Tuhkimotarina

Olipa kerran Herra Hevonen. Herra Hevonen joutui mielestään töihin aivan liian usein, ja pääsi lomalle aivan liian harvoin. Eräänä kauniina päivänä kekseliäs Herra Hevonen päätti tehdä tälle suurelle vääryydelle jotain. Kesken hyvin sujuvan koulutreenin Herra Hevonen irrottautui taidokkaasti yhdestä kengästään. Herra Hevosen korviin kantautui selästä syviä huokauksia ja mutinaa mestarillisesta ajoituksesta, ja Herra Hevonen myhäili tyytyväisenä. Haperokavioinen kun on, ei voi Herra Hevonen treenata täyspainoisesti ilman kenkää edes maneesipohjalla. Tuhkimon lasikenkä kyllä löytyi, vaan oli maneesin pihassa vielä hetkeä aiemmin ollut seppä ehtinyt juuri kaikkoamaan, eikä löytynyt lasikengälle sovittajaa.

Vaan vähänpä tiesi Herra Hevonen omistajansa katalista aikeista. Kahden nautinnollisen lomapäivän jälkeen pahaa-aavistamaton Herra Hevonen tuotiin talliin, ja mikä suurenmoinen kauhistus siellä odottikaan - jo paria viikkoa aiemmin tilattu kengitysseppä. Niin kovin väärin oli Herra Hevonen omistajansa mutinat tulkinnut. Ja niin sai tuhkimo lasikenkänsä takaisin, ja Herra Hevosen joululoma loppui jo ennen jouluaattoa.

Sen pituinen se.

Treenifiilis taas nousussa

Joulukuinen seuravalmennus tuli hyvään väliin, kun juuri oli taas löytynyt vähän fiilistä ja varmuutta tekemiseen. Puhuin Hannan kanssa tuntuman ongelmista ja kuolainasioista, ja Hannan selkeä mielipide oli se, että raskas etuosa ja tuntuma on tällä hetkellä ihan selvästi meidän ongelma numero yksi ja isoin este kehittymiselle - allekirjoitan tämän kyllä täysin. Olen käyttänyt syksyn valmennuksissa pelkästään kolmipalaa, koska talvikaudella treenataan perusratsastusta ja perusratsastuksen täytyy onnistua perussuitsituksella. Hanna toivoi kuitenkin, että kokeilisin joskus kimblewickiä myös sileällä, ja ihan vaan katsoisin mitä se antaa seuraavalle päivälle kun taas vaihtaa takaisin kolmipalaan. Tällä hetkellä tilanne kun on kuitenkin se, että nivelsuitsituksella en saa laukassa hevosta riittävän kevyeksi ilman taistelua, ja huonoja toistoja tulee paljon enemmän kuin hyviä toistoja. On ehkä kuitenkin reilumpaa opettaa hevoselle asiat sillä keinolla mikä molemmille on helpoin. Hupilla kuitenkin ihan selvästi riittää voima ja kantokyky, se vaan on oppinut makaamaan kädellä, kun kuski on siihen tilaisuuden antanut. Peiliin katsomisen paikka, ja aika kova pala purtavaksi vannoutuneelle kolmipalan kannattajalle, mutta toivottavasti löytyy ratkaisu.

Itse valmennus sitten oli tällä kertaa oikein onnistunut. Edelleen sain itseni muutamia kertoja rysän päältä kiinni tarjoamasta hevoselle raskasta tuntumaa ja hidasta kättä, mutta onneksi ainakin nyt tiedostan asian. Pyysin myös Hannaa muistuttamaan tästä aina kun näyttää siltä että kohta on vetokisa päällä.

Aloitettiin tekemällä ennen jokaista kulmaa pysähdys, että hevonen malttaa odottaa kulmassa kääntäviä ja taivuttavia apuja, eikä vain juokse sisäpohjetta vasten kulman läpi. Meillä ehkä tätä isompi ongelma on suoristus, missä Hupi mielellään lähtee kiihdyttelemään, joten vaihtelin pysähdyksen paikkaa ja tein pysähdyksiä ennen ja jälkeen kulman. Vähitellen pysähdykset sai jättää pois, ja pelkkä puolipidäte ja ajatus pysähdyksestä sai hevosen tasapainoon ja odottamaan, ja kulmat pääsi ratsastamaan hyvässä tempossa ja silti avuilla. Seuraavaksi lisättiin tehtävään avotaivutukset pitkille sivuille, suoristus ennen kulmaa ja taas kulmassa huolellinen sisäpohje. Hanna pyysi tekemään avon sisällä paljon temponvaihteluita, kokoamaan ravia paljon, ja ratsastamaan siitä lähes keskiravia ajatellen eteen, edelleen taivutus säilyttäen. Avo alkaa vihdoin ja viimein olla meillä sen verran vahvalla pohjalla, että molemmat taivutukset tuntuvat vaivattomilta, ja pystyn kumpaankin suuntaan säätelemään niin taivutusastetta kuin tempoakin. Vielä lokakuussa puolierot olivat selkeitä, ja edelleen toki joudun tekemään eri asioita vasemmassa vs. oikeassa kierroksessa, mutta nyt saan kuitenkin ratsastamalla tehtyä avon suht samanlaiseksi molempiin suuntiin.

Jossain kohdin Hanna kysyi, miltä Hupi tuntui, ja totesin että "se on jossain ihan jäntevän ja jännittyneen rajamailla mutta vielä antaa vaikuttaa itseensä". Hannan mielestä se kantoi itseään paremmassa muodossa kuin koskaan ennen, ja että tuohon tilaan se pitäisi tämäntyyppisissä treeneissä pyrkiäkin ratsastamaan. Jos joskus roiskuu yli niin sitten korjataan, mutta tuota rajaa pitäisi uskaltaa hakea rohkeammin, koska silloin kaikkeen tekemiseen kuitenkin tulee enemmän laatua. Koska Hupi kantoi itsensä niin hurjan hyvin, niin annoin sille jokusen ylimääräisen lyhyen paussin pitkin ohjin, ettei mene lihakset liian hapoille.

Seuraavaksi lisättiin tehtävään avotaivutuksesta käännettävät voltit, ensimmäisellä voltilla laukannosto, toinen laukassa ja kolmannella takaisin raviin siirtyminen. Tällä kertaa oikea laukka tuntui selvästi helpommalta ratsastaa, nostot oli teräviä ja raviin siirtymisessä muoto ei venähtänyt (pahasti). Vasemmassa kierroksessa vähän etupainoisia laukannostoja korjattiin vastataivutuksen kautta - vastataivutus läpi, suoristus ja samasta tai seuraavasta askeleesta laukannosto. Tuttu tehtävä, tuttu teho, heti tuli hurjan hyviä nostoja myös näin päin. Vasemmasta laukasta raviin siirtymisessä Hupi mielellään katkaisee ylälinjan ja jättää takajalat jonnekin kauas taakse. Tein alas siirtymisessä joko heti vastataivutusta ravissa, tai sitten nopean ja voimakkaan eteenratsastuksen, siis jotain missä pääsen vaikuttamaan takaosaan. Ja kas, muutaman toiston jälkeen pelkkä siirtyminenkin alkoi olla jo laadukkaampi.

Loppuun tehtiin vielä vähän samalla ajatuksella keskiraveja lyhyille diagonaaleille. Kirjaimeen voltti missä tällä kertaa väistätettiin takaosaa voimakkaasti sisälle, suoraan voltilta diagonaalille keskiraviin, ja kirjaimessa uralle tullessa toiseen suuntaan voltille, missä väistätettiin heti takaosa taas sisälle. Tarkoituksena oli siis aktivoida takajalkoja sekä ennen että jälkeen lisäyksen. Hupi oli ylimääräisistä käyntipausseista huolimatta jo vähän (paljon) väsynyt tässä kohdin, mutta tehtävä oli yllättävän toimiva, eikä kertaakaan kuulunut maneesin laidalta "lisää", "enemmän" tai "rohkeammin". Jos edellisestä valmennuskerrasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset, niin tällä kertaa oli taas hyvä mieli lopettaessa.

Treenikuulumisia

Vaikka näin loppuvuodesta on tuttuun tapaan kiirettä pukannut päälle välillä enemmän kun olisi tarvis, niin ollaan sentään välillä ehditty Hupin kanssa treenaamaankin.

Jokunen viikko sitten oltiin vähän ex-tempore Niihamassa Hannan tunnilla, kun tallikaverin kyydillä päästiin. Tuo valmennuskerta ei tosin mennyt ihan putkeen, vaikkei mitään ihan valtaisia ongelmia ollut, niin jotenkin tuntui siltä että joka ikinen pieni asia meni pieleen. Yleensä valmennusta ennen kävelen varsinkin talviaikaan todella pitkät alkukäynnit (meiltä maneesille tulee jo 20 minuutin kävely) ja verkkaan mielelläni rauhassa ja kävelen sen jälkeen vielä pienen pätkän. Hupi on monesti siis ennen töiden aloittamista liikkunut jo lähemmäs kolme varttia, toki siis hyvin rauhallisesti ja matalassa muodossa. Se kuitenkin talvisin tuntuu vaativan pitkän verkan, jos alkaa liian aikaisin vaatia asioita niin saa raskaan ja kädellä roikkuvan hevosen.

Hupilla oli pieni lastaustauko (edellisen kerran kopissa seuranmestaruuskisareissulla), ja jouduttiin ottamaan liina avuksi lastaukseen. Tämän vuoksi verkka-aikaa jäi yhteensä vartti, mikä ei tuntunut riittävän yhtään mihinkään. Toki olen yrittänyt kehittää toimivaa systeemiä jos tarvitsee verkata nopeammin, mutta sanotaanko että kehitystyö on vielä hieman kesken. Teen ensin käynnissä mahdollisimman epäsäännöllista kiemuraa - siis voltin puolikkaita ja muita kaarevia uria peräjälkeen niin ettei Hupi voi arvata mihin seuraavaksi mennään, näin pyrin saamaan alussa hitaasti reagoivan hevosen nopeaksi avuille. Tämän jälkeen saatan ravata hetken, mutta monesti kiireessä otan suht aikaisin isoa rentoa laukkaa ympyrällä kevyessä istunnassa. Fiilis tuossa laukassa harvoin on hyvä, mutta jos aikaa on enää minuutteja, niin eteen laukkaamalla Hupi saa kuitenkin paikkansa parhaiten auki.

Nyt jäi homma kuitenkin auttamatta kesken, ja koko tunnin ajan oli vähän sellainen fiilis että se alun kiire jäi päälle molemmille. Hupi roikkui kädellä ja vältteli työntekoa, ja itsellä ei riittänyt maltti ratsastaa asioita riittävän perusteellisesti ja systemaattisesti läpi. Lisäksi kävelytauot jäivät tunnin aikana liian vähälle (olisi pitänyt pitää itse parempi huoli tästä), ja hevonen pääsi väsähtämään lopussa liikaa. Kaikesta tästä lopputuloksena oli paljon epämääräistä sinne-päin tekemistä ja vähän hämmentynyt fiilis itselle. Sen kerran kun pääsee hyvälle pohjalle valmennukseen, niin miten on mahdollista tehdä asiat näin huonosti? Kotimatkalle Hupi sentään lastautui koppiin taas kauniisti ilman liinaa, joten jostain jäi hyvä mieli sentään.

Onneksi pian tämän jälkeen sitten tuli valtavia ahaa-elämyksiä tuntuman ja oman käden käytön suhteen, ja seuraavat treenit olikin sitten aivan eri planeetalta. Ja kun yhteistyö vihdoin taas tuntui löytyvän, niin olen uskaltautunut tekemään muutaman treenin kangillakin. Periaatteena kuitenkin on koko ajan ollut se, että jos tuntuman ja keveyden kanssa on ongelmia, niin niitä ei ratkota kanget päässä. Hupi oli viime kesän lopulla joitain kertoja kangilla poikkeuksellisen levoton suustaan, ja en halua ainakaan pahentaa tätä ongelmaa. Siispä kanget puetaan vain silloin kun fiilis on jo muutenkin hyvä. Jos tuolla Niihaman tunnilla pelkkä 10 metrin laukkavoltin ratsastaminen tuntui vaikealta, niin nyt kun takaosa oli taas alla ja etupää ylhäällä, niin löytyi taas se "käännä vaikka pennin päällä" -fiiliskin. Ja hevosen suukin pysyi kiinni ja rentona.

Norsujarru ja oikotie onneen?

Maastoilu on kuulunut meillä säännölliseen viikko-ohjelmaan niin kauan kun Hupi on minulla ollut. Hupin pääkoppa ei kestä jatkuvaa kenttätyöskentelyä, vaan vähintään pari kertaa viikossa käydään maastossa, ja kenttäpäivinäkin teen yleensä alkukäynnit maastossa. Hupi on arkuudestaan huolimatta fiksu, ja sillä voi lähteä harjulle yksin pimeällä tuulella otsalampun valossa. Se voi olla säpsy, mutta kuskin ei tarvitse kuitenkaan pelätä että hevonen tekisi jotain typerää. Toinen ominaisuus mistä olen aina ollut kiitollinen on se, että jarrut eivät ole näiden reilun viiden vuoden aikana oikeasti hukkuneet kertaakaan.

