä. Pari väärää laukkaa tuli väleihin, kun jäin itse istumaan vinoon. Muuten nousi kaarteessakin kauniisti vastalaukka, ja kun laukkapätkät pidettiin sopivan lyhyinä, niin vastalaukka oli yllättävän laadukasta, pyöri helposti, muoto säilyi pyöreänä, ja vasemmassa laukassa oli jopa ilmaakin alla kivasti.

Superhyvä fiilis jäi tunnista, vaikka aika varovaisin odotuksin lähdin liikkeelle. Selvästi ollaan tehty oikeita asioita kotona, ja pari-kolme vastaavaa lihaskuntokuukautta talven aikana niin eiköhän se liike ole ensi kesään mennessä kasvanut pykälän verran. Nyt Hupi saa pitää kevyen loppuviikon ja lomailla muutaman päivän, niin allekirjoittanut ehtii viimeistellä väitöskirjansa painokuntoon. Jatketaan taas ensi viikolla kunnon harjoituksia :)

Pimeyden keskellä

Note to self: Jos aiot lähteä lokakuussa iltaseitsemän maissa maastoilemaan niin heijastimien lisäksi se otsalamppu kannattaa muistaa ottaa mukaan.

Takaisin ei silti käännytty, kyllähän hevonen näkee, kuskin tehtävä on vaan pysyä mukana. Alku oli tosin vähän haastavaa kun kerkesin juuri miettiä että onpas kivan rentoa ravia ja sitten maassa olikin muovinpala-mörkö jota varmuuden vuoksi väistettiin teatraalisella sivuloikalla. Sen jälkeen täti otti vähän tukevampaa asentoa selässä ja totesi että rentous saa tänään olla toissijainen asia.

Tehtiin yhteensä tunnin lenkki pilkkopimeässä harjussa. Tutuilla reiteillä uskalsi kuitenkin ravata ihan hyvin kun pitoa tuntui riittävän, kiitos sunnuntaina alle laitettujen hokkikenkien. Ravattiin harjua ristiin rastiin puolisen tuntia, välissä käveltiin vaan ihan pahimmat paikat ja jyrkät alamäet. Hupi tuntui olevan mielissään kun sai edetä reippaassa tempossa, ja yllättäen ravasi rauhassa myös perinteiset laukkapätkät, missä se yleensä oma-aloitteisesti yrittää tarjota laukkaa. Alussa ravi oli vähän jähmeää mutta parani ensimmäisen kilometrin aikana ihan selvästi, ja oli lopussa oikein hyvää.

Syksyn ensimmäisillä pimeillä autojen ohitukset tiellä on aina vähän jännittäviä. Nyt otettiin ihan rauhassa ja pysähdyttiin aina kun tuli auto vastaan, varsinkin kun ilman sitä omaa pientä tuikkua ei todellakaan nähnyt auton valojen ohi lainkaan. Muuten koko lenkin ainoaksi möröksi jäi se paha-paha-muovipussinriekale, normaalisti puhinaa aiheuttavat vastaantulijat pilkkopimeässä metsässä taas olivat tällä kertaa ihan ok.

Lentävä lihapulla

Ne parhaat ja hauskimmat hetket jää näköjään sitten aina ikuistamatta. Tällä kertaa videokamera makasi kotona akku tyhjänä, järkkäri oli mukana mutta ei sitten kädessä silloin kun olisi tarvittu. Tallikavereita oli onneksi paikalla useampia todistamassa kun lihapulla lähti lentoon.

Hupi on irtohypyttäessä ja -juoksuttaessa aina vähän laiskanpulskea ja mukavuudenhaluinen, suorittaa kyllä kiltisti mutta ei juuri innostu. Estekujaankin se tulee laiskaa löysää laukkaa eikä pahemmin varo puomeja. Olin tallille tullessani suunnitellut maneesireissua mutta kenttä oli parissa poutapäivässä kuivunut varsin hyvään kuntoon, ja toiselle pitkälle sivulle oli rakennettu jumppasarja. Varsinaista kujaa ei ollut, mutta ei mukana olleilla hevosilla näköjään tarvittukaan.

