Hyvää Joulua!

Koti siivottu ja koristeltu, lahjat viimeisiä vaille paketissa, kinkku paistettu ja kohta myös maistettu. Hyvää Joulua kaikille!

Tapahtunutta, osa 3: Hupin kylpyläreissu

Maanantaina piti alunalkaen olla vuokraajan päivä, mutta suunnitelmat meni uusiksi jo viikonloppuna. Asioiden varmistelu jäi lopulta vähän viime tippaan kun ensin en saanut tarvittavia ihmisiä puhelimen päähän, ja sitten nukuin vielä ma-aamuna rankasti pommiin. Lopulta kuitenkin kaikki natsasi juuri ajoissa, ja vähän kymmenen jälkeen Hupi oli jo kaverin hevosen kanssa kopissa matkalla kohti Teivoa ja Ekohepoa.

Perillä otettiin kaverin tamma ensin kopista ulos ja jätettiin Hupi syömään. Hetken päästä sisältäkin löytyi tilaa, joten haettiin Hupikin sisälle odottelemaan. Ekohepon laitteiden äänet ovat melko kovia ja Hupi on äänille melko herkkä, joten puin neopreenikorvahuput jo kopissa. Sen jälkeen koin valtavan suurta ylpeyttä hevosesta, kun pystyin vastaamaan tarviitko apua -kysymykseen "En, mä saan purettua tän kyllä yksinkin". Ja sitten keskellä Teivonmäen vilinää ja vilskettä purin Hupin kopista ilman apukäsiä. Lastaamaan en (vielä) pysty yksin mutta eiköhän siihenkin treeni auta aikanaan ihan kuten tähänkin. Entinen lastaus-purku-ongelmainen hevonen on nykyisin yksi tallin helpoimmista. Lastatessa tarvitsen vain jonkun laittamaan takapuomin kiinni, lastata voi ekana tai vikana, ja samoin purkaessa ei tule enää ollenkaan hätä hevoselle vaikka kaveri otettaisiinkin ensin ulos. Hyvät kokemukset ja onnistuneet toistot ovat tehneet tehtävänsä.

Olin vähän mietteliäs etukäteen että miten paljon Hupi jännittää Ekohepon laitteiden ääniä - mutta ihan turhaan. Kapealla ovella kurkistettiin ensin ja sitten tultiin ihan rohkeasti sisälle, ja ilmeisesti korvahuppu hoiti asiansa hyvin, koska yhtään kolahdusta Hupi ei säpsynyt, vaan jäi rentona jalkaansa lepuuttaen odottelemaan vuoroaan.

Päivän ohjelmassa niin tallikaverin kuin Hupinkin osalta oli siis vesikävely. Olin nähnyt jokunen viikko aiemmin miten hurjan hyvin kaverin vino hevonen suoristui jo alle puolessa tunnissa, ja Hupihan on sairaslomien jäljiltä melko toispuoleinen. Kun sitten selvisi viikonloppuna, että kaveri on tulossa tänne ja että kopissa on toinen puoli tilaa, niin maanantaiaamuna sitten soitin Ekohepon Jyrkille, että olisiko mahdollisesti vesimatolla vapaata aikaa kaverin perään - ja olihan siinä.

Vesikävelymatto on siis ikään kuin hevosten juoksumatto, jossa saadaan vaan sitten maton päälle nostettua vettä lisävastusta antamaan. Hupia vähän arvelutti astua kynnyksen yli matolle, mutta selkeästi lastaustreeneistä oli apua tässäkin, ja itse asiassa Hupi meni matolle lopulta uskomattoman sujuvasti ja rohkeasti. Takapuomi kiinni, hevonen edestä kiinni, itse pääpuoleen kiinni ja matto liikkeelle. Matto lähtee käyntiin mukavan pehmeästi, ja pienen kummastelun jälkeen Hupi hoksasi homman. Aluksi se yritti pysähtyä mutta takapuomi (ja allekirjoittanut) pistivät nopeasti jalat uudelleen liikkeelle. Samoin aluksi se seilasi melko paljon laitoja pitkin eikä ymmärtänyt pysyä keskellä.

Hetken päästä alettiin laskea matolle vettä (vesi tulee tosi nätisti ja huomaamattomasti) ja Hupi pääsi kunnolla töihin. Alkuun vettä laskettiin ensikertalaiselle suunnilleen sääreen asti, niin että ehtii tottua taas lisääntyneeseen vastukseen. Vähän Hupi yritti uudelleen kiemurtaa ja jarrutella, mutta jo muutamassa minuutissa se rentoutui, laski pään alas ja alkoi kävellä hienosti läpi kropan. Alussa takaosa oli tosi paljon oikealla ja hevonen hetkittäin melkein pyrki nojaamaan vasempaan laitaan. Kymmenessä minuutissa ero oli kuitenkin jo ihan huomattava ja kroppa alkoi olla hyvinkin suora. Maton vieressä olevalta rampilta pääsee katsomaan selkälihasten työskentelyä yläviistosta, ja saa ihan uuden näkökulman selän toimintaan. Tiistain valmennuksen havainnoille tuli tästä kuvakulmasta melko selvä varmistus: vaikka selkä selvästi vertyi ja tuli kauttaaltaan huomattavasti liikkuvammaksi kävelytyksen aikana, niin vasen puoli jäi vähän kireämmäksi erityisesti lanteen kohdalta. Samaten taidan havaintojen perusteella tarkistaa satulan alla olevan Mattesin padin fyllejä vähän uudelleen.



Viimeiselle kymmenelle (?) minuutille nostettiin tehoja vielä vähän lisää ja laskettiin matolle lisää vettä niin, että sitä oli noin etupolveen asti. Ensikertalaisen suositeltu aika laitteessa on 20 minuuttia, ja vaikkei mitään suuria väsymyksen merkkejä Hupissa näkynytkään, niin aika oli varmasti juuri sopiva, niin paljon uusia lihaksia tuossa tulee käyttöön. Seuraavana päivänä takareidet olivat vähän kireän tuntuiset, mutta ranka näytti edelleen aiempaa suoremmalta, ja selkälihakset olivat paremman tuntuiset kuin miesmuistiin.

Pakattiin hevoset takaisin traileriin ja käytiin vielä varaamassa uusi aika. Suositus olisi muutama käyntikerta alkuun vähän tiheämpään (esim. 3x/kk) ja sitten sopivalla "ylläpitotahdilla" jatko. Meillä seuraava kerta on nyt vasta elokuun alussa, mutta varmasti tästäkin tahdista on hyötyä. Ja erittäin lämpimästi suosittelen vaikka ihan kertavisiittiäkin Ekohepoon, jos vaikka oman tai kaverin klinikkareissun yhteydessä pääsee (Ekohepo löytyy siis Teivosta ihan hevosklinikan vierestä). Vastaavia laitteita taitaa olla Suomessa muuallakin muutamia. Yhdelläkin kerralla näytti olevan sen verran paljon positiivisia vaikutuksia hevosen suoruuteen, ja toisaalta tuossa pääsee opiskelemaan hevosen liikemekaniikkaa melkoisen hienolla tavalla. Ja ei, tämä ei ollut maksettu mainos, olin oikeasti melko vaikuttunut.