Viime aikoina kuitenkin heräsin lopulta siihen, että jarrujen läpimenosta on täytynyt syksyn aikana keskustella kerta kerralta enemmän. Varsinkin laukannostot on olleet vähän sitä mallia, että hevonen vetää ja vetää kunnes lopulta saa luvan mennä. Ei hyvä. Muutenkin haluaisin saada laukassa pidätteet paremmin läpi, että saisin ratsastettua maastossakin takaosaa paremmin alle ja etuosaa ylös. Nyt maastolaukka on monesti melkoisen etumatalaa mallia, hevonen valuu pitkäksi ja etupainoiseksi ja repii itseään etuosalla eteenpäin takaosan laahatessa peräsimenä. Edelleenkin asiat saa kyllä ratsastettua läpi, mutta välillä joutuu sanomaan jo vähän turhan rumasti.

Pari viikkoa sitten myönsin itselleni että meillä on oikeasti ongelma, ei iso ongelma mutta ongelma kuitenkin. Fb-kirppikseltä löytyi kohtuuhintaan suora kielentilallinen kimblewick jota olin jo muutenkin miettinyt mahdolliseksi "korjaussarjaksi", joten kaupat tehtiin pikapikaa.

Ensimmäinen maastolenkki norsujarrulla oli melkoisen silmiä avaava. Ensimmäisen ylämäen alla hevonen yritti tehdä perinteiset temppunsa, vetää naruja käsistä ja laukkaluvan saatuaan rynnätä mäkeen holtittoman etupainoisena mutta pystyinkin aivan kevyellä kädellä pitämään homman kasassa. Kyllä voi pientä hevosta ottaa päähän kun se ei päässytkään repimään itseään mäkeä ylös vanhaan tapaan, vaan joutui ensin keräämään takajalat alle ja sitten ponnistamaan oikeasti. Aluksi Hupi yritti pari kertaa vähän tapella pidätteitä vasten ja kun ei onnistunut niin jännittyi melkoisesti. Parin turhan yrityksen jälkeen se antoi periksi, rentoutui ja voi taivas mitä laukkaa hevonen sen jälkeen esittikään - pyörivää, kevyttä, ilmavaa ja kaikki täysin nimettömällä säädeltävissä. Ja itse asiassa sitten kun mistään asiasta ei enää ollut tarvetta riidellä, niin koko hevosen olemus rentoutui, ja loppulenkki sujui tyytyväisellä ja rennolla hevosella.

Lenkin aikana kävi kyllä myös hävettävän selkeästi ilmi se, että kuka tuosta hevosesta on suustaan sitkeän tehnyt. Kyllä oli nimittäin kuskilla tekemistä olla riittävän nopea kätensä kanssa kun hevonen muuttui nopeaksi. Nyt pitää vaan opetella taas ratsastamaan kevyellä ja nopealla kädellä... Luultavasti (ja toivottavasti) muutaman korjauskerran jälkeen kuski on oppinut olemaan nopeampi ja hevonen ottaa taas pidätteet läpi, ja päästään palaamaan kolmipalaan maastolenkeilläkin.

Seuraavan päivän normaalisuitsituksella tehty koulutreeni oli muuten myös yksi parhaista pitkiin aikoihin. Keveys ja helppous säilyi läpi vaikeampienkin tehtävien, ja tuntuma oli koko ajan kevyt ja vakaa. Ehkä me opitaan vielä :)

Ei ihan joka hevonen...

...ole niin luottoratsu että voi lähteä pilkkopimeällä rauhalliselle otsalamppumaastolle rentoutumaan.

...reagoi jalkoja kohti hyppäävään haukkuvaan koiraan kääntymällä korvat hörössä katsomaan että kukas sinä oikein olet.

...kävele kivikkoisella koppuraisella kinttupolulla varmajalkaisesti kuin vuorikauris.

...tule hetkeäkään epäröimättä jalkautuneen ratsastajan perässä myrskyn kaataman kuusen ali niin että runko hipoo satulan takakaarta ja oksat piiskaavat kylkiä.

...seiso tallinkäytävällä vapaana heinäpaalin vieressä vailla pienintäkään aikomusta livahtaa nappaamaan evästä.

Mutta Hupi onkin Hyvänmielenhevonen :)

Vapaan kasvatuksen lapsi tietää rajansa.

Jos tallissa ei ole muita, niin monesti pidän Hupia ratsastuksen jälkeen vapaana käytävällä sen ajan mitä ratsastuksen jälkeen hoitamiseen menee. Se seisoo kauniisti parkkiruudussaan riippumatta siitä mitä teen, missä menen, ja nykyisin myös lähes riippumatta siitä kuinka paljon houkutuksia käytävällä on. Se toimii hienosti äänen ja kehonkielen avulla, saan sen käännettyä ympäri, peruutettua ja "talutettua" vaikka kuvan taka-alalla olevan heinäpaalin ohi koskematta hevoseen ollenkaan. Yksi syy toimivuuteen varmastikin on se, että Hupi varsin hyvin tietää missä on takin namitasku, ja millaisesta käytöksestä saa palkinnon. Toinen syy on selkeät rutiinit ratsastuksen jälkeen: ensin riisutaan varusteet, sitten harjataan karvat suoraan ja jaloista kurat pois, puetaan talliloimi päälle, joskus venytellään lavat ja jalat, ja lopuksi mennään omaan karsinaan. Ja sitten koittaa se paras hetki, kun vielä hetken malttaa kiltisti odottaa niin saa maailman parasta melassivettä, ja siihen perään jo pian sitten iltaheinät. Ei Hupilla ole tarvetta lähteä mihinkään, se tietää aina mitä seuraavaksi tapahtuu.

Seuraava työmaa

Kuten ehkä jo aiemmin on käynyt ilmi, tykkään jaksottaa talven treenikauden muutaman viikon pätkiin, joiden aikana painotan treenit aina johonkin tiettyyn asiaan. Eka pätkä tehtiin hevoselle takaosajumppaa, ja toisen jakson teema tulikin sitten Hannan viimeviikkoisen valmennuksen myötä.

Maanantaina jumppasin hevosta (ja itseäni) kevyemmän viikon jäljiltä takaisin työmoodiin. Hupi oli jo heti alkuun yllättävänkin jees, vähän jäykähkö mutta kivan kevyt. Alun käynti-ravi-työskentelyn jälkeen päätin pureutua hetkeksi (oikean) laukan ongelmiin, ja jostain takaraivosta sitten se ratkaisu yhtäkkiä löytyi. Jos itse noudattaisi samoja neuvoja kuin mitä muille antaa, niin olisi helpompaa? Reilua viikkoa aiemmin olin vuokraajalle sanonut hevosen hieman ryykätessä oikeassa laukassa, että älä nosta sitä laukkaa sisälavan "päälle" vaan suoralla hevosella ja suoraan, niin ettei se heti ole nojaamassa oikeaan pohkeeseen. Ja kas kummaa, nytkin kun nostin hevosen pois oikean pohkeen päältä, kantamaan itse itsensä, niin pala palalta oikea laukka lähti paranemaan. Jossain vaiheessa, kuin etiäisenä seuraavasta päivästä, heitin jalustimet ristiin kaulalle ja ratsastin loppuajan ilman jalustimia.

Seuravalmennusten tämänkertaisena teemana oli melko tuttuun syksyiseen tapaan istunta. Jumpattiin ensin lonkat vetreiksi joka suuntaan (reidet irti, jalka ensin ylös ja siitä "polkaisten" alas), ja haettiin sen jälkeen vielä istuinluiden liikkeen oikea fiilis (liike kohti kello kymmentä ja kello kahta) nostamalla jalat hetkeksi siiven eteen. Vaikka mielestäni kyllä toistan näitä asioita lähestulkoon joka kerta, niin melkoinen ero oli siinä, keskittyykö asiaan minuutin vai kymmenen. Jalka tuntui pidentyvän valtavasti, ja laskeutui kymmenen minuutin jälkeen paljon luonnollisemmin omalle paikalleen. Ravityöskentelyssä haettiin rentoutta omaan lonkanseutuun sillä ajatuksella että polvi pysyy mahdollisimman rentona. Itse lonkkaa on vaikea rentouttaa, mutta jos polven saa "pomppimaan" niin lonkanseutukin rentoutuu samalla. Alkuun tuntui siltä että alapohje heiluu ihan holtittomasti, mutta kun alettiin sitten samalla työstää hevostakin (kulmiin voltit ja pitkät sivut vasta-avoa), niin alapohjekin rauhottui kun sillä oli jotain tekemistä.

Laukassa haettiin vaan samaa fiilistä "pomppivista polvista", ja samalla sitten siistejä mutta teräviä siirtymisiä välillä ravi-laukka-ravi. Itselläni oli sellainen tunne, että oikeassa kierroksessa perä liiraa sisälle, mutta ennemminkin ongelmana oli Hannan mukaan vasemmassa kierroksessa ulos karkaava lapa. Olin ennen tuntia sanonut että oikea laukka on ollut vähän hukassa mutta ehkä alkaa taas löytyä. Hannan kysyessä millaista laukka on nyt mielestäni, niin pystyin sanomaan, että oikeinkin asiallista. Itse asiassa oikea laukka pyöri jopa paremmin kuin vasen, vähän ehkä isoa se oli, mutta rennompaa ja paremmalla kaulalla kuin vasen. Vasemman laukan, ja oikeastaan koko vasemman kierroksen ongelmahan meillä on se, että Hupi haluaa kerätä itseään vähän liiankin kasaan, ja on vähän haluton venyttämään ylälinjaansa rehellisesti vasemmassa kierroksessa.

Valmennuksen lopuksi Hanna pyysi kaikkia keskittymään seuraavan muutaman viikon jakson pääasiallisesti omaan istuntaan, joten meidän seuraava kolmen viikon treeniteema oli sitten tällä ratkaistu. Samalla voisi sitten hevosta suoristaa vielä paremmin, tarkistaa ettei se nojaa pohkeisiin ja että pystyn pyytämään jalalla rauhassa sivulle ilman että saan kaupanpäällisinä hätäisen reaktion eteenpäin.

Lepoviikko

Edellisestä Hannan valmennuksesta alkaneen kolmen viikon jakson ajan Hupi teki töitä melko rankasti mutta ihan täyden kympin asenteella. Lähestulkoon jokainen ratsastuskerta oli edellistä aina hitusen verran parempi (kun antaa anteeksi rankimpien treenikertojen jälkeiset päivät), joten kolmen viikon jälkeen hevonen sai vähintäänkin ansaitun lepoviikon. Seisomaan en treenissä olevaa aikuista hevosta missään nimessä jätä, mutta vapaapäiviä oli pari normaalia enemmän, ja muuten ohjelmassa oli paljon kävelyä ja rentoa maastoilua. Kropan lisäksi myös korvien väli sai kunnon huilitauon kun viikkoon ei edes ajateltu mitään kouluratsastuksen tapaistakaan.

Juuri ennen kevyempää jaksoa kävin laittamassa yhtenä iltana vuokraajalle taas vähän tikkuja ristiin. Aloitettiin ympyrällä kolmesta puomista, joiden välissä oli aina kolme laukka-askelta. Vasen laukka sujui kuin vettä vaan, oikeassa oli aika paljon tekemistä ettei hevonen valu kädelle ja etupainoiseksi, jolloin tulee aika kiire kääntämisen kanssa. Mutta annas olla, kun nostin puomit maasta ylös, kaksi reunimmaista ristikoiksi ja keskimmäisen pikkupystyksi - Hupi innostui esteistä siinä määrin, että oikeaan laukkaankin alkoi löytyä ihan uudenlaisia vaihteita. Puomeja se ei selvästikään kunniota niin, että katsoisi tarpeelliseksi varoa niitä juurikaan, mutta heti kun puomin alta näkyy vähän ilmaa, niin koko hevonen ryhdistäytyy ihan eri tavalla. Lopuksi otettiin vielä yksittäiselle pystylle vähän pidempiä suoria lähestymisiä, jotka on aiemmin olleet pieni kompastuskivi. Vuoden takaisen kiemurtelun sijaan nyt Hupilla alkaa olla jo vähän imua esteelle. Hilasin pikkuhiljaa pystyä ylöspäin ja lopulta hitusen estekammoinen kuski meni kolmeen kertaan (suuremmin) nikottelematta yli 80cm pystystä. Näytti olevan molemmilla ihan hitusen hauskaa :)

Eilinen Eino-myrskyn vierailu sotki vähän suunnitelmia hevosen töihin paluun suhteen. Käytiin kyllä aamupäivällä porukalla tutun uudehkolla ratsastuskoululla tutustumassa, ja tuulesta huolimatta uskaltauduttiin ratsastamaankin. Pari isoa mäntyä meni tunnin sisällä kentän laitamilta lakoon, mutta kiltit tuntsat kuittasivat asian melko tyynesti, pientä pomppuloikkaa suurempaa ei saatu aikaan. Vieraalla hevosella siis kyllä ratsastin tuossa myrskyssä, mutta omani selkään en uskaltautunut. Hupilla oli tallissa jo sellainen tuttu velmu-ilme, joten ratsastus vaihtui juoksutukseen ja ohjasajoon. Kävelytin ja juoksutin ensin vähän liinassa paikkoja lämpimäksi, ja päästin sitten hevosen hetkeksi kentälle päästelemään pahimmat höyryt pihalle - ja sitähän riitti, kiihdyttelyä ja kierrepukkeja katsellessani olin kiitollinen siitä että olin suojittanut hevosen kunnolla. Lopulta herra hevonen ilmoitti olevansa valmis, ja käveli (lähes) luokse - ja tädin sydän suli, tämä ei ole Hupin tapaista, yleensä se jää jonnekin kulmaan odottelemaan, eikä osoita pienintäkään kiinnostusta luoksetuloon.