Hupi oli vuorossa viimeisenä, kun kerran tulin itse viimeisenä paikalle. Päästin sen irti kentälle ja verryttelemään vähän ennen hyppyjä. Vasen kierros sujui vanhaan malliin, vähän kättä heilauttamalla ja omalla kehonkielellä vaihtui hienosti askellaji välillä käynti-ravi-laukka. Muutaman minuutin jälkeen suunnanvaihto ja sama toisin päin - tai niin kuvittelin. Samalla sekunnilla kun vaihdoin suuntaa oikealle, niin sitten mentiin. Tuli kerralla varmaan kaikki siihenastiset iloittelut - hurjia kiihdytyksiä kulmista, kurvit kantaten ja kylki maata viistäen, ja väleihin sellaisia kierrepukkeja että toivon todella ettei niitä esitellä kun olen kyydissä, tai muuten olenkin seuraavaksi maata kiertävällä radalla. Ensin kuvittelin että Hupi kiihdyttelee kierroksen tai pari ja kyllästyy, sitten totesin että ei näköjään aio ihan hetkeen lopettaa ja koitin vähän jarrutella mutta sain aikaiseksi vain villisti pyöriviä silmiä ja entistä kovempaa menoa. Lopulta tilanne meni siihen, että apuna olleen kaverin kanssa ei enää kyetty tekemään muuta kuin nauramaan kentän keskellä kun Hupi piti hauskaa ympärillä. Välillä se päästeli pitkät sivut sellaista leijuravia etten olisi ikinä uskonut sen pystyvän moiseen. Jos siitä liikkeestä ja joustosta saataisiin joskus edes puolet kouluradalle niin olisin enemmän kuin tyytyväinen. Hysteeriseen hihitykseen tämäkään ei tosin auttanut, voitte kuvitella miltä näyttää pulska, talvikarvainen ja lyhytjalkainen suomenruuna joka leijailee pörheänä ympäri kenttää...

Lopulta Hupi lopetti esityksensä ja jäi kulmaan odottelemaan. Jonkun aikaa piti kävelyttää puuskuttavaa hevosta ennen hyppyjä, mutta oikein hyvin tuo näytti jaksavan vielä varsinaiset tehtävätkin. Hupi sai hypätä viime kerrallakin tehtyä puomi-pysty-puomi-pysty-innarisarjaa ja lopuksi vielä pysty-pysty-sarjaa yhden askeleen välillä. Kertaalleen nostin viimeistä pystyä vähän korkeammaksi (silti jäätiin varsin reilusti alle metrin) mutta muuten pysyttiin matalalla ja tehtävien tarkoituksena oli lähinnä jumpata ja notkistaa hevosta.

Seuraavana päivänä sitten ihan vaan palauteltiin ja käytiin harjulla talutellen tunnin reipas kävelylenkki. Täytyy kai kuitenkin uskoa että operaatio isompi moottori alkaa tuottaa tulosta ainakin jossain määrin :)

Luottamus

Edellisen tekstin kommenttien innostamana päätin kirjoittaa asiasta vähän laajemminkin, ettei huku ihan vääränlaisen otsikon alle.

Lähtökohta on se, että Hupi on hyvin helppo hevonen. Se on kiltti, tulee toimeen kaikkien kanssa ja on kaikkien käsiteltävissä, sellainen tallinpitäjän mallikappale siitä millainen hevosen pitäisi olla. Hupi on myös allekirjoittaneelle loistava ensimmäinen hevonen ja harjoittelukappale, se on perustoimiva mutta palkitsee parantamalla vielä lisää heti kun teen itse oikein. Toisaalta Hupi on perusluonteeltaan hyvin arka hevonen. Sen maailma järkkyy heti, jos kotipihaan ilmestyy ylimääräinen hiekkakasa, tallitien alkuun tulee uusi roska-astia tai maneesimatkalle ilmestyy sivutien varteen pysäköity työkone. Se on myös hyvin huolissaan jos se ei näe jotain mikä se kuulee, tien varressa olevien korkeiden kuusiaitojen takaa kuuluvat lasten äänet ovat huolestuttavia, ja toisaalta tallinkäytävälle ulkoa kuuluva pihaan kaartavan auton ääni saa sen valpastumaan. Tuttujen ja turvallisten asioiden keskellä se on "pomminvarma", mutta uudet asiat saavat joskus pakoreaktion pintaan.