Harmittavan vähän ehdin videota lopulta kuvaamaan, kun Hupi tarvitsi koko ajan pääpuoleen jonkun tueksi, ja Jyrkillä oli niin paljon muita asiakkaita ettei ehtinyt kuin pieniksi hetkiksi auttamaan. Tässä kuitenkin pieni videokooste Hupin kylpyläreissusta:

Lapsi on terve kun se leikkii

Herra Hevosella alkaa olla virtaa siihen malliin että vähempikin riittäisi. Luojan kiitos ollaan viikon verran saatu liikuttaa jo muutenkin kun käynnissä, muuten tuota ei kestäisi enää kukaan. Kuluneen viikon ajanvietettä ovat olleet mm. seuraavat leikit:

"Ota kiinni jos saat"
Tässä lapsuuden hippa-leikin muunnoksessa kiinniotettavia on yksi, ja kiinniottajia useampia. Tarkoituksena on tietysti olla jäämättä kiinni. Lisäpisteitä saa siitä, jos pystyy päästämään kiinniottajan ihan iholle jäämättä kuitenkaan kiinni.

(Koleana yönä oli ulkona yöpyvälle Hupille puettu ohut loimi, jota aamulla tallintekijä ja jokunen muukin yritti riisua.)

"Tikkuhyppely"
Ruutuhyppelyn modernissa muunnoksessa käytetään ruutujen sijaan puomeja ja kavaletteja. Aloittelijat voivat yrittää ravata tikkujen yli astuen joka väliin. Harjaantuneemmat leikkijät voivat suorittaa ravikavaletit joko hypäten kaksi puomia kerrallaan tai sitten ihan reippaassa laukassa päräyttäen. Miinuspisteitä tulee puomien rikkomisesta.

(Luulisi että lyhytraviselle suomiruunalle 1,10-1,20 metrin välit ravikavaleteissa olisi ainakin suurinpiirtein sopivat. Luulisi. Mutta tarkkajalkainen siitä on tullut!)

"Aitajuoksu"
Tämä leikki on oikeastaan kahden ylläkuvatun yhdistelmä. Leikkikenttänä toimii yleensä ratsastuskenttä, mutta mikä tahansa muukin aidattu alue käy, kunhan aita ei ole liian korkea tai sähköllä varustettu. Ensin tarkoituksena on harhauttaa kiinniottajat (kova vauhti ja nopeat käännökset auttavat tässä) ja kun kiinniottajaan on saatu riittävä välimatka, leikki päätetään maalilinjan ylitykseen hyppäämällä kentän aidan yli sopivasta kohdasta (esim. toisesta päästä irti olevan ylälankun kohdalta).

(Sen pirulaisen piti perata kentän reunustat ruohosta sillä välin kun kannan puomeja kentälle. Ja perkasihan se joo, kunnes piti alkaa töihin. Viimeisen kuusi vuotta on pysynyt vaikka polvenkorkuisen aidan takana, vaan ei näemmä pysy enää.)

"Kuka pelkää mustaa miestä"
Harhaanjohtavasta nimestä huolimatta miehen ei tarvitse olla musta, eikä välttämättä edes mies. Kun on varustettu riittävän vilkkaalla mielikuvituksella niin tähän käy oikeastaan mikä tahansa liikkuva tai liikkumaton, oikea tai olematon, asia tai esine. Tässä leikissä kerätään pisteitä teknisestä ja taiteellisesta vaikutelmasta, ja korkeimmat yhteispisteet saavuttanut voittaa. Teknisiä pisteitä annettaessa huomioon otetaan mm. pyörähdysnopeus ja kiihdytyksen tehokkuus. Taiteellista vaikutelmaa arvosteltaessa tärkeimpiä tekijöitä ovat mm. teatraalisuuden määrä ja äänitehosteet. Ylimääräisiä pisteitä saa kuskin linkoamisesta kierteellä peltoon.

(Naapurustoon on hyvä tehdä vaikutus maastolenkillä putoamalla komeassa kaaressa takavasemmalle poistuvan hevosen selästä. Ai että sattuiko, egoon korkeintaan. Nyt yön jälkeen olen tosin sitten jo toista mieltä ja lääkärinaika on varattuna parin tunnin päähän.)

Niin pienen ja kiltin ja viattoman näköinen ;)

Possuponin päiväkirja

Rakas päiväkirja,

Minulle luvattiin lomaa. Talvilomaa, rokotuslomaa, pakkaslomaa, ei sillä ole merkitystä oikeastaan edes, että millä nimellä tuota kutsutaan, lomaa joka tapauksessa. Lomalla kuuluu pitää hauskaa, eikö vain? Minä olen oikein taitava pitämään hauskaa. Ja sitten kun minä tuolla kovalla työllä ansaitulla lomallani yritän pitää hauskaa koko rahan edestä, niin mitä tekevät nuo kurjat ihmiset? Ne peruvat lomani ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Tämä on niin väärin!

Hupi



Toim. huom. 
Possuponin repertuaariin lisättiin eilen sivuloikkien, yleisen poukkoilun ja sätkyilyn lisäksi ihan uusi temppu. Ilman satulaa ratsastaessa laukannostosta pukki, ja seuraavasta askeleesta liinat kiinni ja pää alas. Onneksi liikesarja loppui tähän, sillä seuraavasta askeleesta olisivat kuskin ja hevosen tiet jo erkaantuneet...

Voihan selkäjumi

Onneksi kuitenkin ratsastajalla eikä hevosella.

Tuon viime postauksessa olevan videon ratsastuskerralla Hupi esitti laukassa melkoisen railakkaan sivuloikan, kun kentän laidalla oli .... [rumpujen pärinää] ... tynnyri! Se tuijotteli vaanivaa vihollista jo alkuverkassa, pienellä huomautuksella lopetti kyttäämisen mutta laukassa sitten tynnyri ilmeisesti sanoi mur! Oma selkäni oli vuodenvaihteessa ottanut sohvalla löhöämisestä vähän nokkiinsa ja oli aika jumissa, eikä sitten tykännyt oikein tuosta sivuloikasta vaan sanoi naks!

Ratsastaminen auttaa, kaikki liikunta auttaa, ja ongelma on selvästi lihaksessa (luojan kiitos!), mutta kun valmiiksi kieroselkäisellä ihmisellä jumittaa selkä yhdestä kohtaa niin ikävä kierre alkaa aika äkkiä. Selkä ei ole varsinaisesti kipeä, lähinnä tärähdysarka, siis sen tuntuinen kuin jossain tuolla selkälihaksissa olisi mustelma. Toissapäivänä kuitenkin makuuasennossa hiipi pientä ikävää paineentuntua rankaan, mikä aiemmin on ollut useamman viikon tai jopa kuukauden selkäjumikierteen alku.

Ihan juuri nyt ei kuitenkaan olisi aikaa tällaiselle, joten eilen illalla otettiin jämerämmät keinot käyttöön. Yhdistelmä Back On Track - Mobilat - Burana vaikuttaa tämän "yhden yön jutun" perusteella käsittämättömän tehokkaalta, jumi oli aamulla tipotiessään, eikä ainakaan tähän mennessä ole istumatyöstä huolimatta vielä päivänkään aikana palannut. Illalla viimeistään harjoitusravi kertoo totuuden.

Tuhkimotarina

Olipa kerran Herra Hevonen. Herra Hevonen joutui mielestään töihin aivan liian usein, ja pääsi lomalle aivan liian harvoin. Eräänä kauniina päivänä kekseliäs Herra Hevonen päätti tehdä tälle suurelle vääryydelle jotain. Kesken hyvin sujuvan koulutreenin Herra Hevonen irrottautui taidokkaasti yhdestä kengästään. Herra Hevosen korviin kantautui selästä syviä huokauksia ja mutinaa mestarillisesta ajoituksesta, ja Herra Hevonen myhäili tyytyväisenä. Haperokavioinen kun on, ei voi Herra Hevonen treenata täyspainoisesti ilman kenkää edes maneesipohjalla. Tuhkimon lasikenkä kyllä löytyi, vaan oli maneesin pihassa vielä hetkeä aiemmin ollut seppä ehtinyt juuri kaikkoamaan, eikä löytynyt lasikengälle sovittajaa.