Pienen huilipaussin jälkeen jatkettiin ohjasajolla, ja ihan hienoja pätkiä varsinkin loppua kohti tuli, vaikka ihan samanlaista tatsia itselläni ei hommaan olekaan, kuin kaverilla. Alun jäykähköt liikeradat laajenivat kuitenkin useammalla pykälällä, ja päristelystä päätellen hevonenkin oli lopussa varsin rento ja tyytyväinen. Ohjasajon aikana tuulimörköjä ei ehtinyt kytätä yhtään, mutta loppukäyntejä tallin harkkalenkillä talutellessa sai kyllä taas keskustella ihan kunnolla siitä, että onko tuulenpuuska pätevä syy hypätä taluttajan syliin...

Tänään pitäisi sitten selästä käsin jumpata hevonen (ja kuski) taas takaisin työmoodiin, kun huomenna ohjelmassa on Hannan valmennus.

Lammas?

Ainakin villan tuotannosta päätellen. Reilun kuukauden kasvatus tuotti puoli kottikärryllistä tavaraa, tuottelias eläin. Mutta taas saa treenata ilman että täytyy kuivatella joka kerta tuntikausia vällyjen alla.

Hupi saa viettää vähän löysempää jaksoa tähän väliin. Koko tämä kolmen viikon jakso Hannan valmennuksesta eteenpäin on ollut ihan uskomattoman hyvä, hevonen on ollut joka kerralla edellistä parempi. Jos kerrankin malttaa pitää paussin ennen kuin hevonen kertoo sitä tarvitsevansa. Loppuviikosta taas sitten takaisin töihin ja ensi tiistaina uudelleen Hannan silmän alle :)

Lammas kerittynä ;)

Takaosa töihin

Syksyllä kuuluu aina aloittaa uusia harrastuksia, Hupin tämän syksyn ohjelmistoon kuuluu seuraavia:

1. Harjun mäet - ravissa
Niin helposti mäkiä tulee kiipeiltyä käynnissä kaikessa rauhassa kaverin kanssa höpöttäen, tai päästeltyä täyttä laukkaa tukka putkella. Nyt otettiinkin askellajiksi ravi, ja treeniohjelmaan kuuluu säännölliset "ravikiipeilyt". Harjulta löytyy loistava ylämäki joka alkaa suht jyrkällä pätkällä, loivenee vähän välissä ja lopussa muuttuu todella jyrkäksi mäeksi. Tätä ollaan ravattu ylös intervallityyppisesti, ja jo löytyi hevosen heikko kohta. Se jaksaa käynnissä tai laukassa ylämäkiä vaikka miten monta toistoa, mutta ravissa potku loppuu lyhyeen. Hupi yrittää kompensoida takaosan voimanpuutetta nostamalla nenän ylös ja "hinaamalla" itseään etujaloilla, mutta varsin äkkiä se lopulta hoksasi mitä kuski haluaa. Aluksi keskityttiin vaan hakemaan pyöreä (matalahko) muoto joka säilyy tasaisena vaikka mäki jyrkkeneekin. Vähitellen ollaan päästy tekemään pientä leikittelyä tempon kanssa, ihan pieneen raviin ja siitä kevyellä tuntumalla muodon muuttumatta vähän isompaan liikkeeseen. Parhaat askeleet on ihan erilaisen tuntuisia kun mihin on tottunut, niissä on voimaa ja joustoa, mutta vielä loppuu jaksaminen aika nopeasti.

2. Puomit ja kavaletit
Enimmäkseen ravissa ollaan näitäkin tehtäviä tehty. Yksi kiva harjoitus oli viime viikkoinen kahden ravipuomisarjan yhdistelmä, jossa toiselle pitkälle sivulle tein neljän puomin sarjan melko lyhyillä (90-100cm) väleillä ja toiselle puolelle saman melko pitkillä (130-140cm) väleillä. En puuttunut ravin tempoon kovin paljoa, hain vaan tasapainon ja rytmin, ja annoin hevosen itse ratkoa tehtävät. Varsinkin pitkille väleille se venytti (parin "ohopsan"-kompuroinnin jälkeen) oikein kivasti, pysyi tahdikkaana ja venyi helpon oloisesti. Lyhyille väleille tein myös loivia avotaivutuksia puomien yli, hyvää jumppaa hevoselle kun joutuu samalla taipumaan ja joustamaan.

3. Ohjasajo
Jossain määrin ohjasajo on ollut ohjelmistossa jo aiemminkin, mutta jotenkin ihmeellisesti päässyt ihan unohtumaan. Alkuhämmennyksen jälkeen Hupi hoksasi homman hyvin nopeasti, tykkää touhusta ihan selvästi, ja monet asiat saa tehtyä paljon sujuvammin ensin ohjasajaen, ja sitten vasta ratsain. Tällä kertaa ohjien päähän päätyi tallikaveri, joka on tällä saralla ihan pro, ja kaverin taito tehdä oikeita asioita näkyi hyvin nopeasti myös hevosessa. Yksi paljon Hannankin tunneilla tehty harjoitus on erilaiset vastataivutustehtävät, ja niitä tehtiin nyt myös maasta käsin. Alun yhteisen kielen hakemisen jälkeen ensin vastataivutuksessa pyydettiin mahdollisimman koottua ravia (Hupi pysyi rentona, isoin ero selästä käsin tehtävään vastaavaan harjoitukseen, jossa se jännittyy herkästi), ja suoristuksen kautta laukannosto. Laukka oli ihan valtavan hienoa, isoa ja pyörivää mutta erittäin hallittua ja tasapainoista. Tässä kohdin mietin että voi kun tuollaista saisi joskus selästäkin käsin esille, en tiennytkään miten lähellä oltiin sitä hetkeä... Sitten vastataivutuksesta vaihdettiinkin loivaan myötätaivutukseen ja siinä pyydettiin ravia eteenpäin niin isona kuin ikinä vaan mahdollista, keskiravia ajatellen mutta kuitenkin ensisijaisesti matalana ja pyöreänä. Kun ensin oli vastataivutuksen kautta saatu paino takaosalle ja säkä ylös, niin lavat liikkui eteenpäin pyytäessä ihan eri tavalla kuin ennen. Ja toisaalta taas kootessa kinner ja takapolvi koukistui niin että pieniä pätkiä hevonen melkein tuntui istuvan takaosallaan.

Ohjasajo täytyy kyllä ottaa taas takaisin säännölliseen viikko-ohjelmaan, hevonen tykkää ihan mielettömästi, ja jos hedelmää pääsee korjaamaan näin äkkiä selästä käsin niin... Kiipesin nimittäin parin päivän päästä selkään ilman satulaa, ajatuksena jumpata ja vetristellä vaan vähän paikkoja, mutta jumien sijaan tarjolla olikin notkea työmyyrä, joka suorastaan paloi innosta esitellä kaikki temppunsa. Sitä samaa hienoa laukkaa oli tarjolla nyt myös ratsain, ja rohkeninpa lopulta tehdä myös tuota ravitehtävää huolimatta siitä ettei satulan tukea ja turvaa ollut. Onneksi Hupi pomputti kiltisti menemään, ja uskalsin päästää ravin lopulta niin isoksi kuin hevosesta irtosi - ilman että edes pelotti! Lopun isoa ravia olisi voinut pomputella menemään vaikka maailman tappiin asti, mutta hikeä valuva hevonen (ja hikeä valuva kuski) oli riittävän selvä vihje että nyt riittää tältä päivältä.

Hikeä valuvasta hevosesta puheen ollen, klipperi pääsee laulamaan taas tänään. Hupin karvankasvatus on ihan järjettömissä mitoissa, jo kertaalleen ajeltu kolmen sentin talviturkki on tehnyt paluun, ja tietysti vielä entistä tiheämpänä. Ei auta, pakko klipata ettei tarvitse kuivatella joka päivä tuntikausia hikeä valuvaa hevosta. Uuden yöpaidan (kuva alla) kurakinttuinen karvaponi sentään sai jo etukäteen, kun uusin kertaheitolla vähän enemmän jo vähän risaksi käynyttä loimivarastoa. Paras bongaus oli fb-kirppikseltä löytynyt lähes uusi Weatherbeetan 100g fullneck-kevyttoppa ja vielä kohtuuhintaan. WB istuu Hupille hyvin, mutta hinta on noissa aika kova, ja Suomessa valikoima vähän heikko.

Yksinkertaista mutta toimivaa

Viimeisen viikon aikana on kyllä saanut taas todeta että tätä lajia ei tule harrastaa yksin. Hyvä valmentaja on kultaakin arvokkaampi, ja kun osaa poimia oikeat asiat informaatiotulvasta, niin yhtä arvokkaita neuvoja voi saada mistä vaan.

Hupi oli valmennusta edeltäneen viikon ollut jatkuvasti vähän hankala ratsastaa. Yksittäisen korjattavan asian löytäminen meinasi olla ensin ihan mahdotonta kun kaikki tuntui vaan ”yleisesti vaikealta”, ja en oikein tiennyt mistä lähtisin korjaamaan kun tuntui siltä etten ehdi tehdä mitään mitä pitäisi. Erästä suosikkiblogiani lukiessani nappasin päivän ohjelmaan pienen ja yksinkertaisen tehtävän: säätele käyntiä niin pieneksi että hevonen joka askeleella kysyy vieläkö seuraavan saa ottaa, ja kasvata siitä taas isoksi niin että ylälinja venyy ja liike tulee koko kropan läpi. Kiitos kirjoittajalle (tunnistat varmasti itsesi), tällä simppelillä tehtävällä sain itseni ja hevosen rysän päältä kiinni. Puolipidätteet menivät kyllä teoriassa läpi – mutta vain sinne puoliväliin asti, myötäys tarkoitti malttamattomalle hevoselle jo kaasua. Kun lopulta maltti alkoi löytyä, niin yhtäkkiä kuskilla oli taas kaikki aika maailmassa tehdä niitä asioita mitä pitääkin. Sen sijaan että hevonen olisi tarjonnut oma-aloitteisesti kuun ja tähdet taivaalta, niin se oikeasti kysyi ja odotti että mitä ratsastaja pyytää. Miksi näihin samoihin asioihin pitää törmätä kerta (1) toisensa (2) jälkeen ilman että heti tunnistaa mistä on kyse?

Seuraavan päivän valmennuksessa, kuin ajatuksiani ja toiveitani lukien, pureuduttiin juuri tähän asiaan. Nyt nostettiin vaan vaikeusastetta sen verran, että käyntiä säädeltiin sulkutaivutuksessa ja ravia avotaivutuksessa. Oikeassa taivutuksessa kokoaminen oli haastavampaa ja vasemmassa taas eteenratsastus. Nyt kun suoraan ratsastaessa tai helpoimmissa tehtävissä Hupi tuntuu oikeinkin suoralta, niin suorastaan janoan tämäntyyppisiä tehtäviä, missä löytää ja pääsee korjaamaan puolieroja. Toki esimerkiksi laukassa edelleen oikea laukka on voimattomampaa, mutta kun laukan sisällä en kaikkeen osaa vaikuttaa. Tämän vuoksi on kiva löytää muihin askellajeihin tehtäviä, missä pääsee käsiksi samoihin asioihin. Esimerkiksi oikeassa taivutuksessa kootessa täytyy saada paino pois sisälavan päältä ja sisätakajalka kantamaan – sama asia on ongelmana oikeassa laukassa. Kaiken kaikkiaan valmennuksessa ei ehkä tullut kovinkaan montaa suurta onnistumisen hetkeä, mutta sitäkin enemmän hyviä tehtäviä ja työkaluja jatkoa varten. Pari päivää valmennuksen jälkeen olin katsomassa ja kuvaamassa Hannan valmennustunteja, ja sain sieltä poimittua vielä lisää hyviä pikkujuttuja.

