Dr Jekyll & Mr Hyde

Miten hevonen voi samalla lyhyellä ratsastuskerralla olla sekä maailman rasittavin ja hölmöin, ja toisaalta maailman hienoin? Hupi tietää.

Naapuritallin pihassa pörrännyt työkone ja sen talliin kantautunut pärinä sai Hupin eilen jo satuloidessa melko jännittyneeksi, ja tuulinen syyssää ei ainakaan helpottanut tilannetta. Pihasta lähdettiin maastoon alkukäynneille melko valppaassa mielentilassa. Vielä pihatien päässä askellajin tunnisti käynniksi, mutta sen jälkeen tarjolla oli jos jonkinlaista piffiä, paffia ja loikkaa. Tiesittekö, että robottiruohonleikkurin telakointiasemassa palava vihreä ledivalo näkyy 200 metrin päähän, ja se on myös Hupin mielestä se etäisyys, mistä sitä on syytä paeta. Hetki meni hoksata että mistä ihmeestä se valtava puhina, ympäripyörähdykset ja tanssahtelu oikein johtui... Päästiin möröstä ohi rajusti poikittaen mutta tiellä pysyen, ja jatkettiin pieni pätkä ravissa. Tai siis "ravissa", tahti oli jotakuinkin askel-askel-hyppy, kun tätiä vietiin milloin mihinkin suuntaan. Ja siis olihan tien varrella vaaroja joita on syytäkin väistää, koskaan ei voi tietää milloin kivi, varjo tai valkoinen kukkanen hyökkää pienen hevosen kimppuun.

Päästiin lopulta kentälle yhtä matkaa, ja kun kentän mörköjä oli tuijoteltu pari kierrosta, niin energia alkoi kohdistua oikeisiin asioihin. Ravi oli koko ajan vähän lyhyttä ja jännittynyttä, mutta muuten kaikki säädöt toimi hienosti. Hain ravissa nopeita reaktioita pohkeelle, sekä sivulle että eteen. Tein väistöä pitkän sivun alusta muutaman askeleen sisälle päin, nopean suoristuksen kautta väistö takaisin ja askel tai pari ennen uraa taas nopea suoristus, reipas eteenratsastus ja ennen kulmaa taas kokoaminen. Kotikenttä on noin lyhyen radan kokoinen, eli melkoisen nopea sai olla, mutta näillä "asetuksilla" tilaa oli lopulta ihan riittävästi.

Tehtiin myös lisäyksiä suorille linjoille, Hupi oli hyvin pohkeen edessä ja lähti pienestä vihjeestä eteen, mutta tahti kiihtyi ehkä jopa normaalia enemmän. Hurjan vaikeaa vieläkin löytää tämänhetkisessä tilanteessa tasapaino siihen paljonko pyytää eteen (että eroa olisi edes vähän, vrt. Vesilahti), paljonko yrittää tasapainottaa välissä ja missä kohdin taas täytyy pyytää uudelleen eteen. Yritin tehdä nyt lisäykset diagonaaleille kahdessa osassa, heti suoristuksen jälkeen eteen, heti (tai mieluiten vähän ennen) kun hajoaa etupainoiseksi, niin ajatus takaisin päin ja siitä uudelleen eteen (pienen raipanhipaisun auttamana). Näiden kahden viimeisen kisan jälkeen ohjelmassa on taas puomi-kavaletti-jumppajakso, että saisi takaosaan taas pykälän lisää kanto- ja työntövoimaa.