Vaan vähänpä tiesi Herra Hevonen omistajansa katalista aikeista. Kahden nautinnollisen lomapäivän jälkeen pahaa-aavistamaton Herra Hevonen tuotiin talliin, ja mikä suurenmoinen kauhistus siellä odottikaan - jo paria viikkoa aiemmin tilattu kengitysseppä. Niin kovin väärin oli Herra Hevonen omistajansa mutinat tulkinnut. Ja niin sai tuhkimo lasikenkänsä takaisin, ja Herra Hevosen joululoma loppui jo ennen jouluaattoa.

Sen pituinen se.

The Lastenratsu

Super-Hupi sai taas kyllä eilen yhden papukaijamerkin lisää. Se on toiminut ennenkin alkeis- ja lastenratsuna ihan täyden kympin arvoisesti, mutta vielä löytyi uusia ulottuvuuksia tähänkin toimenkuvaan. Tallinpitäjän parivuotias tyttö oli nimittäin sitä mieltä että pelkkä käynti alkaa käydä tylsäksi, ja ilmoitti että hän haluaa laukata. Tytön oma shetlanninponi on käyntiä vauhdikkaammissa askellajeissa hieman kuriton ja tuhmuuksiin taipuvainen, joten painokkaista pyynnöistä huolimatta se ei ollut vaihtoehto.

Samaan aikaan Hupilla kentällä ollut vuokraaja sitten oli kysynyt että mitäs jos nostetaan tyttö tänne Hupin kyytiin satulan eteen ja mennään yhdessä laukkaa isolla hevosella. Kaikki varmaan kuvittelivat ettei tyttö lopulta kuitenkaan uskalla, mutta niin vaan uskalsi. Pieni kokeeksi otettu ravipätkä sai suupielet korviin, ensimmäinen varovainen muutaman askeleen mittainen laukkapätkä muutti hetkeksi ilmeen vähän totisemmaksi, mutta toisella aavistuksen pidemmällä pätkällä hymy näkyi sitten taas varmaan naapuriin asti. Hevosten keskellä kasvanut tyttö ei varmaan edes tajua pelätä mitään. Ja Super-Hupi – pienestä hämmennyksestään huolimatta – toimi kuin pieni enkeli ja tarjosi pienenpientä mummoravia ja käyntivauhtista keinuheppalaukkaa. On se vaan hieno!

Mutta nyt kun tyttö pääsi laukan makuun, niin saakohan sitä enää yksin ratsastaakaan?

Palikat paikoilleen

Niihaman kisan jälkeen oli selvää, että Hupi saa pitää pienen kesäloman ennen treenien jatkumista. Blogiloma venyi vähän pidemmäksi kuin hevosen treenipaussi, kun kaikki ylimääräinen aika kului ratsastusseuran kesän ensimmäisten kansallisten kisojen järjestelyihin.

Pakko sanoa, että kilpailuiden suunnittelu ja pyörittäminen on kyllä sitten äärimmäisen koukuttavaa puuhaa. Olen ollut nyt vähän toista kautta meidän seuran noinabout kaikissa kisoissa kilpailunjohtaja, eli se joka vastaa siitä että homma toimii. Vaikka peruspaketti alkaa olla hallinnassa - kiitos ison ja perinteikkään seuran - niin edelleen joka kisassa tulee vastaan uusia asioita mihin yritän perehtyä paremmin. Toukokuussa suoraan sanottuna opettelin tehtävien ja vastuun jakamista ja sitä että ihan kaikkea ei tarvitse ja kannata yrittää tehdä itse, ja nyt kesäkuun estekisoissa yritin taas uutena asiana hahmottaa sitä miten paljon ja usein kilpailun aikana kenttä tarvitsee lanausta ja kastelua pysyäkseen hyvänä. Kesäkuun kisa oli melkoinen haaste, kun Finnderbyn lisäksi ei muita isompia kisoja ollut tarjolla. Tämän seurauksena Kangasalle tuli kilpailijoita Helsinkiä ja Jyväskylää myöten, ja kahden päivän aikana startteja oli yhteensä vähän vaille 500. Sunnuntai-iltana ysin maissa kotiin ajellessa, yhteensä reilun 30 talkootunnin viikonloppu takana olo oli melkoisen väsynyt - mutta nyt muutama päivä tuon jälkeen olisin taas valmis samaan urakkaan. Hullun hommaa?

Mutta itse asiaan. Ei Hupi sentään ihan pelkkää lomaa ole viettänyt koko tätä aikaa. Vuokraaja on maastoillut paljon, ja muutenkin ohjelmassa on ollut mahdollisimman paljon kävelyä ja kiipeilyä, isoa rentoa liikettä eikä yhtään kokoamisia. Viime viikolla laitettiin sitten vähän tikkuja ristiin, ensin yksittäisinä tehtävinä ja lopuksi ratana. Yllättäen selästä ei kuulunut mitään nikottelua siinäkään kohtaa kun ilmoitin kantavani kentälle portin yhdeksi esteeksi. Ensin mentiin melkein tasajaloin pupuloikalla yli, sitten pari hui-apua-tökköä ja lopulta portti oli ihan yhtä simppeli ylittää kuin puomiesteetkin.

Itse pääsin kuun vaihteen paikkeilla jo aiemminkin hehkuttamani fyssarin (Saara Uusitalo) istuntatunnille. Palattiin taas ihan perusasioihin siinä määrin, että jo ihan käynnin ratsastamisessa tuntui olevan välillä haasteita, ja keventää en osannut ollenkaan. Isoimpia muistettavia asioita oli:
1) Pakarat rennoksi (Kummelissa puristetaan perseellä, ei hevosen selässä)
2) Vasemman jalan takareisi rennoksi (juuri se aina kiristävä kohta mikä pitäisi jaksaa venytellä auki)
3) Oikean jalan lonkan koukistaja rennoksi (se kohta mikä kramppaa helpoiten)
4) Omat lavat ylös (ihan siihen notredame-fiilikseen asti, kun selkä on rakenteellisesti notkolla niin täytyy liioitella fiilistä että korjaus on riittävän iso)
5) Rintalasta napaa kohti, napa selkärankaa kohti (lue: vatsalihakset töihin)
6) Vasemmalle kääntyäessä kylki rintsikan kohdalta pitkäksi ja ylös ("ai näin vai, tästä kohtaa, miksei kukaan ole aiemmin sanonut?")
7) Keventäessä alas istuessa 100% painosta satulaan, ei 15%. Oikea kevennysliike löytyy ilman jalustimia (kun ei pääse pumppaamaan yli-isoa liikettä...) - hae fiilis näin, etsi sama tunne jalustimien kanssa.