Ensimmäinen asia keskinäisen luottamuksen rakentamisessa oli se, että minun täytyi oppia tuntemaan hevoseni. Monesti olen nauranut kavereille, että Hupin kanssa maailman oppii näkemään aivan uusin silmin. Alkuun jouduin olemaan koko ajan varuillani, kun en koskaan tiennyt mitä Hupi seuraavaksi säpsähtää. Nykyään osaan jo sanoa, että tuo iso kivi tuolla ojassa on luultavasti epäilyttävä, tämän vastaantulevan auton kohdalla ei tarvitse tehdä mitään mutta tuo tuolta vasemmalta tuleva pyöräilijä on sen näköinen että keräänpä ohjat käsiini. Siperia on opettanut lukemaan hevosen ilmeitä - tiukasti hörössä olevat korvat ja pieni katseen kääntäminen jostain asiasta pois päin tarkoittaa että kohta pyörähdetään tulosuuntaan, jos et pian reagoi. Pienten mörköjen ja mukamörköjen kohdalla riittää se, että teen pienen puolipidätteen tai sanon jotain niin että Hupi tajuaa, että myös kuski on huomannut mörön. Jännitys loppuu, hevonen rentoutuu ja joskus jopa huokaa syvään tyytyväisenä siitä ettei sen tarvitsekaan huolehtia. Olen yrittänyt joskus ratsastaa pelottavien paikkojen ohi myös niin etten kiinnitä asiaan mitään huomiota vaan tuijottelen kauas horisonttiin. Mukamörköjen kohdalla tämä toimii (hevonen ei jaksa pelleillä jos kukaan ei lähde mukaan) mutta silloin kun jännitys on todellinen, niin jos Hupi ei saa mitään tukea ihmiseltä, se tekee oman ratkaisunsa joka yleensä on väistäminen sivuun tai pakeneminen tulosuuntaan. Hupin pakoreaktio on hyvin pinnassa mutta se on myös suhteellisen pieni, se pyörähtää salamana ympäri, pakenee muutaman askeleen mutta jarrut eivät huku ikinä. Se ei vie tai ryöstä, ei pukita eikä yritä karistaa ihmistä selästään.

Hupin hui-apua-ilme. Nanosekunnin päästä etuosa kääntyy mörköä (hengenvaarallinen muovipussi) 

kohti, takaosa pyörähtää ympäri, korvat menevät tiukasti höröön ja tehosteäänenä kuuluu 

"trööööööt" tai "puuuuuuuhhh" - ja jos mörkö vielä heiluu niin pakki menee päälle varsin tehokkaasti.

Toinen asia taas oli se, että minun täytyi uskaltaa pakottaa itseni säännöllisesti kohtaamaan myös vaikeita asioita. Ennen Hupia takana oli kuuden-seitsemän vuoden lähes totaalipaussi hevostelusta, ja sen perään reilu vuosi turvallisia tuntihevosia neljän seinän sisällä. Esimerkiksi maastoilu piti opetella kokonaan uudelleen. Se, että heti toisella viikolla putosin pää edellä ojaan oman tallin harjoituslenkillä kun hevonen säikähti korkean puskan takaa tullutta ääntä, ei ainakaan auttanut asiassa. Onneksi oli kaveri joka pakotti mukaansa maastoon ja onneksi oli tallin lähellä peltoaukea missä sai ratsastaa, sehän oli melkein kuin kenttä maastossa. Alkuun yksin maastoon lähteminen aiheutti joka kerta enemmän tai vähemmän jännitystä, aina kun olin päättänyt että tänään maastoillaan niin tallille ajaessa oli pari perhosta vatsassa. Toisaalta annoin itselleni luvan tulla selästä alas joka ikinen kerta kun tulee liian paha paikka, maasta käsin Hupi on sataprosenttisen toimiva. Alkuun käytin tätä optiota usein, mutta varsinkin talven tultua topparatsastushousuilla takaisin kyytiin kiipeäminen oli sen verran haastavaa että vähitellen mieluummin yritin ensin selästä käsin. Hyvä pakottaja oli ensimmäisenä talvena onnettomassa kunnossa ollut kenttä jossa ei juuri mitään voinut tehdä, oli yksinkertaisesti pakko lähteä maastoon tai maaston kautta lähitallin maneesille.

Suurin asia luottamuksen löytymisessä on kuitenkin aika. Ajan kanssa hyviä kokemuksia pahoista paikoista tulee enemmän ja enemmän, ja lopulta se mikä aiheutti sydämentykytyksiä pari vuotta sitten onkin ihan arkipäivää nykyään. Esimerkiksi tiellä vastaantuleva mopo sai pari vuotta takaperin minut suosiolla selästä alas, nykyään en välttämättä joudu edes keräämään ohjia kokonaan tuntumalle. Kiirehtiä ei saa, vaikka välillä turhauttaakin painia samojen asioiden kanssa kuukausikaupalla. Parin vuoden ajan jo olen kuvitellut että nyt tämä eläin oikeasti luottaa minuun, ja nyt uskallan itse luottaa siihen kunnolla, ja aina seuraavana vuonna todennut että niin vaan ollaan menty taas muutama harppaus eteenpäin, ja se mikä edellisenä vuonna oli vielä mahdotonta, ei enää olekaan.