Ravissa hommiin meni noin vartti, ja kun Hupi ei tuntunut lainkaan siltä että olisi tauon tarpeessa, niin ajattelin että teen vähän laukassa töitä heti perään. Nostin päädystä ensin oikean laukan (joka pari päivää sitten oli vähän haastava, ei lähtenyt pyörimään oikein missään kohdin kunnolla), ja heti ensimmäisestä askeleesta tunsi että nyt pyörii ja kantaa. Käänsin päädystä voltille, ehdin voltin aikana miettiä että onpas helppoa ja vaivatonta, ja että mitäs sitten. Ollaan tehty kotikentällä vastalaukkoja lähinnä kahdeksikolla tai sitten koko kenttää ympäri, että saa 40m pitkälle kentälle riittävän laajat kaaret. Nyt laukka tuntui niin hyvältä, että uskaltauduin kääntämään kolmikaariselle, ja kun keskimmäiselle kaarelle otti pari metriä enemmän tilaa kuin muille, niin ei ollut edes vaikeaa. Pari toistoa oikeassa laukassa, yksi rikko kun kämmäsin suoristuksessa ennen vastalaukkakaarretta (puolipidäte ei ole se että vedetään naruista jalka irti...) mutta muuten ongelmitta. Vaihto käynnin kautta vasempaan laukkaan ja sama homma toisinpäin, ei ongelmia. Päästin isojen kehujen säestämänä venyttämään pitkälle kaulalle suoraan laukasta, siirsin raviin, keventelin hetken ja lopetin. Vau.

Ja ettei se toinen puoli ihan vallan pääsisi unohtumaan niin pitkin ohjin kentältä pois kävellessä Hupi pysähtyi portilla maassa (aina siinä) olevan lankun eteen, laittoi kaulan kaarelle ja korvat tötterölle, sanoi puuuuuuh-trööt ja yritti pyörähtää ympäri ;)

Karvanlähtöaika

Kolmen sentin talviturkki elo-syyskuun vaihteessa on liioittelua ihan millä mittarilla hyvänsä. Kun syyskuu on vielä ollut tavanomaista lämpimämpi, niin Hupi hikosi järjettömästi jo pienen kevyen hölkkälenkin aikana. Karvanlähtöaika oli klipperin avustuksella nopea ja tehokas - kiltti hevonen, taitava klippaaja (kiitos!) ja homma taisi olla paketissa alta puolen tunnin.

Hupi ilmeisesti oli kuullut joskus jossain nettikeskusteluissa mainitun termin "lyhytkarvainen laatuhevonen", koska se oli illalla aivan mahtava ratsastaa. Vähän hidas käynnistymään edellispäivän vapaan jälkeen, mutta sen jälkeen tuli kaikki kuin tarjottimella. Toivotaan, että moodi säilyy, kun rohkaistuin nyt sitten ilmoittautumaan ensi viikonlopun aluemestaruuksiin. Hämeen taso on valtavan kova, joten mukaan mennään perisuomalaisella mentaliteetilla - tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää. Jos nyt ei ihan viimeinen olisi ;)

Nolo päätös kisareissulle

Useamman kuukauden paussin jälkeen käytiin taas kurkistamassa aluekisamaailmaa. Vesilahdella oli tarjolla HeB nappirajauksella ja Vielä Liian Vaikea HeA (FEI World Dressage Challenge, sinänsä kiva ohjelma mutta turhan haastava meille vielä). Beetä mentiin siis.

Aikataulujen kanssa oli pientä säätämistä, kun kisapaikalla kävi ilmi että verkkaryhmässä oli kolme poisjääntiä ennen omaa vuoroani (kiire), sitten yhteen ratsukkoon kuluikin tolkuttoman kauan aikaa (aivan liikaa aikaa hukattavaksi) ja lopulta kun olin valmistautuva ratsukko, niin tuomari kysyi voisinko startata heti kun meitä edeltävä ratsukko ei ollut ehtinyt vielä juuri verkata. Verkka oli muutenkin jo vähän turhan pitkä, joten ihan mielelläni menin radalle. Kuitenkin sen pari minuuttia lisää olisin kyllä kaivannut tuohon väliin vielä aikaa, että olisin ehtinyt herätellä hevosen takaisin avuille (suunnitelma luonnollisesti tehdä tämä edeltävän suorituksen aikana).