Laidunlaiskalla ja löysällä hevosella oli vähän hankala toteuttaa asioita, kun mikään apu ei oikeastaan mennyt läpi. Seuraavina päivinä hain itsekseni samoja asioita, mutta niin että ratsastin hevosen ensin pohkeen eteen ja avuille ja sen jälkeen aloin keskittyä itseeni. Toimi hyvin. Muuten alkaa mennä osa korjauksista jo pikkuhiljaa ihan liikemuistiin asti, mutta kaksi viimeistä kohtaa on edelleen vaikeita. Tarkoituksena on käydä Saaran tunnilla nyt kesän ajan säännöllisesti (sen mukaan miten lompakko antaa periksi), jos vaikka joskus oppisi istumaan?

Eilen otin sitten paussin jälkeen ensimmäistä taas tavoitteeksi jotain kouluratsastukseksi laskettavaa. Koska Hupin kesämoodi on edelleen hyvin laiskanpulskea, niin käytiin käynnistämässä moottori maastossa. Ensin käyntiä pitkin ohjin, sitten tuntumalla mutta pitkällä kaulalla nopeita (!) mutta rentoja (!) väistöjä tien reunasta toiseen, asetuksella ja välillä myös taivutuksellakin leikkien. Tämän jälkeen mahdollisimman isoa mutta silti tahdikasta ravia, ja siinä samat asiat läpi. Suunnitelma toimi niinkin hyvin, että jos lähdin pihasta pystyynkuolleella hevosella, niin takaisin tultiin sitten siinä määrin hereillä olevalla eläimellä, etten uskaltanut antaa kokonaan pitkiä ohjia edes pihatiellä. Kentällä päätin tehdä työt kahdeksikolla, siinä yleensä sekä kuskin että hevosen puolierot lakkaavat olemasta, kun ei voi jäädä matkustelemaan helppoon suuntaan tai takkuamaan vaikeaan, ja edelleen sama periaate, paljon liikettä eteenpäin, eikä yhtään korjausta taakse. Ja voi että oli kivaa ja helppoa :) Mitään taikatemppuja ei tehty, varmaan eniten kokoamista tuli niiden neljän laukkavoltin aikana mitä tein ihan lopuksi, muuten vaan eteen-eteen-eteen, tahdissa ja joustavana. Oma istuntakin tuntui olevan yllättävän kivasti kasassa (ainakin noiden yllämainittujen ensimmäisten korjauksien suhteen), vaikka ei todellakaan menty mitään mummoravia niin paketti ei levinnyt pahasti missään kohtaa.

Tänään tarkoituksena olisi toistaa samanlainen helppo ja mukava ratsastus, toivottavasti joku ehtisi vähän ottaa videonpätkääkin että näkisi onko takaosan liikkeessä muutosta verrattuna toukokuuhun.

Tallinomistajat reissussa, hevoset irti pihanurmikolla? Oikeasti ihan 

luvallista vihreään totuttelua toukokuussa, eipähän tarvitse nurtsia leikata ;) 

Suunnitelmallista harjoittelua

Ratsastusseurani järjesti parin muun seuran kanssa seuravalmennettaville teorialuennon suunnitelmallisesta valmentautumisesta, jossa puhumassa oli seuravalmennuksista vastaava ja omana "kotivalmentajanakin" toimiva Hanna Heiskanen. Muistiinpanot jäivät tekemättä paperille, mutta sen sijaan kasasin mielestäni tärkeimmät ajatukset tänne muidenkin luettavaksi. Iso osa asiasta oli tuttua ja itsestäänselvää (ja osaltaan vahvisti sitä tunnetta että oikealla tiellä ollaan), mutta paljon tuli myös uusia hyviä ajatuksia.

Jaottelin megapitkän tekstin muutaman väliotsikon alle. Kaikki keskustelu, ajatukset, kommentit, ideat, omat toteutustavat jne otetaan ilolla vastaan.

Suunnitelmallisuus

Tavoitteellisen treenaamisen ehkä tärkein osa on suunnitelmallisuus. Vuosi voidaan jakaa neljään erimittaiseen osaan: lepokausi, peruskuntokausi, lajiharjoitekausi ja kisakausi. Meidän kohdalla peruskuntokausi ajoittui ainakin tänä vuonna syksyyn kuten varmaan monella muullakin, lepojaksoja pidetään hevosen niitä kaivatessa, ja pidempi paussi talvella joulun ja tammikuulle ajoitetun rokotuksen yhteydessä, sen jälkeen aletaan tehdä enemmän lajitreeniä, ja keväästä kesään sitten toivottavasti päästään kisaradoillekin.

On paljon helpompi itsekin seurata edistymistään, kun asettaa itselleen ja kehittymiselleen konkreettisia tavoitteita. Pitkän tähtäimen suunnitelma kannattaa aina myös jakaa pienempiin osiin, että hahmottaisi paremmin mitä kaikkea sen ison tavoitteen saavuttaminen oikeastaan tarkoittaakaan. Meillä tavoitteena seuraavan kisakauden aikana on nostaa ja vakiinnuttaa aluetason HeA-tulokset 60% paremmalle puolelle, ja tämän onnistuessa mahdollisesti napata myös ensimmäinen HeA-sijoitus. Tämä on siis se pitkän tähtäimen suunnitelma, joka asetettiin viime kauden jälkeen. Kun tätä sitten lähtee purkamaan osiin, niin vaaditaan ainakin hevoselle paljon lisää voimaa takaosaan, lisää notkeutta ja lisää reaktionopeutta, ja toisaalta ratsastajalle parempaa ja tarkempaa oman kehon hallintaa, parempaa kuntoa ja ehkä vähän vähemmän painoa.

Uuden asian harjoittelu tai muun vastaavan tavoitteen saavuttaminen vaatii keskimäärin vähintään kolme harjoituskertaa viikossa, 3-6 viikon ajan. Hupin osalta lähdettiin liikkeelle syyskuussa heti kisakauden jälkeen teemalla "Operaatio isompi moottori". Takaosaan rakennettiin voimaa ja kantokykyä kavalettiharjoituksilla, mäkitreenillä ja kokoamista vaativilla tehtävillä, ja treenit jaksotettiin sopivasti lepopäivien kanssa. Noin kuukauden tehojakson jälkeen Hupi sai pitää vähän kevyemmän viikon, jota seurasi taas jakso, missä treenattiin enemmän notkeutta ja yritettiin siirtää voimatreenin tuloksia kouluratsastukseenkin. Joulun paikkeilla oli vähän sellainen "tehdään mitä halutaan" -kuukausi, jonka aikana kyllä tehtiin paljon järkeviäkin asioita, mutta lopulta hyvin vähän mitään maneesin tai edes kentän aitojen sisäpuolella, ainakaan satulan kanssa. Nyt Hupi viettää venähtänyttä rokotuslomaansa, mutta heti kun hevosen terveys sallii, niin treeni jatkuu. Seuraavaksi koitetaan käydä läpi helpon aan asioita, hioa hyvät vielä paremmiksi ja epävarmat vähän varmemmiksi. Entäs kuski sitten? Yrittää ainakin jatkaa hyvin alkuun päässyttä mutta väitöksen ja orastavan flunssan takia lopahtanutta lenkkeilyharrastustaan, ja käy ahkerasti ratsastusseuran järjestämällä pilates-kurssilla.

Kokonaisvaltaisuus


Tavoitteellinen (harraste)kilparatsastus vaatii muutakin kuin itse ratsastusta. Tunnin treeni on alle 5% vuorokaudesta, ja tunnin treenistä taas tehokasta harjoittelua voi olla alle puolet. Kaikki muu 95% vaikuttaa uskomattoman paljon siihen, miten tehokkaasti tuon jäljelle jäävän viiden prosentin treeniajan saa käytettyä hyödyksi. Onko hevonen kaikin puolin terve, lihaksistoltaan kunnossa (hieronta), onko hevonen avuilla (läpiratsastus), miten treeniin on valmistauduttu (edellinen päivä, verryttely)? Ja toisaalta taas onko ratsastajan kroppa kunnossa (lihashuolto), jaksaako ratsastaja keskittyä ja onko oikeasti ajatuksella mukana (yöunet, stressitaso, muu elämä)?