Seuraavat päivät olivat valitettavan kiireisiä, tallireissulle kaikkineen oli aikaa sekä maanantaina että tiistaina noin pari tuntia. Ehtiäkseni viettää tästä mahdollisimman suuren osan hevosen selässä, laitoin vaan hevoselle suitset ja itselle kypärän ja hyppäsin kyytiin. Tarkoitus oli aloittaa hitaasti ja edetä vasta kun aiempi asia on oikeasti läpi, mutta jo ensimmäisenä päivänä ehdin tehdä paljon enemmän kun oli alun perin tarkoitus. Vasemmalle taivutukset olivat edelleen vaikeampia, mutta kun vaihtoi pikkusievän näpertelyn isoon korjaukseen ja isoon kiitokseen, niin kerta kerralta niitä hyviä askeleita tuli enemmän ja enemmän. Suunnitelma oli ratsastaa maanantaina asiat (avot ja sulut ympyrällä myötä- ja vastataivutuksina molempiin suuntiin) läpi käynnissä, ja vaikka sitten vaan käynnissä, ja tiistaina tarkistaa tilanne ja jatkaa ravissa samat. Lopputulos oli se, että tein jo maanantaina asiat onnistuneesti läpi myös ravissa, ja tiistaina pikaratsastuksesta huolimatta ehdin tehdä jo laukassakin (joka muuten oli sanalla sanoen vau!) vähän töitä. Kahden päivän ilman satulaa ratsastuksen jälkeen oma takapuoli ilmoitti kyllä sitten hyvin selkeästi että kolmatta peräkkäistä tällaista päivää ei sitten tule…

Joka tapauksessa hyvillä mielin taas eteenpäin, yksinkertaisilla asioilla voi saada yllättävänkin paljon hyvää aikaan.

Frank Baines, rakkaani

Kuten ehkä joku on saattanut jossain kohtaa jo pistää merkille, meillä ei ole ollut koulusatulaa vaan tähän asti ollaan menty Sydneyn yleispenkillä. Sydneyn pienten istuvuusongelmien ja parantuneen rahatilanteen innoittamana päädyin lopulta tilaamaan satula-auton, ajatuksena löytää vihdoin kunnollinen koulupenkki. Kerrankin oli satulakaupoilla sellainen tilanne ettei joutunut kuvailemaan tarpeitaan "sopivin tällä pienellä budjetilla", vaan uskoin oikeasti että nyt pystyn ostamaan sen mikä ihan oikeasti parhaiten istuu. Pieni toive toki oli, että sopiva löytyisi sellaiseen hintaan, että tuon Sydneynkin pystyisin pitämään, se ei kuitenkaan missään nimessä ole niin epäsopiva etteikö sitä voisi satunnaisesti esim. hyppäämiseen käyttää.

Mutta lopultahan homma meni sitten niin, että jouduin perumaan sen satula-auton. Joskus asiat loksahtelevat niin täydellisesti kohdalleen, että kaverilla on satula myynnissä ja se satula sopii sekä hevosen selkään, omalle takapuolelle ja vielä lompakollekin. En ole ennen uskaltanut ostaa satulaa muuta kuin satula-autosta ja sovittajan avustuksella, mutta kun vähitellen ehkä jotain jo osaan katsoa itsekin, ja kaverilla on myös jonkun verran kokemusta ja näkemystä, niin lopulta kaupat tehtiin ilman välikäsiä. Viikonlopun yli sain kokeilla satulaa, ja lopulta suurin vaikuttava tekijä ostopäätökseen oli itse hevonen. Sen "kroonisesti" oikealta puolen jumittava selkä (vanha lihasvamma) oli viikonlopun jälkeen parempi kuin ikinä-koskaan-milloinkaan aiemmin, ja se muutenkin selkeästi piti satulasta. Itse olin aluksi vähän epäileväinen istuimen lievän kuppimaisuuden suhteen, kun oma rikkinäinen selkä ja vielä rikkinäisemmät lonkat eivät kestä kovin "lukitsevaa" istuinta. Tuon viikonlopun aikana istuin kuitenkin niin hirvittävät määrät harjoitusravia, että jos selkä olisi satulasta oireillut, niin se olisi sen tuona aikana tehnyt. Ja mallistaan huolimatta istuin ei oikeastaan lukitse mihinkään asentoon, se kyllä lempeästi ohjaa oikeaan suuntaan, mutta sallii kuitenkin riittävän liikkeen joka suunnassa.

Ja niin perheeseen muutti uusi jäsen, Frank Baines Reflex. Mies hieman kummasteli tämän postauksen otsikon tapaista facebook-päivitystäni mutta oli sitten laskenut 1+1 yhteen ihan oikein. Allekirjoittanut taas on vielä hiukan hukassa sen suhteen, että mihin yksisiipisessä satulassa laitetaan huovan lenkit kiinni. Tähän asti olen vaan pujottanut ne siiven alle, siiven ja alla olevan "pikkusiiven" väliin, ja kun penkki istuu niin huopakin pysyy kyllä millilleen paikoillaan vaikkei varsinaisesti ole missään kiinni.

Ja niin, se satula-auto. Se sai sattuman kautta toisesta kaveristani vielä paremman asiakkaan itseni tilalle, kun yhden sijaan hänellä useampikin hevonen oli vailla uutta satulaa. Win-win joka suuntaan.

Blogi ajan tasalle: Seuranmestaruudet

Viikko aluemestaruuksista oli vuorossa oman seuran mestaruuskilpailut ja suomenhevosten HeB:0. Väliin mahtui kiireinen työviikko, yksi (epäonnistunut) valmennustunti ja paljon stressiä kisajärjestelyistä, joten oma fiilis ei varsinaisesti ollut ihan kovin korkealla starttaamisen suhteen. Jossain vaiheessa oikeasti mietin jo perumistakin, mutta kun useampana vuonna kisat on jääneet väliin milloin jalkavamman, milloin ampiaisenpiston vuoksi, niin päätin sitten kuitenkin lähteä.

Suunnittelin verkan samanlaiseksi kuin edellisviikonloppunakin, koska silloin ajoitus meni aivan nappiin. Jälkiviisaana olisi voinut ajatella että useamman asteen kylmemmällä kelillä verkka-aikaa tarvitaan vähän enemmän, ja sitten kun lopulta luokka aloitettiin melkein kymmenen minuuttia etuajassa niin hirvittävä kiirehän siinä lopulta tuli. Ehdin tehdä noin puolet suunnittelemistani asioista, ja nekin lopulta kiireessä huonosti ja huolimattomasti, ja rata oli sitten sen mukainen. Hupi oli vähän väsyneen oloinen jo alkujaankin, enkä ehtinyt antaa sille haluamiani lepotaukoja verkassa, joten kannoin sitten pohkeen takana olevaa hevosta koko radan läpi. Ravi oli takakireää ja tahditonta, laukka ei pyörinyt, yhdessäkään kohdassa ei tullut helppoa fiilistä vaan kaikki tehtävät tuntuivat tosi vaivalloisilta.

Radan jälkeen kaverin kanssa tuskailtiin että olipas hankalaa ja menipäs huonosti. Mutta meni sitten lopulta täsmälleen samalla tavalla, koska alakerrankaan pisteistä ei eroa löytynyt, ja lopulta jaettiin seuran suokkimestaruus. Prosentit jäi piirun alle 60 joten sillä on turha juhlia, mutta tokihan se on mukavampi päättää kausi kuitenkin sinivalkoiseen rusettiin.

Koska mitään en ole ennenkään sensuroinut niin video seuraa tästäkin radasta.



Kisan jälkeen Hupi sai pitää lomaa koulukiemuroista, ja viikon ohjelma koostui lähinnä vapaapäivistä, maastohumputtelusta ja puomitehtävistä. Suurimmat syyt kisapäivän jumitukseen löytyivät onneksi pääkopasta, ja jälkiviisaana voi sanoa, että olisi vaan pitänyt rohkeammin antaa vapaata koulutreeneistä. Tämä kun nyt vaan ei ole hevonen jolla voi treenata seitsemän päivää viikossa kentällä, tai edes viisi päivää. Toki päivittäin käytiin maastokävelyllä ennen treeniä, mutta siltikään näin säännöllinen kenttätyöskentely ei vaan meille sovi vaan hevoselta loppuu motivaatio. Ehkäpä tästä jossittelustakin jotain oppii?

Blogi ajan tasalle: Aluemestaruudet 2013

Blogi jäi näköjään talviunille ennen kuin talvi oikeastaan ehti tullakaan. Nyt kun (leikisti) taas on aikaa kirjoittaa niin yritän vähän kerrata mitä syys-lokakuun aikana ehti tapahtua.

Aloitetaan allekirjoittaneen ja Hupin aluemestaruusdebyytistä. Onnistuneiden treenien rohkaisemana ilmoittauduin Hämeen aluemestaruuskisoihin, missä suomenhevosten mestaruusohjelmana oli kenttäkutonen. Monen suosikkiohjelma on itselleni pieni peikko, kaksi täyspitkää diagonaalia keskiravia heti ohjelman alkupuolella ei ole varsinaisesti meille kovin suosiollinen, ja toisaalta laukkaohjelman toivoisi olevan vähän teknisempi. Vaan kun valita ei voi, vaan se ohjelma on ratsastettava mikä kutsuun on merkitty.

Oltiin kaverin starttiajan vuoksi paikalla jo hyvissä ajoin, ja ehdin sopivasti katsoa yhden ratsukon ennen kun piti alkaa laittaa hevosta kuntoon. Verkka-ajan mitoitus onnistui kerrankin ihan nappiin. Hupi oli kävellyt hyvin ennen kun kiipesin kyytiin, ja verkkaan menin sisälle (vain!) neljä ratsukkoa ennen omaa vuoroa. Kymmenisen minuuttia rennosti pitkähkössä muodossa, ravia ja laukkaa, vähän väistöjä ja vähän vastalaukkaa että notkistuisi selästään. Hetki kävelyä pitkin ohjin, sitten taas tuntumalle, muotoa vähän ylemmäs ja radan tehtävät pääpiirteittäin läpi (lähinnä keskilaukasta kokoamiset ja vastalaukat), ja taas pitkin ohjin kävelyä omaan valmistautumisvuoroon asti. Tässä kohtaa meinasi tulla pieni tenkkapoo, kun kuuluttaja kertoi, että (ratojen välissä) valmistautuvat ratsukot saavat vain kävellä, ja oma suunnitelma oli tsekata tässä vielä pysähdykset ravista ja laukasta. Kiitos tutun stewardin nopean toiminnan, päätös peruttiin nopeasti, ja ehdin tehdä ennen omaa rataa sen mitä suunnittelinkin.

Rataa kiertäessä Hupi ei kytännyt mitään, ei yleisöä, ei tuomariautoja, ei niin sitten yhtään mitään. Vau! Jossain määrin se selvästi oli kuitenkin jännittynyt, mikä näkyi ravissa pohkeen taakse jäämisenä ja siitä seuranneena suun aukomisena alkuradasta, erityisesti alkutervehdyksessä (7/6, "suoraan", "sujuvammin pys & liikkeelle, suu auki", numeroista päätellen suun aukominen ei suoraan edessä olleelle C-tuomarille näkynyt). Keskiraveista ei edelleenkään ole lapsille kerrottavaa, pientä yritystä on mutta kun suunta on alamäkeen niin (4x5 ja kommenteissa kiireinen, tahditon jne)... Jälkimmäisen ensimmäiset viisi metriä näyttää lupaavalta mutta sitten koko paketti leviää kuin jokisen eväät. Jonkunasteinen ratkaisu ja korjauskeino tähän sentään on löytymässä, siitä kuitenkin sitten vasta myöhemmissä postauksissa. Väistöistä ensimmäisen valmistelen huonosti, linja katoaa ja takaosa elää ihan omaa elämäänsä (5,5/5,5, "takaosa jää", "takaosa seilaa"). Jälkimmäinen on vaikeampaan suuntaan mutta paremmin valmisteltu ja tasaisempi, ravi tosin hyytyy tässäkin (6,5/6, "linja säilyy, irtonaisemmin"). Voltit molempiin suuntiin pikkunättejä, takaosa vähän seilaa (6,5/5,5 molemmista, kommenteissa mm. "tasainen, jäntevämmin takaa", "taivuta, sujuvammin").

Pysähdys on ylivoimaisesti paras mitä ikinä-koskaan-milloinkaan ollaan radalla esitetty, peruutus valuu vähän kädelle (7/7, "kaunis pys, tasan", "hyvä pys"). Käynti oli parin rennomman radan jälkeen tällä kertaa taas vähän jännittynyttä, kerran yritin käyttää jalkaa ja rikko oli ihan hilkulla, joten annoin olla vaan (6/6, "läpi rennomman selän", "hieman kiireinen, jännittyy"). Noston kämmin ihan itse, jos kolmen askeleen valmistelu riittää niin pitääkö se käynti mennä rikkomaan kymmenen metriä ennen pistettä? (5,5/5, "kahdella uralla", "poikittaa ennen nostoa"). Laukka rullasi nostosta kuitenkin heti hyvin ja kevyenä, voltti oli vaivaton (6,5/6,5, "energisemmin", "takaosa alle"). Kolmikaarinen oli vielä tieltään vähän töksähtävä, joudun tekemään aika ison puolipidätteen myötä- ja vastalaukan välillä, mutta laukan rytmi ja hevosen muoto säilyi kuitenkin hienosti (6/6,5, "tasaisemmat kaaret", "sujuvammin"). Keskilaukka lähtee kivasti muttei oikein kanna vielä loppuun, saan kuitenkin tehtyä eron sekä alkuun että loppuun, ja ravikin on hanskassa ennen kulmaa (6,5/6, "suoraan", "ylämäkeen"). Oikean laukan nosto ravista lyhyellä valmistelulla on vähän haastava, ihan ei ollut sisäpohje läpi ja joudun vähän varmistelemaan (6/6, "täsmällinen mutta hidas", "sujuvammin"). Samasta syystä laukka ei ihan rullaa voltilla toivotusti ja takaosa liiraa hieman (6/6, "pyöritä laukkaa", "kahdella uralla"). Kolmikaarisella meinaa tulla pieni kommunikaatiokatkos ja rikko, kun se iso puolipidäte oli vähän liian iso, ehdin kuitenkin korjata samassa askeleessa ja homma jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan (5,5/6, "säilytä rytmi läpi kaarien", "sujuvammin, eteenpäinpyrk ei säily"). Jälkimmäinen keskilaukka on vähän hätäinen kun jäin kulmassa haaveilemaan, mutta silti linjan lopussa kokoaminen ja raviin siirtyminen on molemmat varsin vaivattomia (6/6, "yritteliäs", "valmistele siirtyminen, takaosa alle"). Viimeisen linjan piti olla meidän vahvuus, kun vasen laukka nousee yleensä kauniisti suorana ja vasemmasta laukasta pystyn tekemään ihan "ratakelpoisia" pysähdyksiä. Nyt kuitenkin väsy painoi jo hevosen jaloissa, nosto tuli vasta toisesta pyynnöstä, laukka meni väkinäiseksi ja vinoksi, ja pysähdys oli sitten vino, joskin kuitenkin tasan (5,5/5,5, "huojuu linjalla, pys kahdella uralla", "laukassa sujuvammin, pys ravin kautta").