Ja koska vanhat haasteet eivät ole enää "mitään", niin haasteita joutuu välillä jopa hakemaan. Toissapäivänä maneesireissulla eteen osuneet kaivuri ja rekka olisivat pari vuotta sitten saaneet minut ensin kiroamaan, sitten jännittämään ja lopulta jalkautumaan. Nyt reaktio oli "jes, jotain mihin siedättää!" ja mentiin rohkeasti selästä käsin ensin parinkymmenen metrin päähän seisoskelemaan, sitten vähä vähältä lähemmäksi ja lopulta oltiin muutaman metrin päässä rekasta. Hupistakin huomaa, että vastaavanlaisia tilanteita on ollut usein. Pysäytän sen itse sen verran kauas möröstä, että se ehtii katsoa rauhassa ja ajatella asiaa - mutta nykyään se sen jälkeen lähtee itse omasta päätöksestään tai viimeistään hyvin pienestä vihjeestä marssimaan kohti mörköä, eikä pyörähdä ympäri. Saisin sen kyllä vauhdilla (ja poikittaen) möröstä ohi kerrastakin, mutta pakoreaktio olisi koko ajan pinnassa. Koska Hupi on hyvin arka hevonen, niin jatkoa ajatellen on viisaampaa tehdä homma niin, että se uskaltaa rentoutua pelottavassakin paikassa edes vähän. Hullun mainehan meillä kai kohta on tuolla kylillä, kun hölkätään aina katsomaan kaikkia kaivureita, mutta jokainen kerta kun pääsen kehumaan pelottavassa paikassa vahvistaa Hupin itseluottamusta ja helpottaa taas seuraavaa kertaa.

Hupin vanhasta hankkarivammasta oli aikoinaan jotain hyötyäkin. Alkuun kävelytys hoidettiin pelkästään maasta käsin, ja kun kuukauden ajan kävelee päivittäin hevosen kanssa maastossa tunnin tai pari niin ehtii nähdä kaikenlaista. Tuona aikana ehti myös tehdä hyvän pohjan sille että hevonen toimii maasta käsin. Suuria ongelmia ei ollut lähtökohtaisestikaan, mutta jostain silti piti vähän keskustella. Eniten keskustelua aiheutti se, että jos taluttaessa oikealla puolen on mörkö, niin taluttajan päälle ei silti väistetä missään tilanteessa. Hupi väisti ihmistä hyvin takaosallaan mutta etuosan hallintalaitteisto piti viritellä kokonaan uudelleen - muutaman viikon ajan käänsin hevosten järjestelmällisesti etuosa itsestäni pois päin ja talutin maastolenkkien mörköpaikat raippa oikeassa kädessä että pääsin välittömästi muistuttamaan jos lapa pyrki tulemaan syliin. Edelleenkin teen säännöllisesti maasta käsin töitä, käyn taluttelemassa loppukäynnit tai lepopäivän käyntilenkin, tai teen toisenlaista aivojumppaa. Käydään myös säännöllisesti tutkimassa pihatien roskapönttöä, ihmetellään lepattavia pressuja (käy hyvin loimestakin, kysykää vaikka Hupilta) ja suljetaan vaikkapa kentän portti selästä käsin. Harjoitus tekee mestarin!

Maneesiin kuraa karkuun

Maneesikausi korkattiin tässä kuussa sitten meidänkin osalta, kun maksoin lähiratsastuskoululle maneesikortin. Näin lokakuussa sitä aina välillä miettii miten mukavaa olisi, jos hevonen asuisi maneesitallilla. Vaan kun kokopäivätarhaus kaverin kanssa, mukavan pieni talli ja maneesi ei vaan mahdu samaan pakettiin (saati budjettiin), niin valitaan sitten ne meille tärkeimmät. Kenttähän meiltä löytyy omasta takaa, mutta näin sateisena syksynä se on mennyt paikoin vähän liukkaaksi, joten käydään aina välillä maneesilla tekemässä laukkatyöskentelyä ynnä muuta mihin vaaditaan vähän parempaa pitoa.