Rata oli lyhyesti kuvattuna siisti mutta hyvin vaatimaton ja jopa vähän veltto. Viime kerran singertahtisen radan jälkeen tavoite numero yksi oli rauhallinen tahti ja pykälää tai vaikka paria rennompi hevonen. Tämä tavoite täyttyi, tosin kaupanpäällisinä tuli sitten pohkeen taakse jäävä ja etupainoinen ratsu. Mitään rikkoja ei tullut (huonoin numero 5,0) mutta mitään loistokastakaan ei esitetty (paras numero 6.5). Raviohjelma oli aika lailla sitä mitä yleensäkin, nyt vaan jäi se yleensä pykälää parempi laukkaohjelma tulematta. Lisäksi kuskilta hölmöjä huolimattomuusvirheitä - kolmesta pysähdyksestä nolla kappaletta tasan, ja siirtymisiä saisi mielellään vähän joskus valmistellakin. Positiivista kuitenkin tosiaan se, että puolipidätteet meni nyt läpi (siltä osin kun muistin ne tehdä), ja vastoin ennakko-odotuksia Hupi ei kytännyt juurikaan Vesilahden montussa olevan ison kentän "yläpuolella" käveleviä ihmisiä.

Lopputulos oli ihan oikeutettu 59,5%, ja kun luokan puolivälissä olin toiseksi viimeinen sijoittunut, ja useita vahvoja nimiä jäljellä, niin lähdettiin kotimatkalle. Lähtiessä heitin vitsinä kaverille että "jos nyt tapahtuu maailman kahdeksas ihme niin otatko ruusukkeen", mutta ihan oikeasti en uskonut sijoitukseen sitten pätkääkään. Ei vitosella alkavalla tuloksella sijoituta.

Mutta niin vaan sijoituttiin, ja suureksi häpeäkseni en sitten tietenkään ollut edes pyytänyt tuomarilta lupaa olla pois palkintojenjaosta - no en tietenkään kun en kuvitellut sinne koskaan edes päätyväni. Ihana kisajärjestäjä kämmistäni huolimatta antoi kaverille punaisen ruusukkeen mukaan. Kyllä nolottaa. Illan ohjelmassa oli sitten pahoitteluviestin kirjoitus kisajärjestäjälle, ja tutulta tuomarilta täytyy pyytää anteeksi sitten kasvotusten vielä kun nähdään.

Lopuksi vielä aamusumuinen video radasta.

Jumppapäivä

Yleensä jos kiipeää hevosen selkään ilman mitään suunnitelmaa, ei seurauksena ole mitään hyvää. Eilen tälläisen ratsastuskerran lopputulos oli kuitenkin erittäin onnistunut.

Käytiin ensin kävelemässä puolisen tuntia tiellä, ja kotiinpäin palatessa keräsin ohjia vähän käsiin, ja tein pitkällä kaulalla väistöjä tien reunasta toiseen. Tämä on edelleen Hupille monesti yllättävän vaikea tehtävä, kun pitäisi väistää jalkaa sivulle, mutta silti pysyä rentona, tahdissa ja tuntumalla. Se ratkoisi tilanteen kovin mielellään joko kipittämällä eteen tai jännittymällä ylälinjastaan. Kotimatkan aikana sain käynnissä haluamani asiat läpi, ja päätin sitten kentälläkin jatkaa samalla teemalla, edellisviikon valmennuksen kotiläksyjen merkeissä. Perusratsastusta: siirtymisiä, väistöjä, vastalaukkaa, mutta kaikki reilun kymmenen senttiä normaalia pidemmällä ohjastuntumalla - ja nimenomaan tuntumalla, eikä niin että yritän syöttää lisää ohjaa ja tuntuma lyö tyhjää vähän väliä.