Alakerrassa kumpikin tuomareista arvatenkin toivoi raviin lisää jäntevyyttä ja takaosalle kantovoimaa. Vähän jäi häiritsemään että toisella tuomarilla ei loppukommenteissa ollut radasta mitään hyvää sanottavaa, toki  huomiot ja korjaukset oli ihan oikeutettuja ja paikkansapitäviä. Toisen tuomarin kommentti laukkaohjelman kauniista ryhdikkäästä muodosta lämmitti mieltä, koska nyt ensimmäistä kertaa ikinä laukka pyöri ja kantoi radalla ihan oikeasti ja rehellisesti selän yli. Hyvä mieli jäi myös siitä, että Hupi jaksoi kantaa itsensä aina viimeiselle linjalle asti, ja toisaalta myös siitä, että oma keskittyminen kantoi ihan sinne lopputervehdykseen asti, ja joka ikisestä radan kohdasta jäi sellainen fiilis että ihan oikeasti ratsastin sen - välillä hyvin, välillä huonommin mutta kuitenkin ratsastin enkä matkustanut.

Luokan taso oli ihan jäätävän kova, paljon koulumestaruusosallistujia mukana, kärkiviisikko Rosmo, A.L. Peto, Salmiakki Poika, Mätky, Arran Aleksi kertoo kaikille suomenhevosihmisille varmasti kaiken tarvittavan. Matkaan lähdettiin siis jo alkujaankin perisuomalaisella ajatuksella "tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää". Tulos 58,854% riitti lopulta sijaan 13./22 mikä oli ehkä ihan aavistus jäljessä "villeimmistä toiveista" (yli 60% ja puolenvälin yläpuolella) mutta ihan valtavan hyvä mieli jäi kyllä päivästä. Kovin montaa asiaa en olisi itse voinut paremmin tehdä, ja ennen kaikkea hevonen antoi radalla kaikkensa ja teki ihan kaiken mitä pyysin.

Loppuun vielä video radasta:

Dr Jekyll & Mr Hyde

Miten hevonen voi samalla lyhyellä ratsastuskerralla olla sekä maailman rasittavin ja hölmöin, ja toisaalta maailman hienoin? Hupi tietää.

Naapuritallin pihassa pörrännyt työkone ja sen talliin kantautunut pärinä sai Hupin eilen jo satuloidessa melko jännittyneeksi, ja tuulinen syyssää ei ainakaan helpottanut tilannetta. Pihasta lähdettiin maastoon alkukäynneille melko valppaassa mielentilassa. Vielä pihatien päässä askellajin tunnisti käynniksi, mutta sen jälkeen tarjolla oli jos jonkinlaista piffiä, paffia ja loikkaa. Tiesittekö, että robottiruohonleikkurin telakointiasemassa palava vihreä ledivalo näkyy 200 metrin päähän, ja se on myös Hupin mielestä se etäisyys, mistä sitä on syytä paeta. Hetki meni hoksata että mistä ihmeestä se valtava puhina, ympäripyörähdykset ja tanssahtelu oikein johtui... Päästiin möröstä ohi rajusti poikittaen mutta tiellä pysyen, ja jatkettiin pieni pätkä ravissa. Tai siis "ravissa", tahti oli jotakuinkin askel-askel-hyppy, kun tätiä vietiin milloin mihinkin suuntaan. Ja siis olihan tien varrella vaaroja joita on syytäkin väistää, koskaan ei voi tietää milloin kivi, varjo tai valkoinen kukkanen hyökkää pienen hevosen kimppuun.

Päästiin lopulta kentälle yhtä matkaa, ja kun kentän mörköjä oli tuijoteltu pari kierrosta, niin energia alkoi kohdistua oikeisiin asioihin. Ravi oli koko ajan vähän lyhyttä ja jännittynyttä, mutta muuten kaikki säädöt toimi hienosti. Hain ravissa nopeita reaktioita pohkeelle, sekä sivulle että eteen. Tein väistöä pitkän sivun alusta muutaman askeleen sisälle päin, nopean suoristuksen kautta väistö takaisin ja askel tai pari ennen uraa taas nopea suoristus, reipas eteenratsastus ja ennen kulmaa taas kokoaminen. Kotikenttä on noin lyhyen radan kokoinen, eli melkoisen nopea sai olla, mutta näillä "asetuksilla" tilaa oli lopulta ihan riittävästi.

Tehtiin myös lisäyksiä suorille linjoille, Hupi oli hyvin pohkeen edessä ja lähti pienestä vihjeestä eteen, mutta tahti kiihtyi ehkä jopa normaalia enemmän. Hurjan vaikeaa vieläkin löytää tämänhetkisessä tilanteessa tasapaino siihen paljonko pyytää eteen (että eroa olisi edes vähän, vrt. Vesilahti), paljonko yrittää tasapainottaa välissä ja missä kohdin taas täytyy pyytää uudelleen eteen. Yritin tehdä nyt lisäykset diagonaaleille kahdessa osassa, heti suoristuksen jälkeen eteen, heti (tai mieluiten vähän ennen) kun hajoaa etupainoiseksi, niin ajatus takaisin päin ja siitä uudelleen eteen (pienen raipanhipaisun auttamana). Näiden kahden viimeisen kisan jälkeen ohjelmassa on taas puomi-kavaletti-jumppajakso, että saisi takaosaan taas pykälän lisää kanto- ja työntövoimaa.

Ravissa hommiin meni noin vartti, ja kun Hupi ei tuntunut lainkaan siltä että olisi tauon tarpeessa, niin ajattelin että teen vähän laukassa töitä heti perään. Nostin päädystä ensin oikean laukan (joka pari päivää sitten oli vähän haastava, ei lähtenyt pyörimään oikein missään kohdin kunnolla), ja heti ensimmäisestä askeleesta tunsi että nyt pyörii ja kantaa. Käänsin päädystä voltille, ehdin voltin aikana miettiä että onpas helppoa ja vaivatonta, ja että mitäs sitten. Ollaan tehty kotikentällä vastalaukkoja lähinnä kahdeksikolla tai sitten koko kenttää ympäri, että saa 40m pitkälle kentälle riittävän laajat kaaret. Nyt laukka tuntui niin hyvältä, että uskaltauduin kääntämään kolmikaariselle, ja kun keskimmäiselle kaarelle otti pari metriä enemmän tilaa kuin muille, niin ei ollut edes vaikeaa. Pari toistoa oikeassa laukassa, yksi rikko kun kämmäsin suoristuksessa ennen vastalaukkakaarretta (puolipidäte ei ole se että vedetään naruista jalka irti...) mutta muuten ongelmitta. Vaihto käynnin kautta vasempaan laukkaan ja sama homma toisinpäin, ei ongelmia. Päästin isojen kehujen säestämänä venyttämään pitkälle kaulalle suoraan laukasta, siirsin raviin, keventelin hetken ja lopetin. Vau.

Ja ettei se toinen puoli ihan vallan pääsisi unohtumaan niin pitkin ohjin kentältä pois kävellessä Hupi pysähtyi portilla maassa (aina siinä) olevan lankun eteen, laittoi kaulan kaarelle ja korvat tötterölle, sanoi puuuuuuh-trööt ja yritti pyörähtää ympäri ;)

Karvanlähtöaika

Kolmen sentin talviturkki elo-syyskuun vaihteessa on liioittelua ihan millä mittarilla hyvänsä. Kun syyskuu on vielä ollut tavanomaista lämpimämpi, niin Hupi hikosi järjettömästi jo pienen kevyen hölkkälenkin aikana. Karvanlähtöaika oli klipperin avustuksella nopea ja tehokas - kiltti hevonen, taitava klippaaja (kiitos!) ja homma taisi olla paketissa alta puolen tunnin.

Hupi ilmeisesti oli kuullut joskus jossain nettikeskusteluissa mainitun termin "lyhytkarvainen laatuhevonen", koska se oli illalla aivan mahtava ratsastaa. Vähän hidas käynnistymään edellispäivän vapaan jälkeen, mutta sen jälkeen tuli kaikki kuin tarjottimella. Toivotaan, että moodi säilyy, kun rohkaistuin nyt sitten ilmoittautumaan ensi viikonlopun aluemestaruuksiin. Hämeen taso on valtavan kova, joten mukaan mennään perisuomalaisella mentaliteetilla - tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää. Jos nyt ei ihan viimeinen olisi ;)

Nolo päätös kisareissulle

Useamman kuukauden paussin jälkeen käytiin taas kurkistamassa aluekisamaailmaa. Vesilahdella oli tarjolla HeB nappirajauksella ja Vielä Liian Vaikea HeA (FEI World Dressage Challenge, sinänsä kiva ohjelma mutta turhan haastava meille vielä). Beetä mentiin siis.

Aikataulujen kanssa oli pientä säätämistä, kun kisapaikalla kävi ilmi että verkkaryhmässä oli kolme poisjääntiä ennen omaa vuoroani (kiire), sitten yhteen ratsukkoon kuluikin tolkuttoman kauan aikaa (aivan liikaa aikaa hukattavaksi) ja lopulta kun olin valmistautuva ratsukko, niin tuomari kysyi voisinko startata heti kun meitä edeltävä ratsukko ei ollut ehtinyt vielä juuri verkata. Verkka oli muutenkin jo vähän turhan pitkä, joten ihan mielelläni menin radalle. Kuitenkin sen pari minuuttia lisää olisin kyllä kaivannut tuohon väliin vielä aikaa, että olisin ehtinyt herätellä hevosen takaisin avuille (suunnitelma luonnollisesti tehdä tämä edeltävän suorituksen aikana).

Rata oli lyhyesti kuvattuna siisti mutta hyvin vaatimaton ja jopa vähän veltto. Viime kerran singertahtisen radan jälkeen tavoite numero yksi oli rauhallinen tahti ja pykälää tai vaikka paria rennompi hevonen. Tämä tavoite täyttyi, tosin kaupanpäällisinä tuli sitten pohkeen taakse jäävä ja etupainoinen ratsu. Mitään rikkoja ei tullut (huonoin numero 5,0) mutta mitään loistokastakaan ei esitetty (paras numero 6.5). Raviohjelma oli aika lailla sitä mitä yleensäkin, nyt vaan jäi se yleensä pykälää parempi laukkaohjelma tulematta. Lisäksi kuskilta hölmöjä huolimattomuusvirheitä - kolmesta pysähdyksestä nolla kappaletta tasan, ja siirtymisiä saisi mielellään vähän joskus valmistellakin. Positiivista kuitenkin tosiaan se, että puolipidätteet meni nyt läpi (siltä osin kun muistin ne tehdä), ja vastoin ennakko-odotuksia Hupi ei kytännyt juurikaan Vesilahden montussa olevan ison kentän "yläpuolella" käveleviä ihmisiä.

Lopputulos oli ihan oikeutettu 59,5%, ja kun luokan puolivälissä olin toiseksi viimeinen sijoittunut, ja useita vahvoja nimiä jäljellä, niin lähdettiin kotimatkalle. Lähtiessä heitin vitsinä kaverille että "jos nyt tapahtuu maailman kahdeksas ihme niin otatko ruusukkeen", mutta ihan oikeasti en uskonut sijoitukseen sitten pätkääkään. Ei vitosella alkavalla tuloksella sijoituta.

Mutta niin vaan sijoituttiin, ja suureksi häpeäkseni en sitten tietenkään ollut edes pyytänyt tuomarilta lupaa olla pois palkintojenjaosta - no en tietenkään kun en kuvitellut sinne koskaan edes päätyväni. Ihana kisajärjestäjä kämmistäni huolimatta antoi kaverille punaisen ruusukkeen mukaan. Kyllä nolottaa. Illan ohjelmassa oli sitten pahoitteluviestin kirjoitus kisajärjestäjälle, ja tutulta tuomarilta täytyy pyytää anteeksi sitten kasvotusten vielä kun nähdään.

