perjantai 4. marraskuuta 2016

392 päivää

392 päivää se lopulta vei. 

Sen verran oli vuorokausia viime syksyn diagnoosista eiliseen klinikkareissuun, jossa todettiin että "tää on kuule nyt niin hyvin parantunut kun tälläsen vaan voi odottaa paranevan". Ei siitä priimaa tullut eikä välttämättä ihan sekundaa edes, mutta parempi kuin mitä vuosi sitten ajateltiin, kun ekassa kontrollissa paljastui uusi repeämä. Arpikudos on ja pysyy, mutta ympäröivä säierakenne on siistiä ja säännöllistä, yhtään harvakaikuisempaa aluetta ei löytynyt edes suurennuslasin kanssa, ja mitään turvotuksen tapaistakaan jalassa ei enää ole. Kaikissa näissä oli vielä kesäkuun kontrollikäynnillä pientä huomauttamista. Tottakai edelleenkin voi sattua mitä vaan, varsinkin kun tämä nimenomainen jalka on selkeästi altis kolhuille. Tämän hetken ennuste on kuitenkin, että järkevästi käyttäen ja huolellisesti hoitaen voisi kestää treeniä ja vaikka pienimuotoista kisaamistakin. 

Taas Teivossa

Samalla klinikkareissulla ultrattiin myös toiseen takajalkaan jokunen viikko sitten ilmestynyt pieni patti, joka osoittautui nesteonteloksi. Ei pitäisi vaivata ("näitä aina välillä näkee"), eikä ole tähän asti vaivannut, mutta seuraillaan. Parin blogin ja kaverin kokemuksen innoittamana on iilimatogoogletus käynnissä. Saas nähdä!

Kesäkuusta marraskuulle en oikeastaan tehnyt mitään muutoksia Hupin liikuttamisessa. Käveltiin pitkiä lenkkejä ja tehtiin takaosaan lihasta kiipeilemällä ja puomeilla. Ravia otettiin maksimissaan sellaista 15-20 minuuttia päivässä, useaan pätkään jaettuna ja vain asiallisilla pohjilla suorilla urilla ja loivilla kaarilla. Vasta viimeisen parin viikon aikana tein loivia avotaivutuksia ja väistöjä, lähinnä ajatuksena lisätä hitusen rasitusta ennen kontrolliultraa. Pelkkiä kävelypäiviä tai kevyen rasituksen päiviä oli paljon, eikä koskaan kahta raskasta päivää peräkkäin. Laukkaa on otettu harvakseltaan, vain silloin kun hevonen kantaa itsensä tosi kevyenä, ja vain oikeaa laukkaa lyhyinä pätkinä, lähinnä sellainen "hyvänmielen loppulaukka". Lisäksi hevonen laidunsi koko kesän laumassa, ja pienen seurannan perusteella uskallan sanoa että käveli siellä todennäköisesti kilometrikaupalla joka päivä. Ja välillä kuulemma juoksi ja riekkui niin että parempi etten edes nähnyt...

Nyt tarkoitus on lähteä vähitellen lisäämään rasitusta, mutta edelleenkään ei ole kiire mihinkään. Vainoharhaisuus pohjista, kengitysväleistä, verryttelystä, jalan kylmäämisestä ja muusta vastaavasta todennäköisesti vain lisääntyy, mutta toisaalta jos omalla maalaisjärjellä on päästy tähän pisteeseen niin kai sillä pääsee tästä eteenkin päin. 

Seuraavaa takapakkia odotellessa ;)

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Mitä meille kuuluu?

Puhelimen kameran sisällön perusteella meidän kesään on kuulunut...


...Ekoheporeissuja (silloin kun putiikki vielä oli toiminnassa)

...rauhallisia maastolenkkejä

...voikukkaseppeleitä päässä...

...ja suussa

...tallin uuden tulokkaan ihmettelyä

...metsäretkiä

...laiskottelua kavereiden kanssa

...lisää metsäretkiä

...ja pihatien harvennustöitä

Hupin kesä kuluu siis varsin leppoisasti tammalauman kuninkaana laiduntaen sekä kevyesti ja maastoilupainotteisesti liikkuen. Otettiin taas ihan pienenpientä takapakkia viime ultrassa (ei mitään järisyttävää) joten edetään varovasti. Hevonen tuntuu äärimmäisen tyytyväiseltä tilanteeseensa,vaikka kyllähän tuo kasvoi korkeutta kymmenen senttiä ja oli niin tomerana lähdössä Oikeisiin Töihin, kun puin sille yhdelle ratsastuskerralle ihan huvikseni kanget päähän. Itselläni taas pitää kiirettä lainaratsun kanssa treenaillessa, joten kaikkiaan asiat ovat ihan hyvin.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Valoa kohti

Tasan viikkoa vajaa puoli vuotta siihen meni, piti ihan kalenterista tarkistaa. Viikkoa vajaa puoli vuotta kävelyä ja kylmäämistä.

Eilen käytiin klinikalla keikalla numero neljä, ja saatiin vihreää valoa rasituksen lisäämiselle, ja itse asiassa jopa kehotus edetä melko rohkeasti. Se tuoreempikin reikä, mikä vielä edellisessä kontrollissa oli musta aukko, alkaa olla enää pieni varjo ja häivähdys enää. Säierakenne on yllättävänkin siistiä, ja vaikka arpikudosta toki jalassa onkin, niin melkein uskaltaisin sanoa että edelliskerrasta sekin on vähentynyt, kiitos laserhoitojen.

Nyt pitäisi sitten saada nopealla tahdilla lihasta taakse, voin nimittäin kertoa että puoli vuotta kävellyt hevonen on aika karun näköinen ilmestys liikkuessaan. Kun se ravi ei mitään kovin lennokasta ollut ennenkään, niin nyt hevonen lähestulkoon laahaa jalkojaan maata pitkin. Nyt siis otetaan ohjelmaan reilusti harjukiipeilyä, puomityöskentelyä, vesimattokäyntejä lompakon paksuuden mukaan, ja vähän kerrallaan lisää ravia.

Ilman takapakkeja pitäisi pystyä kesällä jo treenaamaan ainakin jollain tasolla. Tokihan näin pitkän sairasloman jälkeen lihaskunnon kasvattaminen kestää pitkään, ja aivan varmasti jonkunlaista takapakkia on tiedossa jossain vaiheessa, mutta kaiken kaikkiaan fiilis on positiivisen odottava. Järkevästi suunnitellen ja tehden Hupi saattaa jopa palata kisaradoillekin vielä. Kiire ei ole vieläkään mihinkään, ja hevosen ehdoilla mennään.

Tai siis. Jos hevosen ehdoilla mentäisiin niin mentäisiin aika paljon kovempaa. Viime maastokävelyllä neljänkymmenen metrin päässä tuulessa lepattanut pyöröpaalimuovin suikale sai aikaan kolmen vartin piffipaffipuffi-sessiot. Superkiltti hevonen on välillä lenkkeillyt suitsissa, liinassa ja raippa toisessa kädessä, kun kaikki on vaan liian jännää. Tarhassa meno on ollut välillä sellaista että puhelin on soinut illansuussa, "otettiin toi Hupi sisään kun sillä oli vähän liikaa omaa kivaa eikä jalka varmaan tykkää noista pierupukkipoukkoiluista". Ei se paha ole, äärimmäisen valpas ja innokas vaan, ja aivan varmasti turhautunut.

Vähän vaan hirvittää että miten tuo malttaa pysyä nahoissaan, kun kenttä on pieni ja vähän vielä pehmeä, joten ensimmäiset ravit on pakko ottaa tiellä...