Hyvä suunnitelma auttaa tekemään hyvän treenin. Yritän suunnitella viikko-ohjelman sen mukaan miten valmennuksia tai kisakaudella kisoja on, että siihen mahtuu myös maastoilua, mutta että hevonen olisi pari päivää ennen h-hetkeä kunnolla läpiratsastettu, ja päivää ennen kevyesti jumpattu. Valmennukset pyrin sopimaan siten, että ehdin venytellä kunnolla (jopa puolisen tuntia) ennen tallille lähtöä - useammasta paikasta rikkinäinen kroppani vaatii tämän että pystyy toimimaan hevosen selässä. Samoin kisapäivinä sovitan johonkin väliin sen venyttelyyn tarvittavan ajan, vaikka sitten yöunieni kustannuksella.

Oheisharjoittelu

Luennolla käytiin läpi SRL:n sivuilta löytyvää ratsastuksen lajianalyysiä ( http://www.ratsastus.fi ->   materiaalisalkku -> muuta). Kävimme läpi analyysistä löytyviä lajissa tarvittavia ominaisuuksia (4.3 Ratsastuksen taito-ominaisuudet) ja sitä, miten näitä ominaisuuksia voi kehittää muualla kuin ratsastuksessa. Tällaisia ominaisuuksia ovat siis mm. tasapaino, ennakointi, reaktiokyky, sopeutuminen ja mukautuminen ja rytmitaju. Ideoita tuli kymmenittäin, mutta seuraavassa muutama mistä tunnistin itseni.

- Maasta käsin työskentely. Olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että hevonen toimii myös maasta käsin. Yleensä tämä tulee kaiken muun ohessa, mutta välillä maasta käsin työskentely on ihan päivän pääteemanakin (pari kuvausta täällä ja täällä). 
- Ratsastajan (lihas)kunnon kehittäminen. Ne lenkkeily ja pilates tulivat mukaan kuvioihin kyllä tasan tarkkaan ja nimenomaan ratsastuksen vuoksi. Muita hyviä lajeja ovat varmasti esimerkiksi pallopelit (reaktiokyky), laskettelu (tasapaino) ja aerobic (rytmitaju).
-  Mielikuvaharjoittelu. Kuka tunnustaa ratsastavansa koulurataa tylsässä työpalaverissa tai luennolla? Jonkun blogiin tästä kirjoitin jo pitkän kommentinkin mutta enpäs löydä enää. Minulla on tapana ratsastaa kisarata läpi pääni sisällä varmasti kymmeniä kertoja ennen kisaa. Mietin joka kohdassa miltä sen pitäisi tuntua, mitä siinä voi mennä pieleen ja miten asian tarvittaessa korjaan. Elän jopa niin vahvasti mielikuvassani mukana, että jos olen jättänyt venyttelemättä ja kropastani vino, niin se mielikuvitusratsu reagoi tähän ja kulkee myös vinossa - ja kun venyttelen niin mielikuvitusratsukin toimii taas. Uskomattoman tehokasta.

Yksitoista

Laura heitti haasteen, ja kun kerran viime vuonnakin tylsä tosikko lähti yhteen tälläiseen mukaan niin antaa mennä nytkin.

11 faktaa

1. Hupi on ensimmäinen hevoseni. Minun ei todellakaan ollut tarkoitus ostaa hevosta, se oli lähinnä kaukainen haave ja jotain mitä "kaikki muut tekee". Sitten yhtäkkiä elämäni hevonen olikin kaupan, yksi asia johti toiseen, ja lopulta löysin itseni kehäkolmoselta lähettämästi lähimmille kavereille "oho taisin just ostaa hevosen" -tekstareita.
2. Vielä vähemmän minun piti koskaan kilpailla ratsastuksessa. Junnuna kävin kolmet talliestekisat, sijoituinkin vielä kahdella jälkimmäisellä kerralla mutta innostuksen sijaan päällimmäinen fiilis oli se hirvittävä jännitys. Ylitsepääsemättömäksi kasvaneen kisajännityksen vuoksi junnuaikojen viimeiseksi ja parhaaksi saavutukseksi jäi toinen sija 80cm luokassa. 
3. Tuo sama sijoitus jää varmasti koko esteratsastusurani huippuhetkeksi. Rimakauhu kasvaa vuosien kertyessä ja nykyään kutsun juuri ja juuri maasta irti olevien pikkuristikoiden ylittämistä hyppäämiseksi.
4. Nuorempana olin ylipäätään kova jännittämään ihan kaikkea, erityisesti yleisön edessä puhumista. Nyttemmin työn tuoman kokemuksen vuoksi olen oppinut ensin hallitsemaan esiintymisjännityksen ja melkein jopa nauttimaan tilanteesta. Edes oma väitöstilaisuus ei aiheuttanut mitään holtitonta h-hetkeä edeltävää vessassa ravaamista.
5. Innostun helposti uusista asioista mutta niiden loppuunsaattamisessa olen maailman saamattomin ihminen. Kesken jääneitä projekteja on... aivan liian paljon?
6. Ainoa kirjain joka ajokortistani löytyy on B. Sen maagisen pienen een puuttuminen perästä on osin ihan omaa saamattomuutta, mutta haittaa epäilemättä kisareissuja. Jotain pientä harmia tosin on siitäkin että koppia en myöskään omista, ja autona toimii pikkupösö.
7. Olen onneton kokki mutta pizzan osaan totisesti tehdä. Oikeaa kotipizzaa syödään tässä huushollissa (vähintään) kerran viikossa. Mikään ei ole niin hyvää lauantai-iltana kuin kotitekoinen ruispohjaan tehty salami-tomaatti-mozzarella-rucola-pizza.
8. Minulla on Hupin lisäksi kaksi kissaa, jotka ovat samalla kaksi ensimmäistä eläintä jotka olen omistanut. Mieheni ei ollut vakuuttunut haluavansa elää kissataloudessa vielä silloinkaan kun hain kotiin toiselta puolen Suomea kaksi hurisevaa karvapalloa. Vartti sen jälkeen ei asiasta ollut enää epäilystäkään, eikä kuulemma ole tarvinnut katua että antoi jankkaamiselleni periksi.
9. Olen aloittanut ratsastuksen Tsekissä. Olin ala-asteikäinen kun asuimme vuoden Prahassa, ja kun hevoskärpänen oli ehtinyt puraista niin pitihän sitä ratsastamaan päästä. Pipot päässä, vanhoilla laukkureilla, mutaliejuisella tai loskaisella pellolla, ja ai että oli hienoa!
10. Haluaisin oppia soittamaan kitaraa. Omistan kitaran, isäni on kitaransoitonopettaja mutta tietäähän sen suutarin lapsen kenkätilanteenkin. Lupaan aina itselleni että sitten joskus kun on aikaa, vielä ei ilmeisesti ole ollut.
11. Sen sijaan aikaa etsitään vaikka väkisin toiselle rakkaalle harrastukselle, nimittäin penkkiurheilulle. Minulla on ollut kausikortti Tapparan peleihin jo toistakymmentä vuotta, eikä montaa peliä ole tänä aikana väliin jäänyt. Nuorina (ja rahattomina) reissattiin miehen kanssa ympäri Suomea pelien perässä, nykyään riittää pari reissua kaudessa kotipelien päälle.