Lopuksi vielä aamusumuinen video radasta.

Jumppapäivä

Yleensä jos kiipeää hevosen selkään ilman mitään suunnitelmaa, ei seurauksena ole mitään hyvää. Eilen tälläisen ratsastuskerran lopputulos oli kuitenkin erittäin onnistunut.

Käytiin ensin kävelemässä puolisen tuntia tiellä, ja kotiinpäin palatessa keräsin ohjia vähän käsiin, ja tein pitkällä kaulalla väistöjä tien reunasta toiseen. Tämä on edelleen Hupille monesti yllättävän vaikea tehtävä, kun pitäisi väistää jalkaa sivulle, mutta silti pysyä rentona, tahdissa ja tuntumalla. Se ratkoisi tilanteen kovin mielellään joko kipittämällä eteen tai jännittymällä ylälinjastaan. Kotimatkan aikana sain käynnissä haluamani asiat läpi, ja päätin sitten kentälläkin jatkaa samalla teemalla, edellisviikon valmennuksen kotiläksyjen merkeissä. Perusratsastusta: siirtymisiä, väistöjä, vastalaukkaa, mutta kaikki reilun kymmenen senttiä normaalia pidemmällä ohjastuntumalla - ja nimenomaan tuntumalla, eikä niin että yritän syöttää lisää ohjaa ja tuntuma lyö tyhjää vähän väliä.

Käynnissä Hupi venytti hyvin, ravissa oli isoimmat haasteet, kun taas laukassa yllätyksekseni kaikki sujui kuin itsestään. Laukassa pitkälle kaulalle venyttäminen (ilman että hevonen rojahtaa lavoilleen) on ollut meillä vähän haastavaa, mutta joku palikka loksahti nyt paikoilleen, kun molemmissa kierroksissa Hupi venytti mielellään. Edelleen se jäi hetkittäin vähän tyhjäksi vasemmalta, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin pahimmillaan. Uskaltauduin kokeilemaan myös vastalaukat päädyn läpi, ja vaikka vähän joutui päästämään laukkaa isommaksi niin sama tahti ja rentous säilyi edelleen. Vau!

Laukan jälkeen ravissa oli hetken vähän tekemistä taas malttamisen ja puolipidätteiden kanssa, mutta muutama (kymmentä) nopeaa siirtymistä korjasi tilanteen. Loppuun vielä väistöjä pituushalkaisijalta uraa kohti, edelleen yhtä pitkällä kaulalla. Varsinkin vasemmalle väistäessä Hupi yrittää vähän rojahtaa ja kaatua vasemman lapansa päälle uralle tullessa, tai joskus jo aiemminkin. Korjasin tätä niin, että vähän ennen uraa (lue: ongelmia) vaihdoinkin väistön suuntaa, ja tein  pari askelta väistöä takaisin päin - toimi!

Tunnustetaan nyt loppuun sen verran, että osittain tämä "rento" jumppa valikoitui ohjelmistoon siksi, että kuskin jalat oli edellispäivän Tour de Kaukajärven jäljiltä aika betonia eikä kroppa ollut kykenevä mihinkään tavoitteelliseen kouluratsastukseen. Mutta hävettävän pitkään taukoon nähden juoksu sujui yllättävän hyvin: reilun 8 kilometrin lenkistä jo yli puolet juosten, ja mukavuusalue tuntuu nousseen kevättalven tasolta 6km/h jo jonnekin 8km/h paikkeille. Kyllä tämä tästä vielä!

The Lastenratsu

Super-Hupi sai taas kyllä eilen yhden papukaijamerkin lisää. Se on toiminut ennenkin alkeis- ja lastenratsuna ihan täyden kympin arvoisesti, mutta vielä löytyi uusia ulottuvuuksia tähänkin toimenkuvaan. Tallinpitäjän parivuotias tyttö oli nimittäin sitä mieltä että pelkkä käynti alkaa käydä tylsäksi, ja ilmoitti että hän haluaa laukata. Tytön oma shetlanninponi on käyntiä vauhdikkaammissa askellajeissa hieman kuriton ja tuhmuuksiin taipuvainen, joten painokkaista pyynnöistä huolimatta se ei ollut vaihtoehto.

Samaan aikaan Hupilla kentällä ollut vuokraaja sitten oli kysynyt että mitäs jos nostetaan tyttö tänne Hupin kyytiin satulan eteen ja mennään yhdessä laukkaa isolla hevosella. Kaikki varmaan kuvittelivat ettei tyttö lopulta kuitenkaan uskalla, mutta niin vaan uskalsi. Pieni kokeeksi otettu ravipätkä sai suupielet korviin, ensimmäinen varovainen muutaman askeleen mittainen laukkapätkä muutti hetkeksi ilmeen vähän totisemmaksi, mutta toisella aavistuksen pidemmällä pätkällä hymy näkyi sitten taas varmaan naapuriin asti. Hevosten keskellä kasvanut tyttö ei varmaan edes tajua pelätä mitään. Ja Super-Hupi – pienestä hämmennyksestään huolimatta – toimi kuin pieni enkeli ja tarjosi pienenpientä mummoravia ja käyntivauhtista keinuheppalaukkaa. On se vaan hieno!

Mutta nyt kun tyttö pääsi laukan makuun, niin saakohan sitä enää yksin ratsastaakaan?

Oikealla tiellä, oikeaan suuntaan

Turhaan en odottanut Hannan valmennusta, anti oli taas ihan loistavaa ja Hupi oli parempi kuin koko viikolla. Vaikka oltiin Pohtiksella hyvissä ajoin niin kaiken pikkusäädön seurauksena verkka-aikaa jäi lopulta vain kymmenisen minuuttia. Toimiva taktiikka pikaverkkaan on kuitenkin viimein löytynyt – rauhallista laukkaa muutama minuutti molempiin suuntiin, reilusti sisälle ja ulos asettaen ja loppua kohti myös taivuttaen. Vaikkei alun puupökkelöstä tässä ajassa mitään supernotkeaa ehdi saada, niin täytyy uskaltaa luottaa että välikäyntien aikana tapahtuu jänniä asioita.

Päivän teema istui tämänhetkiseen treeniin kuin nenä päähän. Oma tavoite on ollut ensinnäkin maltin ja tahdin löytäminen, ja toisekseen peruslaukan parantaminen. Tämän päivän valmennuksen tavoitteena oli saada hevonen odottamaan, puolipidätteet läpi, ja perusaskellajit (erityisesti) laukka laadukkaaksi. Monessa tehtävässä sain ilokseni todeta, että oikealla tiellä ollaan ja ihan oikeita asioita ollaan harjoiteltu.

Tehtiin aluksi kulmiin pysähdyksiä kääntämisen eri vaiheisiin: ensin ihan kulman alkuun, seuraavaksi syvimpään kohtaan voimakkaasti taivutetulla hevosella, ja viimeisenä kulman loppuun juuri ennen suoristusta. Kun näissä kolmessa kohdassa on muutaman kerran pysäyttänyt hevosen, niin ensinnäkin itse oppii löytämään ne hetket kun se tasapainottava puolipidäte täytyy tehdä (eikä lopulta kolme puolipidätettä yhden kulman aikana tunnu enää edes paljolta), ja toisekseen hevonen alkaa malttaa, odottaa ja vastaanottaa avut. Aluksi haettiin käynnissä oikeat pisteet pysäyttää hevonen, ja sitten jatkettiin tehtävää ravissa ja laukassa niin, että pysähdys tehtiin vain tarvittaessa.

Ravissa löysin hyvin oikean tasapainon ja tunnistin ne hetket kun apu ei mennytkään läpi vaan piti pysäyttää ja muistuttaa että ”odota” tarkoittaa oikeasti ”odota”. Laukassa oli vähän haastavampaa, tahti säilyi kyllä maltillisena mutta Hupi kaatui vähän sisäpohjetta vasten varsinkin oikeassa kierroksessa. Nopein korjauskeino oli ajatella pitkät sivut loivassa avotaivutuksessa (shoulder fore) ja oma lantio piti muistaa pitää edelleen liikkuvana. Lukitsen helposti lantioni heti kun laukassa pitää tehdä jotain hankalampaa, ja seurauksena hevonen lukitsee myös oman lanne/ristiselkänsä ja laukan pyörivyys katoaa. Kuskin kotiläksy on siis löytää keskikroppaan lisää voimaa ettei tarvitse ottaa tukea jostain muualta...

Toinen korjaus oli välissä tehdyt pienet väistötehtävät. Suoraan kulmasta lähdettiin tekemään muutama metri väistöä uralta sisälle, kiinnittäen huomiota siihen että heti väistön alusta lähtien etuosa johtaa liikettä riittävästi. Sama fiilis piti löytää sitten laukassa tehtyyn kulmaan, eli toisin sanoen piti muistaa kääntää ulkopohkeella lapoja niin että etuosa oikeasti johtaa käännöstä myös kulmassa. Hyvä tehtävä saada kuski sisäistämään ”itsestään selvä” asia ja löytämään oikea tunne.Väistöistä tuli kehuja, oikealta vasemmalle on yleensä ollut haastavampi (kaatuu lavoille), mutta nyt sujui todella helposti. Vasemmalta oikealle oli myös ok kunhan muistin pitää ulkopohkeenkin lähellä ja edessä että myös oikea etujalka astuu riittävän pitkää ja laajaa askelta.

Näiden korjausten jälkeen Hupin laukka parani ihan valtavasti. Päädyttiin tekemään varsinaista tehtävää todella pienissä pätkissä, koska hevonen liikkui kootumpana ja paremmin ylämäkeen kuin koskaan. Aina muutama onnistunut toisto, ja sitten kiitokseksi lepokäynnit väliin ennen kuin ehtii mennä yhtään hankalaksi.

Jossain välissä tsekattiin muutama lisäys, ja ensimmäistä kertaa eka korjaus ei ollutkaan ”enemmän”. Tahti kiihtyi toki edelleen, mutta nyt molemmilla oli kuitenkin ajatus oikeaan suuntaan. Ja sitten lähdettiin toki sotkemaan pakkaa – harva muutos tuntuu aluksi hyvältä mutta vanhaa toistamalla ei edisty. Hanna pyysi tekemään yhden lisäyksen keventäen, ja sen jälkeen alas istuessa ajattelemaan lantioon kevennyksen liikkeen navan kohdalle. Tarkoituksena oli ilmeisestikin se, että pysyisin itse paremmin rytmissä ja pystyisin auttamaan hevosta matkustamisen sijaan. Kuskilla meni tässä kohtaa narut ihan solmuun ja pasmat sekaisin, ja saatiin aikaiseksi vain epämääräisiä räpellyksiä, joten tietääpähän mitä treenataan kotona.

Toinen kotiläksy tuli loppuverkkaan, vielä paremmin pitäisi saada hevonen venyttämään ohjaa kohti. Periaatteessa suunta on ihan oikea, mutta Hupi ei tahdo/uskalla venyttää ihan niin pitkälle kuin pystyisi, tai sitten se käy oikeassa suunnassa mutta palaa takaisin. Kaarevien urien ja vasta-asetusten avulla löysin oikeaa suuntaa, nyt pitää vaan saada hevonen oppimaan venyttelemään kunnolla. 

Videomateriaalia löytyy ja seuraa perässä kunhan saan siirrettyä koneelle. 

Loppuun vielä Super-Hupille papukaijamerkki – lastaukset molempiin suuntiin menivät kuin oppikirjassa. Ilman liinoja, ilman painetta, kävelin edellä koppiin ja hevonen seurasi perässä rentona, tyytyväisenä ja kuin mitään ongelmia ei koskaan olisi ollutkaan. Lastaukseen kulunut aika molemmissa päissä noin 10 sekuntia. Vau.

Treeni jatkuu

Viime viikko oli melkoista hullunmyllyä, kun oma seura järjesti kaksipäiväiset kansalliset kenttäkilpailut. Oma roolini touhussa oli tänäkin vuonna toimia kilpailunjohtajana, eli olin se joka pitää langat käsissään ja vastaa siitä että kilpailu pyörii. Melkoinen hullunmylly, mutta kuitenkin niin kivaa ja koukuttavaa, varsinkin kun porukka on niin loistava kuin meidän seuralla on. Kiitos loistovuokraajan ja ihanan talliporukan, pystyin keskittymään täysillä kisan järjestämiseen, Hupia en viime viikolla ehtinyt nähdä kertaakaan.

Maanantaina vastassa olikin sitten hieman hämmentyneen oloinen ruuna. Kuultuaan vihellykseni se tuli portille ja katsoi useampaan kertaan ensin kohti, sitten poispäin, ja sitten taas kohti, ikään kuin tarkistaakseen että ihanko oikeasti sinä tulit. Alkuviikon agenda on ollut työstää hevonen viime viikon lomamoodista sille mallille että sen kehtaa näyttää torstaina valmennuksessa.