Operaatio "isompi moottori" jatkuu edelleen, ja sileätyöskentelyn osalta ollaan nyt keskitytty laukkaan. Laukasta puuttuu vielä paljon kantokykyä ja ponnistusvoimaa, joten Hupi mielellään käyttää "vauhti korjaa virheet" -metodia. Laukka menee helposti vähän ylitempoiseksi, jolloin koko ajan on kiire, ja lisäksi sivullevievät ja taivuttavat avut eivät mene läpi vaan kaikki tarkoittaa hevosen mielestä kaasua.

Hyvä ratkaisu siirtymisiin löytyi niinkin vanhasta tutusta (ja tähän asti jopa turhalta tuntuneesta) asiasta kun etuosakäännökset. Tultiin kulman läpi takaosaa väistättäen (ja niin ettei hevonen roiku ohjassa!) ja siitä suoraan laukannosto - ja kyllä muuten lähti laukka takaosalta ponnistaen. Mitään kouluratakelpoisia nostojahan noin on turha kuvitella tekevänsä, mutta nosto todellakin tulee takajaloilla ponnistaen eikä etuosa edellä laukkaan kaatuen. Ja varmaan osin juuri siksi että takaosa on töissä, myös siirtymiset alaspäin olivat paljon sujuvampia. Tein neliöllä harjoitusta, jossa käänsin etuosakäännöksen kulman läpi, nostin suoralla laukan, laukkasin yhden kulman läpi ja siirryin neliön seuraavalla sivulla suoraan käyntiin, ja heti seuraava kulma taas takaosaa väistättäen. Tässä harjoituksessa Hupi ei kuumunut niin paljon kuin yleensä laukkasiirtymisiä tehdessä.

Tänään sitten ohjelmassa oli siirtymisten lisäksi pitkiä pätkiä laukkaa, tehtäviä koko ajan vaihdellen. Annan itse liian helposti periksi heti jos laukassa tulee joku ongelma, ja korjaan kovin mielelläni uuden noston kautta - vaan kun radalla näin ei voi tehdä, vaan korjaukset pitäisi tehdä askellajin sisällä. Alkuverkassa yritin saada hevosta nopeaksi avuille tekemällä siirtymisiä askeleet laskien - kymmenen käyntiä, kymmenen ravia tai kuusi laukkaa, kaksitoista ravia. Luulin omistavani edes jonkunlaisen rytmitajun mutta uskomattoman vaikeaa oli alkuun. Ja perfektionistia häiritsi kun ei ehtinyt ratsastaa askellajia sellaiseksi kun halusi ennen seuraavaa siirtymistä, mutta ajatuksenahan ei ollut viilata yhtä askellajia kierrostolkulla vaan tehdä useita siirtymisiä yhden ympyrän aikana.

Lopuksi ratsastin molempiin suuntiin laukkaa muutaman minuutin putkeen ilman yhtään korjausta ravin tai käynnin kautta (lukuunottamatta lepopaussia suunnanvaihdon yhteydessä) - suoria linjoja, kaarevia linjoja, isoa laukkaa, kokoamisia, vastalaukkaa loivalla kaarella, kahdeksikkoa ja niin edelleen. Väsyessään Hupi yritti heittäytyä ohjalle kuskin kannettavaksi, mutta vasta-asetuksilla ja vastalaukalla sain sen korjattua yllättävän hyvin takaisin. Vasen laukka oli parempaa kuin oikea, toisaalta ratsastin ensin vasemman laukan ja sitten oikean, eli väsymykselläkin varmasti oli osansa asiassa, koska muutoin Hupi tuntui kivan suoralta. Suoruuteen taas isoin rooli oli varmaan siinä että ensitöikseni maneesiin tullessani pysäytin hevosen kohtisuoraan peilin eteen ja suoristin oman (ylä)kroppani, vasen kylki oli taas lytyssä.

Kohta vuorossa on varmaan taas kevyempi jakso, kohtahan tässä on kuukausi tehty töitä aika intensiivisesti. Pari muutaman päivän vapaata tai kevyempää pätkää Hupi on saanut mutta muuten se on liikkunut kunnolla hikeen noin joka toinen päivä. Vielä on työskentelymotivaatio kohdallaan, mutta paussi lienee syytä pitää ennen kuin suunta kääntyy huonompaan.

Päivän Super-Hupi löytyi tänään maneesimatkalta, kun tutulla reitillä tehdään pohjia uusiksi ja yhdessä risteyksessä vastassa oli pikkukaivuri ja rekka. Hetken aikaa seisoskeltiin ja ihmeteltiin, ja lopulta Hupi seisoi muutaman metrin päässä koneista, valppaana ja vähän ehkä jännittyneenä mutta vailla pienintäkään aikomusta poistua. On se rohkea!