11 vastausta

1) Mille sijalle hevoset harrastuksena asettuvat elämässäsi jos sinun pitää nimetä TOP 5?
Luonnollisesti terveys ja omat lähiomaiset ajavat ohi ihan kaikesta. Muutamien taloudellisesti vaikeiden vuosien jälkeen voisin olla valmis nostamaan riittävän toimeentulon seuraavalle sijalle, jatkuva rahasta stressaaminen tuo mukanaan sen verran monta ikävää asiaa. Mutta ehkä sitten seuraavana tulevat hevoset, tai eläimet ylipäätäänkin (olisi väärin sanoa että Hupi olisi rakkaampi kuin kaksi kissaani).

2) Hyvä työpaikka vai hyvä palkka?
Ehdottomasti ensimmäinen. Molempia on kokeiltu, valitettavasti ei vielä ihan samassa paketissa. Tällä hetkellä työ on mieluinen ja työilmapiiri loistava. Vaikka euroja joutuu välillä vähän laskemaan, niin paha kamalasti valittaakaan, kun kuitenkin aamulla töihin lähtee ihan mielellään.

3) Hevonen, joka on jäänyt erityisesti mieleen - hyvässä?
Hupi kai olisi liian itsestäänselvä vastaus, joten selvitetäänpä taustat tuon blogin kummallisen osoitteen ja oman nimimerkin takana. Hupi oli elämässäni toinen hevonen jonka olisin voinut kuvitella ostavani, se ensimmäinen oli nimeltään Gidran (ja rivi numeroita perässä). Unkarilainen ruuna, luonteeltaan näin jälkeenpäin ajatellen vähän samantapainen kuin Hupikin. Vähän ilkikurinen, aina pilke silmässä ja aina valmiina töihin.

4) Hevonen, joka on jäänyt erityisesti mieleen - pahassa?
Tämä on paha. Voisin luetella varmaan toistakymmentä sellaista, joiden kanssa ensikohtaaminen ei ole ollut se ruusuisin, mutta joista olen lopulta oppinut pitämään. Yksi tälläinen oli pieni poniruuna Nobel, jolla jostain syystä päädyin yhdessä vaiheessa ratsastamaan paljon enemmän kuin olisin halunnut. Koskaan en siltä pudonnut, mutta pelkäsin oikeasti sen bravuureita joihin kuului mm. kaiken säikkyminen ja ratsastaja selässä piehtaroimaan heittäytyminen. Ja siinä vaiheessa kun opin tuntemaan ponin metkut niin etten enää pelännyt, se myytiin pois.

5) Paras neuvo, jonka olet saanut hevosten kanssa?
Luota itseesi. Oli asia mikä hyvänsä, haluan ensin haalia kasaan kaiken mahdollisen tiedon, sitten punnita sen mielessäni ja lopulta tehdä päätöksen mitä mieltä itse olen asiasta - ja luottaa itseeni että olen oikeassa. Tottakai on tilanteita, missä joutuu pyörtämään päätöksensä, yleensä uuden tiedon valossa. Mutta yksi rasittavimmista piirteistä ihmisessä on mielestäni se kun poukkoillaan mielipiteestä toiseen vailla minkäänlaista omaa ajatusta asiasta ("mutta kun se-ja-se sanoi siinä-ja-siinä kirjassa näin, niin sen täytyy olla totuus").

6) Jos hevoset eivät olisi vaihtoehto, mitä lajia kuvittelisit voivasi harrastaa kaikki nämä tunnit?
Se penkkiurheilu tuskin olisi oman terveyden puolesta kovin fiksu vaihtoehto, joten jotain liikunnallista varmasti. Koiraihmiseksi en ole itseäni koskaan mieltänyt (todisteena ne kaksi kissaa). Yksi laji, joka on viime vuosina kovasti kiinnostanut mutta ajanpuutteen vuoksi jäänyt ajatuksen asteelle on suunnistus. Tampereella pyörähtää taas keväällä käyntiin aikuisten suunnistuskoulu, katsotaan miten käy.

7) Jos joudut luopumaan kahdesta seuraavista varusteista pysyvästi, ovatko ne
- satula ja ratsastussaappat?
- kuolaimet ja nahkahanskat (kuolaimettomat siis sallittu)?
- kypärä ja turvaliivi?
Vaikea valinta kahden ensimmäisen vaihtoehdon ja niiden kahden ensimmäisen kohdan välillä. Kypärä on pari kertaa luultavasti pelastanut minut vakavilta seurauksilta, ja sitä ilman en uskaltaisi olla (turvaliiviä sen sijaan en edes omista - vielä?). Viime ajat olen ratsastanut pääsääntöisesti ilman satulaa, mutta ihan niin hyvää tasapainoa (tai pomminvarmaa hevosta) en omista että uskaltaisin maastoilla ilman satulaa. Sen sijaan Hupi toimii ainakin kertakokeilun perusteella loistavasti pelkällä riimullakin, joten varmasti sopeuduttaisiin nopeasti kuolaimettomiin. Laji pitäisi vaihtaa tosin kouluratsastuksesta johonkin muuhun, saakos matkaratsastusta kilpailla kuolaimettomilla (laji joka kiinnostaa kyllä ihan oikeastikin)?

8) Huonoin ominaisuutesi hevosharrastuksessa?
Kaikki-mulle-heti-tänne-nyt. Kärsimättömyys toisin sanoen. Onneksi Hupi on maailman kärsivällisin ja anteeksiantavaisin. Välillä täytyy purkaa asiat ja tavoitteet ihan pieniin palasiin etten yritä haukata liian isoa palaa kerralla (ja hermostua kun ei onnistu). Ja onneksi on valmentaja joka osaa tarjota haasteet juuri sopivan kokoisina palasina.

9) Kauhuskenaariossa loukkaat selkäsi pysyvästi niin, etten voi enää ratsastaa. Onko ravi - tai valjakkohevonen vaihtoehto?
Ilman muuta! Jos rahaa olisi ylen määrin niin varmasti omistaisin jo nyt suomenhevosravurin. 

10) Jos omistat hevosen tai kuvitellaan, että omistat hevosen ja sinulle tarjotaan hevosesta käsittämätön summa, esim. 500000€- myytkö?
Olisi hienoa sanoa että en mistään hinnasta, mutta realisti sisälläni toteaa että kyllä tuosta summasta varmaan myisin. Tietysti motiivit tälläiselle kaupalle täytyisi selvittää, mutta vaikea kuvitella sanovansa ei, ellei nyt ostaja olisi joku italialainen teurastamonomistaja tai vastaava. Mikään hevonen ei ole ikuinen, ja toisaalta tuolla rahalla saa jo sekä hevosen että juuri ne haluamansa puitteet harrastamiseen, treenaamiseen ja kisaamiseen.

11) Paras valmentaja jonka valmennukseen olet joko osallistunut tai olet valmennusta seurannut?
Kyra teki vaikutuksen lyhyellä Tampereen visiitillään pari vuotta sitten hevosmessujen valmennusdemossa. Tapa tehdä asiat systemaattisesti alusta alkaen, rakentaa ensin tukeva perusta ja sitten siihen päälle vaikeammat asiat, jäi päällimmäisenä mieleen, samoin kuin se, että joka ikisellä tehtävällä on tarkoitus ja se myös kerrotaan valmennettavalle. Juuri näistä samoista syistä arvostan myös omaa valmentajaani, Heiskasen Hannaa. Koskaan ei tehdä temppuja perusratsastuksen kustannuksella, eikä koskaan ole yhdenkään tehtävän tarkoitus jäänyt epäselväksi. Hyvän valmentajan kanssa uskaltaa ja saa myös olla joskus eri mieltä, ja voi keskustella asioista niin, että löytyy molempia miellyttävä ja hevoselle toimiva ratkaisu.