Maanantaina aloitettiin niin, että käytiin ensin tallikaverin kanssa maastossa alkuverkkaamassa, kaveri purkamassa ylimääräistä energiaa omastaan ja minä laukkaamassa hevosta hereille. Molempien taktiikka toimi, ja puolen tunnin päästä jatkettiin töitä kentällä paljon paremmista lähtökohdista. Tein suht kevyesti jumppaa ravissa ja laukassa, tarkoituksena saada tahti kuntoon ja kyljet joustamaan. Kolmisen varttia runsailla tauoilla jaksotettuna väistöjä, avoja, vastalaukkoja ja siirtymisiä, ja olin tyytyväinen.

Tiistaina työstettiin sitten vähän enemmän kokoamisia, ja laitoin pitkän tauon jälkeen taas Hupille kanget päähän. Edellispäivä oli avannut paikkoja hyvin, ja alla oli kivan suora ja notkea hevonen. Alkuverkan jälkeen suurin osa töistä tehtiin laukassa. Paljon nostoja kiinnittäen huomiota suoruuteen (heitti helposti vähän poikittain varsinkin oikeaa laukkaa nostaessa), lääkkeeksi paljon vastalaukan nostoja niin arpominen, ennakointi ja poikittaminen väheni. Vastalaukka oli kivan tasapainoisen tuntuista molemmin päin, kokonaiset pääty-ympyrät tai uraa ympäri laukkaaminen vastalaukassa oli suht helppoa.

Lopuksi vielä laukan työstämistä: mahdollisimman maltillinen tahti, pitkä kaula, nenä edessä ja alhaalla ja säkä silti ylhäällä. Yksi syksyn teemoista tulee olemaan kyllä peruslaukan parantaminen. Nyt jouduin aika paljon auttamaan Hupia, että rento hidas laukka säilyi. Pitäisi päästä tilanteeseen että laukka jatkuu maailman tappiin asti, kunnes muuta pyydetään, vaikka jättäisinkin hevosen ”yksin”. Nyt Hupi tuntui vähän väliä kysyvän että vieläkö jatketaan, ja jollen vastannut sille, se tiputti raville. Tässä palataan samaan asiaan mistä Hanna on tainnut joskus sanoa, ”älä auta sitä liikaa” – laukan pakonomainen ”ylläpitäminen” kostautuu nyt. Ravissa voin kyllä jäädä matkustajaksi, ja askellaji säilyy, sen sijaan laukka sammuu välittömästi. En siis toki halua vain matkustella kyydissä, mutta jos jo perusaskellajin säilyttämiseksi joudun tekemään paljon töitä, niin ”temppujen” tekeminen on vielä astetta työläämpää.

Eilen jumpattiin kevyesti maastossa harjumontulla tiistain jäljiltä. Alkuun takaosa tuntui vähän jumiselta, joten tein työt pitkälti laukassa samalla ajatuksella kuin edellispäivän laukkatyöskentely. Viitisen minuuttia laukkatyöskentelyä kumpaankin suuntaan sai Hupin notkistumaan jo huomattavasti, joten siitä oikeastaan vaan loppuverkat ja reilun vartin köpöttely takaisin tallille.

Menomatkalla tiellä tuli mutkassa puskan takaa vastaan kaksi skootteria aika kovalla vauhdilla, ja normaalisti mopoista ja moottoripyöristä piittaamaton Hupi ehti säikähtää melkoisesti. Mihinkään ei poistuttu tai paettu, mutta ihan täyden päivätyön sai kyllä tehdä että pysyi hevonen hanskassa. Vielä paluumatkallakin samaa kurvia kytättiin ja tuijoteltiin oikein antaumuksella, mutta kurvin jälkeen hevonen huokaisi syvään ja tallusteli rennon tyytyväisenä loppumatkan kotiin.

Tänään ohjelmassa on sitten taas Hannan valmennus Pohtiksella. Kesän sairastelujen vuoksi on jäänyt taas valmennukset vähiin, joten korkea aika päästä taas valmentajan silmän alle. Vuokraaja ehtii ilmeisesti mukaan, eli videomateriaalia pitäisi olla luvassa.

On the road again!

Sunnuntaiaamuna kukonlaulun aikaan herätessä epäilemättä hieman mietitytti, että onkohan tässä mitään järkeä lähteä yhden seurakilpailustartin takia reissaamaan pari tuntia suuntaansa. Mutta kun kyyti oli tarjolla loistoseurassa, startti piti saada alle ja lähiseudulla tarjonta oli mallia HeC-KN niin Asikkalaan tiemme vei. Asikkalan seurakisoissa tarjolla oli siis HeB:0, joka on HeB-ohjelmista yksi suosikkejani koska siinä on riittävästi tekemistä koko ajan. HeA olisi ollut myös tarjolla, mutta tuo ponien yhden tähden kenttäkisaohjelma on jostain syystä sellainen mistä en tykkää sitten yhtään. Ja tällä treenillä se HeB oli ehkä ihan fiksu valinta.

Tähän mennessä pisin matka mitä Hupi on minulla ollessaan reissannut, on reilusti alle tunti kotoa Nokialle, mutta kun matkaseurana oli tuore laidunkaveri-tyttöystävä-ponitamma (johon Hupi on ihan silminnähden kiintynyt) niin matka taittui mukavasti, ja perillä kopista kurkisti kaksi tyytyväistä hörökorvaa. Niin, ja lastaukset muuten oli ehkä helpoimmat ikinä. Kotona kaveri ehti nostaa liinan ylös kun Hupi oli jo kopissa, ja kisapaikalla ei sitten edes viritetty koko liinaa, ja hevonen marssi rauhassa tyytyväisenä suoraan sisään, pienintäkään hetkeä epäröimättä.

Matkaseuralaisen luokka oli ennen omaamme, joten kisapaikalla kulutettiin aikaa taluttelemalla hevosta hiekkateitä pitkin. Ötököitä oli niin paljon, ettei edes paksunahkaisen Hupin kanssa voinut jäädä pitkäksi aikaa paikalleen. Hupi hörhötti kaikille laiduntaville hevosille, ja tanssahteli välillä narun päässä kuin mikäkin ori. Ja sitten se lopulta tajusi, että yhdellä laidunlohkolla ei ollutkaan hevosia vaan ylämaankarjaa - voi sitä tuijotuksen ja puhinan määrää kun heppareppana yritti ottaa selvää että mitä ihmettä nuo oikein ovat.

Koska Hupi oli kävellyt melko paljon ennen verkkaa, niin varasin lopulta varsinaista verryttelyaikaa noin 25 minuuttia. Aluksi etenevää ravia ja laukkaa molempiin suuntiin, reilun mittainen käyntipätkä väliin, ja sitten siirtymisiä, pari lisäystä ravissa ja laukassa, pieni keskustelu kokoamisista (joo-o, täytyisi ihan oikeasti tulla myös takaisin), ja valmista tuli. Ihan kamalan hätäinen ja yli-innokashan hevonen luonnollisesti oli, ja sille en pystynyt mitään näin lyhyessä ajassa tekemään. Liioitellun isosti kokoamalla ja siitä eteen päästämällä sain tahdin aina hetkeksi rauhoitettua, mutta vaikutus oli säälittävän lyhyt, ja kohta oli ponilla samanlainen kiire taas. Päätin hyvin nopeasti että olkoot tasaisen kiireinen, ja korjataan hätäily sitten ajan kanssa kotona.

Kotitallilla on sen verran paljon hälinää ja virikkeitä, että siirtyminen rauhallisesta verkkamaneesista kisakentälle ihmisten, hevosten, polkupyörien, buffan ja äänentoiston sekaan ei vaikuttanut Hupiin oikeastaan millään tapaa, kuten ei myöskään se kun meitä edeltävä ratsukko ilmeisesti jotain säikkyessään keilasi takaviistossa kouluaitaa nurin. Rataa kiertäessä varmaan itse jännityin vähän, koska Hupi spottasi hienosti kaikki möröt ja esitti perinteiset kylkimyyrynsä tuomaripäädyssä. Jotain on mennyt kuskillekin perille, koska nyt uskalsin uskoa, että tässä tilanteessa ihan oikeasti meille paras askellaji on laukka - laukassa tuomaripäädyn läpi molemmista suunnista, ja mörköjä ei enää ollut.

Rata oli, kuten ennakoinkin, kautta linjan kiireinen, ja varmaan yhtään puolipidätettä en saanut läpi kunnolla. Keskiraveissa oli vähän ajatusta sinne päin mutta molemmat jäi kesken (jälkimmäinen siksi, että yksi mörkö sittenkin kurkisti vielä kerran), voltit veeeenyi ja muutenkin raviosuudessa oli ihan tyhmiä huolimattomuusvirheitä. Käynti oli edestä lyhyttä ja jännittynyttä (ja meinasin sen vielä ekasta kulmasta itse rikkoa), ja näkyi myös laukannostossa. Laukkaohjelma oli siistimpi ja aavistuksen rauhallisempi, vaikka laukassa näkyikin selvästi vielä takaosan jäykkyys kun sisätakanen ei haluaisi kantaa. Keskilaukat tein vähän (liiankin) käsijarru päällä, kun en ollut ollenkaan varma että tuleeko hevonen koskaan takaisin.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin suht rikkeetön rata, ja kunhan tahti saadaan rauhoitettua ja sitä myötä takaosa kantamaan niin suunta on taas ihan hyvä. Kiltillä seurakisa-arvostelulla tästäkin suorituksesta irtosi 63,2%, ja lopulta kotimatkalle lähdettiin sinivalkoisen rusetin kanssa. Nyt sitten tiivistä treeniä, Vesilahden aluekisoissa ensi kuun alussa "välistartti", ja rohkeasti syyskuun lopulla aluemestaruuksiin. Hämeen alueen taso suomenhevosissa on niin kova, että menestystä sieltä on ihan turha haikailla, mutta jos saisi ehjän siistin radan eikä ihan häntäpäässä olisi, niin voisi olla tyytyväinen.

Ja niin, pienen seuran pienet kisat, mutta kaikki toimi ihan kympin arvoisesti. Jos joku harkitsee Vesikansan Ratsastajien kisoihin lähtemistä niin voin lämpimästi suositella :)

Ja lopuksi toki myös video radasta.

Taas mennään

Eikös hevosella voi aivan hyvin ilmoittautua kisoihin kun sillä on ehtinyt sairasloman jälkeen viikon kevennellä ja kevyesti laukata suoria uria, ja pari kertaa tehdä kevyen koulutreenin? Kun tilaisuus tarjoutui niin noin puolen sekunnin harkinnan jälkeen päätin että tottakai voi. Ehdittiin kuitenkin ennen kisaa jopa tuplata treenikertojen määrä neljään, ja toisaalta kyseessä on kuitenkin vain seurakisojen HeB-luokka. Joten huomenna nuttura kireälle ja menoksi :)

Kuukauden sairasloman jälkeen Hupi ei suoranaisesti ole ollut kovin nautinnollinen ratsastaa. Tai siis, sanotaanko että siinä riittää työmaata. Asenne on kyllä kohdillaan mutta välillä pitää vähän vakuutella hevoselle että kyllä, sinä oikeasti pystyt tähän kun vain yrität. Ja toisaalta tämän viikon aikana puolipidätteitä on mennyt oikeasti läpi noin nolla kappaletta, intoa ja virtaa on enemmän kuin laki sallii.

Alkuviikko pysyttiin hevosen mukavuusalueella, paljon laukkaa, vähemmän ravia, paljon siirtymisiä ja vähän kokoamisia. Eilen sitten päätin ottaa pienen riskin ja tehdä ihan kunnollisen ja raskaan treenin. Alkuverkat vanhaan tapaan mutta sitten paljon kokoamisia, jumppaa (vastalaukkoja suht jyrkilläkin teillä) ja jokaisesta ohjalla roikkumisesta tai läpimenemättömästä puolipidätteestä seis, myötäys, ajatus vähän peruutusta ajatellen (muttei välttämättä takaperin, vain paino takaosalle) ja sitten uusi yritys. Aika paljon liikuttiin mukavuusalueen ulkopuolella, joten vähän epävarma olo jäi luultavasti molemmille. Kuitenkin joskus aiemmin - toki valmentajan avustamana - tämä on kantanut hyvin hedelmää seuraavina päivinä.

Ja toimihan se, tänään oli ihan eri hevonen alla. Notkea ja malttavainen (puolipidätteistä jo valtaosa meni ainakin jollain tasolla jakeluun), toki vähän juminen takaa edellispäivän runsaiden kokoamisten jäljiltä, mutta luultavasti palautuu ihan riittävästi huomiselle. Tänään tehtiin pääsääntöisesti helppoja asioita ja suht lyhyesti. Tähän asti koko kesän yötäpäivää ulkoillut Hupi jäi varsin tyytyväisenä talliin huilimaan ja heinää syömään. Siinä kaatosateessa kastuneita varusteita pestessä mietin itsekseni, että hevosten heinänä rouskutus on ehkä yksi maailman rauhottavimmista äänistä :)

Hyvänmielenhevonen

Hyvänmielenhevonen tulee laitumelta vähän uneliaana, käy haistamassa ja tervehtimässä tallinpitäjän kikattavaa pikkutyttöä ja nuokkuu narun päässä kun tyttö ajaa kolisevalla-rämisevällä leikkitraktorillaan vierestä.