Käynnissä Hupi venytti hyvin, ravissa oli isoimmat haasteet, kun taas laukassa yllätyksekseni kaikki sujui kuin itsestään. Laukassa pitkälle kaulalle venyttäminen (ilman että hevonen rojahtaa lavoilleen) on ollut meillä vähän haastavaa, mutta joku palikka loksahti nyt paikoilleen, kun molemmissa kierroksissa Hupi venytti mielellään. Edelleen se jäi hetkittäin vähän tyhjäksi vasemmalta, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin pahimmillaan. Uskaltauduin kokeilemaan myös vastalaukat päädyn läpi, ja vaikka vähän joutui päästämään laukkaa isommaksi niin sama tahti ja rentous säilyi edelleen. Vau!

Laukan jälkeen ravissa oli hetken vähän tekemistä taas malttamisen ja puolipidätteiden kanssa, mutta muutama (kymmentä) nopeaa siirtymistä korjasi tilanteen. Loppuun vielä väistöjä pituushalkaisijalta uraa kohti, edelleen yhtä pitkällä kaulalla. Varsinkin vasemmalle väistäessä Hupi yrittää vähän rojahtaa ja kaatua vasemman lapansa päälle uralle tullessa, tai joskus jo aiemminkin. Korjasin tätä niin, että vähän ennen uraa (lue: ongelmia) vaihdoinkin väistön suuntaa, ja tein  pari askelta väistöä takaisin päin - toimi!

Tunnustetaan nyt loppuun sen verran, että osittain tämä "rento" jumppa valikoitui ohjelmistoon siksi, että kuskin jalat oli edellispäivän Tour de Kaukajärven jäljiltä aika betonia eikä kroppa ollut kykenevä mihinkään tavoitteelliseen kouluratsastukseen. Mutta hävettävän pitkään taukoon nähden juoksu sujui yllättävän hyvin: reilun 8 kilometrin lenkistä jo yli puolet juosten, ja mukavuusalue tuntuu nousseen kevättalven tasolta 6km/h jo jonnekin 8km/h paikkeille. Kyllä tämä tästä vielä!

The Lastenratsu

Super-Hupi sai taas kyllä eilen yhden papukaijamerkin lisää. Se on toiminut ennenkin alkeis- ja lastenratsuna ihan täyden kympin arvoisesti, mutta vielä löytyi uusia ulottuvuuksia tähänkin toimenkuvaan. Tallinpitäjän parivuotias tyttö oli nimittäin sitä mieltä että pelkkä käynti alkaa käydä tylsäksi, ja ilmoitti että hän haluaa laukata. Tytön oma shetlanninponi on käyntiä vauhdikkaammissa askellajeissa hieman kuriton ja tuhmuuksiin taipuvainen, joten painokkaista pyynnöistä huolimatta se ei ollut vaihtoehto.

Samaan aikaan Hupilla kentällä ollut vuokraaja sitten oli kysynyt että mitäs jos nostetaan tyttö tänne Hupin kyytiin satulan eteen ja mennään yhdessä laukkaa isolla hevosella. Kaikki varmaan kuvittelivat ettei tyttö lopulta kuitenkaan uskalla, mutta niin vaan uskalsi. Pieni kokeeksi otettu ravipätkä sai suupielet korviin, ensimmäinen varovainen muutaman askeleen mittainen laukkapätkä muutti hetkeksi ilmeen vähän totisemmaksi, mutta toisella aavistuksen pidemmällä pätkällä hymy näkyi sitten taas varmaan naapuriin asti. Hevosten keskellä kasvanut tyttö ei varmaan edes tajua pelätä mitään. Ja Super-Hupi – pienestä hämmennyksestään huolimatta – toimi kuin pieni enkeli ja tarjosi pienenpientä mummoravia ja käyntivauhtista keinuheppalaukkaa. On se vaan hieno!

Mutta nyt kun tyttö pääsi laukan makuun, niin saakohan sitä enää yksin ratsastaakaan?