---

Tämä haaste on tuntunut kiertävän lyhyessä ajassa melkein kaikki lukemani blogit, joten en varmaankaan aiheuta suurta vahinkoa jos katkaisen homman omalta osaltani tähän. Jos joku haluaa tarrata kiinni ja jatkaa eteenpäin niin Lauran kysymykset olivat sen verran hyviä, että antaa mennä niillä :)

Tasaista arkea

Viikko-ohjelmaan on mahtunut muun muassa:

Talliestekilpailut
Vuokraaja kävi taas ylittämässä ristikoita (ja itsensä) naapuritallin harjoituskilpailuissa. Molemmilla näytti olevan hauskaa, ja hevonen suorastaan keräsi kierroksia verkkahypyistä. Hupi tuntui olevan myöskin ihan kotonaan ruuhkaisessa kisaverkassa missä poneja suihki ohi edestä, takaa, oikealta ja vasemmalta, osa ratsastajan kanssa ja osa välillä ilmankin.

Maneesireissuja
Maneesikortti on ollut ahkerassa käytössä kun oma kenttä on vuoronperään kuravelliä tai umpijäätä (tulisi se lumi nyt jo...). Harmittavasti en ole saanut aikoihin kaveria mukaan videokameran varteen, viimeiset videot omasta ratsastuksesta on syyskuun alusta kisaradalta. Olisi hauska nähdä (tai sitten ei?) onko muutosta oikeasti tapahtunut. Perushommiin ollaan joka tapauksessa keskitytty, hevosen osalta siirtymisiin ja kuskin osalta istuntaan. Viime kerralla keräsin ohjat "sillaksi" käsien väliin, niin että molemmat ohjat tulivat molempien käsien kautta eikä kädellä päässyt nypeltämään ylimääräistä. Jestas että tuntui hankalalta aluksi (nimim. kova käsi?) mutta varsinkin laukassa hevonen kiitti tasaisesta tuntumasta, pyöristyi kauniisti ja pärski rentona ja tyytyväisenä (ja teki valtavan hienoja siirtymisiä!).

Kuskin kuntokuuri
Hevonen piti (ensimmäisen) omansa alkusyksystä, vähitellen on käynyt aika karusti ilmi että nyt olisi sen toisen osapuolen vuoro. Jos ensi kauden tavoite oikeasti on siellä HeA-tasolla niin ei riitä matkustaminen ja sinne päin -tekeminen, vaan omakin kroppa pitää saada toimimaan niin että voi hevosta riittävästi auttaa. Kuski käy kiltisti lenkillä tallivapaapäivinään, ainakin sen pari kertaa viikossa, ja hevosen kävelypäivät hoidetaan tästä lähtien maasta käsin. Arvatkaa vaan kumpi meistä puuskutti eilen harjun päällä... Positiivista on ollut huomata, että ihan niin rapakuntoinen en ole kuin mitä pelkäsin, vaan jaksoin juosta (etanan vauhdilla) neljän kilometrin lenkin kokonaan, eikä tuntunut edes pahalta.

Luottamus

Edellisen tekstin kommenttien innostamana päätin kirjoittaa asiasta vähän laajemminkin, ettei huku ihan vääränlaisen otsikon alle.

Lähtökohta on se, että Hupi on hyvin helppo hevonen. Se on kiltti, tulee toimeen kaikkien kanssa ja on kaikkien käsiteltävissä, sellainen tallinpitäjän mallikappale siitä millainen hevosen pitäisi olla. Hupi on myös allekirjoittaneelle loistava ensimmäinen hevonen ja harjoittelukappale, se on perustoimiva mutta palkitsee parantamalla vielä lisää heti kun teen itse oikein. Toisaalta Hupi on perusluonteeltaan hyvin arka hevonen. Sen maailma järkkyy heti, jos kotipihaan ilmestyy ylimääräinen hiekkakasa, tallitien alkuun tulee uusi roska-astia tai maneesimatkalle ilmestyy sivutien varteen pysäköity työkone. Se on myös hyvin huolissaan jos se ei näe jotain mikä se kuulee, tien varressa olevien korkeiden kuusiaitojen takaa kuuluvat lasten äänet ovat huolestuttavia, ja toisaalta tallinkäytävälle ulkoa kuuluva pihaan kaartavan auton ääni saa sen valpastumaan. Tuttujen ja turvallisten asioiden keskellä se on "pomminvarma", mutta uudet asiat saavat joskus pakoreaktion pintaan.

Ensimmäinen asia keskinäisen luottamuksen rakentamisessa oli se, että minun täytyi oppia tuntemaan hevoseni. Monesti olen nauranut kavereille, että Hupin kanssa maailman oppii näkemään aivan uusin silmin. Alkuun jouduin olemaan koko ajan varuillani, kun en koskaan tiennyt mitä Hupi seuraavaksi säpsähtää. Nykyään osaan jo sanoa, että tuo iso kivi tuolla ojassa on luultavasti epäilyttävä, tämän vastaantulevan auton kohdalla ei tarvitse tehdä mitään mutta tuo tuolta vasemmalta tuleva pyöräilijä on sen näköinen että keräänpä ohjat käsiini. Siperia on opettanut lukemaan hevosen ilmeitä - tiukasti hörössä olevat korvat ja pieni katseen kääntäminen jostain asiasta pois päin tarkoittaa että kohta pyörähdetään tulosuuntaan, jos et pian reagoi. Pienten mörköjen ja mukamörköjen kohdalla riittää se, että teen pienen puolipidätteen tai sanon jotain niin että Hupi tajuaa, että myös kuski on huomannut mörön. Jännitys loppuu, hevonen rentoutuu ja joskus jopa huokaa syvään tyytyväisenä siitä ettei sen tarvitsekaan huolehtia. Olen yrittänyt joskus ratsastaa pelottavien paikkojen ohi myös niin etten kiinnitä asiaan mitään huomiota vaan tuijottelen kauas horisonttiin. Mukamörköjen kohdalla tämä toimii (hevonen ei jaksa pelleillä jos kukaan ei lähde mukaan) mutta silloin kun jännitys on todellinen, niin jos Hupi ei saa mitään tukea ihmiseltä, se tekee oman ratkaisunsa joka yleensä on väistäminen sivuun tai pakeneminen tulosuuntaan. Hupin pakoreaktio on hyvin pinnassa mutta se on myös suhteellisen pieni, se pyörähtää salamana ympäri, pakenee muutaman askeleen mutta jarrut eivät huku ikinä. Se ei vie tai ryöstä, ei pukita eikä yritä karistaa ihmistä selästään.

Hupin hui-apua-ilme. Nanosekunnin päästä etuosa kääntyy mörköä (hengenvaarallinen muovipussi) 

kohti, takaosa pyörähtää ympäri, korvat menevät tiukasti höröön ja tehosteäänenä kuuluu 

"trööööööt" tai "puuuuuuuhhh" - ja jos mörkö vielä heiluu niin pakki menee päälle varsin tehokkaasti.

Toinen asia taas oli se, että minun täytyi uskaltaa pakottaa itseni säännöllisesti kohtaamaan myös vaikeita asioita. Ennen Hupia takana oli kuuden-seitsemän vuoden lähes totaalipaussi hevostelusta, ja sen perään reilu vuosi turvallisia tuntihevosia neljän seinän sisällä. Esimerkiksi maastoilu piti opetella kokonaan uudelleen. Se, että heti toisella viikolla putosin pää edellä ojaan oman tallin harjoituslenkillä kun hevonen säikähti korkean puskan takaa tullutta ääntä, ei ainakaan auttanut asiassa. Onneksi oli kaveri joka pakotti mukaansa maastoon ja onneksi oli tallin lähellä peltoaukea missä sai ratsastaa, sehän oli melkein kuin kenttä maastossa. Alkuun yksin maastoon lähteminen aiheutti joka kerta enemmän tai vähemmän jännitystä, aina kun olin päättänyt että tänään maastoillaan niin tallille ajaessa oli pari perhosta vatsassa. Toisaalta annoin itselleni luvan tulla selästä alas joka ikinen kerta kun tulee liian paha paikka, maasta käsin Hupi on sataprosenttisen toimiva. Alkuun käytin tätä optiota usein, mutta varsinkin talven tultua topparatsastushousuilla takaisin kyytiin kiipeäminen oli sen verran haastavaa että vähitellen mieluummin yritin ensin selästä käsin. Hyvä pakottaja oli ensimmäisenä talvena onnettomassa kunnossa ollut kenttä jossa ei juuri mitään voinut tehdä, oli yksinkertaisesti pakko lähteä maastoon tai maaston kautta lähitallin maneesille.

Suurin asia luottamuksen löytymisessä on kuitenkin aika. Ajan kanssa hyviä kokemuksia pahoista paikoista tulee enemmän ja enemmän, ja lopulta se mikä aiheutti sydämentykytyksiä pari vuotta sitten onkin ihan arkipäivää nykyään. Esimerkiksi tiellä vastaantuleva mopo sai pari vuotta takaperin minut suosiolla selästä alas, nykyään en välttämättä joudu edes keräämään ohjia kokonaan tuntumalle. Kiirehtiä ei saa, vaikka välillä turhauttaakin painia samojen asioiden kanssa kuukausikaupalla. Parin vuoden ajan jo olen kuvitellut että nyt tämä eläin oikeasti luottaa minuun, ja nyt uskallan itse luottaa siihen kunnolla, ja aina seuraavana vuonna todennut että niin vaan ollaan menty taas muutama harppaus eteenpäin, ja se mikä edellisenä vuonna oli vielä mahdotonta, ei enää olekaan.

Ja koska vanhat haasteet eivät ole enää "mitään", niin haasteita joutuu välillä jopa hakemaan. Toissapäivänä maneesireissulla eteen osuneet kaivuri ja rekka olisivat pari vuotta sitten saaneet minut ensin kiroamaan, sitten jännittämään ja lopulta jalkautumaan. Nyt reaktio oli "jes, jotain mihin siedättää!" ja mentiin rohkeasti selästä käsin ensin parinkymmenen metrin päähän seisoskelemaan, sitten vähä vähältä lähemmäksi ja lopulta oltiin muutaman metrin päässä rekasta. Hupistakin huomaa, että vastaavanlaisia tilanteita on ollut usein. Pysäytän sen itse sen verran kauas möröstä, että se ehtii katsoa rauhassa ja ajatella asiaa - mutta nykyään se sen jälkeen lähtee itse omasta päätöksestään tai viimeistään hyvin pienestä vihjeestä marssimaan kohti mörköä, eikä pyörähdä ympäri. Saisin sen kyllä vauhdilla (ja poikittaen) möröstä ohi kerrastakin, mutta pakoreaktio olisi koko ajan pinnassa. Koska Hupi on hyvin arka hevonen, niin jatkoa ajatellen on viisaampaa tehdä homma niin, että se uskaltaa rentoutua pelottavassakin paikassa edes vähän. Hullun mainehan meillä kai kohta on tuolla kylillä, kun hölkätään aina katsomaan kaikkia kaivureita, mutta jokainen kerta kun pääsen kehumaan pelottavassa paikassa vahvistaa Hupin itseluottamusta ja helpottaa taas seuraavaa kertaa.

Hupin vanhasta hankkarivammasta oli aikoinaan jotain hyötyäkin. Alkuun kävelytys hoidettiin pelkästään maasta käsin, ja kun kuukauden ajan kävelee päivittäin hevosen kanssa maastossa tunnin tai pari niin ehtii nähdä kaikenlaista. Tuona aikana ehti myös tehdä hyvän pohjan sille että hevonen toimii maasta käsin. Suuria ongelmia ei ollut lähtökohtaisestikaan, mutta jostain silti piti vähän keskustella. Eniten keskustelua aiheutti se, että jos taluttaessa oikealla puolen on mörkö, niin taluttajan päälle ei silti väistetä missään tilanteessa. Hupi väisti ihmistä hyvin takaosallaan mutta etuosan hallintalaitteisto piti viritellä kokonaan uudelleen - muutaman viikon ajan käänsin hevosten järjestelmällisesti etuosa itsestäni pois päin ja talutin maastolenkkien mörköpaikat raippa oikeassa kädessä että pääsin välittömästi muistuttamaan jos lapa pyrki tulemaan syliin. Edelleenkin teen säännöllisesti maasta käsin töitä, käyn taluttelemassa loppukäynnit tai lepopäivän käyntilenkin, tai teen toisenlaista aivojumppaa. Käydään myös säännöllisesti tutkimassa pihatien roskapönttöä, ihmetellään lepattavia pressuja (käy hyvin loimestakin, kysykää vaikka Hupilta) ja suljetaan vaikkapa kentän portti selästä käsin. Harjoitus tekee mestarin!

Toisenlaista treeniä

Kotiseuran eli Kangasalan Ratsastajien kenttäkilpailut työllistivät allekirjoittanutta viimeisen viikon ajan niin paljon että Hupin liikutukset jäivät aivan minimiin ja lähinnä vuokraajan vastuulle. Huoltoviikkoa vietettiin sen verran, että alle saatiin uudet kengät, ja purukalusto laitettiin kuntoon oikein sähköraspilla. Jälkimmäistä suosittelen lämpimästi kaikille, säännöllisesti noin puolen vuoden välein raspatulta ja aina ongelmattomaksi todetulta hevoselta löytyi pienten "normaalien" epätasaisuuksien lisäksi alatakahampaista pienet koukut joita ei tavallisella raspilla olisi saanut mitenkään pois.

Mutta niihin kenttäkisoihin. Sillä välin kun hevonen lomaili niin itse harrastin vähän toisenlaista treeniä. Aamut menivät koulukokeita ja tulospalvelua pyörittäessä ja iltapäivisin ehdin ulkoiluttaa kameraakin. Sunnuntaina kuvasin helpon ja vaativan luokan, ja muistin noin vartti helpon luokan alkamisen jälkeen laittaa Sports Trackerin päälle. Jos pelkästään tuosta 2,5h kestäneestä kahden luokan kuvaamisesta - olkoonkin että kiersin maastoradan kauimmaisenkin päädyn kertaalleen - kertyy jo yli 8km niin viikonlopun saldo luultavasti yltää jonnekin 20-30km välille. Ehkä se sunnuntai-iltainen pizza oli oikeasti ansaittu ;)