Hyvänmielenhevonen lompsii menemään soratietä puolipitkin ohjin kun kuski puhuu puhelimessa, ja reagoi kahteen takaa tulleeseen mopoon ja samaan aikaan vastaan tulleeseen avolava-autoon kääntämällä vasemman korvansa kysyvästi taakse, "onko ok". Pohje sanoi kevyesti että on, ja hyvänmielenhevonen lompsi rentona eteenpäin. Mopotytöille muuten täysi kymppi siisteistä rauhallisista ohituksista :)

Hyvänmielenhevonen seisoo kauniisti paikallaan kun kaksi marjastajaa käy sitä taputtelemassa ja ihastelemassa.

Hyvänmielenhevonen kuuntelee valppaasti pää pyörien ja korvat tikkana pystyssä harjulla kanssaliikkujen askelten ääniä, milloin minkäkin puskan tai harjanteen takaa, mutta talsii silti aina rentona ja tyytyväisenä eteenpäin.

Hyvänmielenhevonen on pienen sairaslomansa jälkeen täynnä puhtia ja energiaa, ja purkaa sen täysin oikeisiin asioihin. Ravia ei tänään harrasteta oikeastaan ollenkaan, koska se on tämän hevosen heikoin askellaji. Laukka sen sijaan pyörii ja rullaa ensimmäisestä nostosta lähtien kevyenä ja helppona. Nostoja, myötälaukkaa, vastalaukkaa, joustavalla askeleella, selkä ylhäällä ja rennolla pitkällä kaulalla. Oliko ratsastus oikeasti näin helppoa?

Hyvänmielenhevonen bongaa jo kaukaa samaa harjumonttua lähestyvät tallikaverit, luvan saatuaan seisahtuu, jää tarkkana tuijottamaan kurviin mistä kaverit ilmestyvät, ja on silminnähden tyytyväinen kun saa lähteä kavereiden mukana kotia kohti.

Hyvänmielenhevonen päästää tallin maskottishetikan ihan viereen syömään kupistaan tippuneita kauranjyviä.

Hyvänmielenhevonen laitumelle päästyään huomaa ensin että melkein koko lauma on portin vieressä kulmauksessa, tähystää hetken, bongaa yksinäisen kaveriponinsa laitumen takanurkasta ja ravaa ystävänsä viereen laiduntamaan.

Hyvänmielenhevonen kruunaa hienon päivän, ja tarvittaessa pelastaa sen huonommankin.

 

 

Säikähdyksellä selvittiin

Turhat ja melkein turhat klinikkareissut ovat niitä parhaita klinikkareissuja.

Hupi tuli siis pari viikkoa sitten viikonloppuna laitumelta könkäten vastaan. En ollut itse tallilla vaan vuokraaja oli lupautunut menemään kengittäjää vastaan, kun itse olin Parvelan koulukansallisissa kameran kanssa heilumassa. Hupi liikkui todella epämääräisesti, ja ongelmaa oli ilmeisesti vähän vaikea paikantaa mihinkään tiettyyn jalkaan. Mitään ulkoista vammaa ei missään ollut näkyvissä, joten siinä mielessä oli oikein hyvä että kengittäjä oli tulossa, koska päästiin samantien sulkemaan pois kavioista johtuvat ongelmat. Hupi, joka yleensä on edestä täysin moitteeton kengitettävä, nyppi vasenta etujalkaansa ihan jatkuvasti, mutta mitään kaviopaiseeseen viittaavaa tai muutakaan syytä ei löytynyt mistään jalasta. Kengityksen jälkeen liikkuminen oli vielä pykälää vaivalloisempaa. Ja tämä hevonen oli siis tähän päivään mennessä ontunut yhtä kaviopaisetta ja yhtä naulanpainamaa, mutta ei millään tavoin esimerkiksi muutaman vuoden takaista hankkarivammaansa.

Tulin itse illemmalla Parvelasta palatessani tsekkaamaan tilanteen, ja tässä vaiheessa oikea etujalka oli lähtenyt selvästi keräämään nestettä. Koska turvotuksen alku saatiin "rysän päältä kiinni", oli helppo todeta että se alkoi paikallisesti jalan sisäsäären puolivälin paikkeilta, puikkoluun seudulta. Kaiken sai painella läpi, mitään Hupi ei aristanut mutta otti jalalla selvästi lyhyempää askelta käynnissä ja ravissa suorastaan nyökki ja ontui omalla skaalallaan aika rajusti. Pahinta peläten jätettiin hevonen lepoon ja sovittiin vuokraajan ja ihanien tallikavereiden kanssa kylmäysvuoroja siten, että jalka kylmättiin kolmesti päivässä. Ensimmäinen ajatus itsellä oli että joko hankkarissa tai puikkoluussa (tai molemmissa) on jotain sanomista. Päätin kuitenkin odotella jokusen päivän että turvotus laskee, että sillä klinikkareissulla sitten saadaan kaikki tsekattua kerralla. Hupi sai jäädä edelleen yötä päivää laitumelle, koska se todennäköisesti riehuisi tallissa tai pienessä tarhassa yksinäisyyttään paljon enemmän kuin rauhallisen laidunkaverin kanssa.

Parissa päivässä jalka alkoi vastata kylmäykseen ja viiden päivän kuluttua se oli taas kuiva kuin varsan jalka, mutta siinä kohdassa mistä turvotus oli alkanut, oli pieni kova patti. Samassa ajassa ontuminenkin oli lieventynyt pieneen epäpuhtauteen siten, että sisäetujalkana oikean etusen liike oli vielä vähän hätäinen ja lyhyt mutta ulkoetujalkana täysin normaali. Klinikkapäivän aamuna jalka oli rutikuiva ja liikkuminenkin levosta johtuvaa jäykkyyttä lukuunottamatta lähestulkoon normaalia. Reissuun lähdettiin joka tapauksessa, koska ikipäivänä en olisi uskaltanut lähteä treenaamaan hevosella josta en voi olla varma onko se terve.

Teivossa eläinlääkäri katsoi jalan ensin ulkoisesti läpi ja totesi saman kuin itsekin olin todennut, jänteet ja hankkari ovat aristamattomat (myös sen "patin" kohdalta), ja hän ei niistä löytänyt myöskään mitään epänormaalin tuntuista. Liikkuminen katsottiin ympyrällä ja suoralla, ja oikea etunen oli sisäjalkana ja suoralla ihan pienen aavistuksen verran epäpuhdas, mutta niin minimaalisen vähän ettei lähdetty puuduttamaan - varsinkaan kun todennäköinen syyn sijainti oli jo tiedossa. Seuraavaksi otettiin suunta röntgeniin, missä jalka kuvattiin parista eri kulmasta. Super-Hupi selviytyi röntgenistä rauhottamatta, ja ainoastaan isompi kattokiskoilla liikkuva kamera oli aavistuksen jännä.

Kuvien jälkeen voitiin lopulta todeta, että taivaankappaleet olivat tällä kertaa oikeassa asennossa. Puikkoluu oli ottanut aika isoa kolhua, ja patti osoittautui alkuperäisten aavistusten mukaisesti reilun kokoiseksi luuliiaksi. Mitään edes hiusmurtumaa iskukohdasta ei kuitenkaan löytynyt, vaikka ainekset sellaiseen epäilemättä olivat olemassa. Liikaluun kasvu koitetaan saada pysähtymään kortisonilla, ja jos tämä onnistuu niin mitään haittaa tuosta ei pitäisi jatkossa olla. Viereisessä jalassahan Hupilla on ihan vastaava ja vastaavalla tavalla hoidettu luuliika, ja se on ainakin pysynyt oireettomana.

Viikko kävellään, viikko otetaan kevyesti ravia ja laukkaa pätkissä, ja jos takapakkia ei tule niin siitä sitten vähitellen normaaliin liikuntaan. Tämä työnarkomaaniponihan on viimeisen viikon tullut portille vastaan siinä toivossa että pääsisi lenkille - normaalitilanne kun on se että se vihellyksestä nostaa päänsä, katsoo kerran ja toteaa että kävele sinä, minä syön sillä aikaa vielä vähäsen.

Jos kaikki menee putkeen niin tässähän ehtii vielä kisoihinkin tällä kaudella. Kesäpaussi venyi melkoisesti suunnitellusta, mutta ei juuri harmita tällä hetkellä. Aluemestaruuksiin tarvittaisiin pari starttia alle rutiinin löytämiseksi, että uskaltaisin lähteä ensimmäistä kertaa kokeilemaan. Seuranmestaruuksiin sen sijaan pitäisi ehtiä varmasti.

Se siitä normaalista

Sano taikasana...
... normaali
... treeni
... kisakalenteri
... hyvä ratsastaa

... ja odota hetki niin hevonen tulee laitumelta kolmella jalalla vastaan.

Toinen etunen on paksu kuin tukki ja Hupi ontuu sitä ravissa. Painellessa ei arista mistään, kävelee ihan "ok" ja varaa jalalle painoa kyllä ihan normaalisti. En kuitenkaan uskalla edes ajatella mitä sieltä on mennyt, tämä hevonen kun ei esimerkiksi muutaman vuoden takaista hankkarivammaansakaan (joskin lievää sellaista) ontunut päivääkään. Tämän viikon agenda on sitten ollutkin kylmää aamulla, kylmää päivällä ja kylmää illalla, ja kunhan pahin turvotus laskee niin sitten klinikalle ultraan.

Positiivisella puolella, herra hevosen hammaslääkäripäivä oli onnistunut. Jos jossain muualla onkin sanomista niin hampaat tällä on priimat, vuoden raspausväli ja "vähän jotain ihan pientä epätasaisuutta, ei muuta". Ja mitä tekee ahne hevonen pienessä päiväkännissään kun se talutetaan karsinaansa tokenemaan? No menee tietysti ruokakuppia tarkistamaan, vähän horjuen mutta suunta oli kyllä heti selvä. Mitään ei arvatenkaan löytynyt joten Hupi jäi sinne rakkaimpansa luokse nukkumaan, turpa kupin pohjaan tiukasti nojaten.

Paluu normaaliin päiväjärjestykseen

Viimein ollaan pääsemässä taas takaisin normaaliin päiväjärjestykseen, kun ainakaan toistaiseksi ei enää uusia ylläreitä ole tullut. Jalka alkaa olla suht kunnossa, ehti tosin lopulta kuitenkin kasvattaa sen verran liikalihaa, että huomisen raspauksen yhteydessä eläinlääkäri saa vilkaista sitäkin ja sanoa mielipiteensä että annetaanko olla vai tehdäänkö jotain.

Reilu viikko sitten oltiin nopealla varoitusajalla vieraan valmentajan silmän alla, ja varsin mielenkiintoisia ja osuvia havaintoja kyllä tuli. Viidessä minuutissa oli käyty läpi a) kuskin vinous ja sen suurimmat syyt, b) kuskin pakottava tarve tehdä koko ajan jotain ja "auttaa" hevosta (ja tehdä siitä samalla kiireinen) ja c) hevosen tapa nojata sisäpohkeeseen kun kuski sen nojan siihen kerran tarjoaa. Keskityttiin oikeastaan lähinnä siihen koko aika, että ensinnäkään en näperrä mitään ylimääräistä, ja toisekseen siihen että käytän ulkoapuja. Hupi oli aluksi vähän hukassa kun sisälle "kaatuessa" sisäpohje ei ollutkaan ottamassa vastaan ja tarjoamassa tukea. Tilalle tarjottiinkin nyt riittävästi puolipidätteitä (odota!) ja ulkopohje vaikutti edessä ja käänsi lapoja, ja hevonen sai hakea ihan itse oman tasapainonsa sisäpuolen kanssa. Alkuun tuntui siltä että kaadan vaan hevosta sisäkylki edellä kurviin, mutta kun se alkoi itse ottaa vastuuta omasta tasapainostaan, niin vähitellen alkoi kuskikin hoksata mitä tehtävällä haettiin. Suurimmat ahaa-elämykset taisivat tulla vasta myöhemmin, kun systemaattisesti jatkoin samalla tavalla, ja yhtäkkiä oikeassa laukassa tapahtui joku *naps*, ja alla oli suora ja tasapainoisen tuntuinen hevonen. Kävi ainakin melko selväksi että toukokuun kisan sisäpohjetta vasten heittäytyminen oli ihan itse kerjätty...

Viime viikolla Hupi pääsi vuokraajan kanssa Pohtiksen keskiviikkokisoihin hyppäämään pikkupikkuristikoita ja hauskaa näytti olevan. Jokaista estettä tuijoteltiin korvat pystyssä ja silmät suurina, ja jokaisesta mentiin yli oikein loikalla. Alkuradasta Hupi esitti teatraalisen suuria loikkia, loppuradasta sitten ei enää jännittänyt esteet niin paljoa niin keilasi sitten pari viimeistä takasilla alas. Oman radan jälkeen Hupi sai odotella pari tuntia tallikaverin ratoja ennen kotimatkaa, ja ei näyttänyt herraa paljon kisapaikan vilinä stressaavan. Se maisteli välillä vähän vihreää ja nukkui sitten taas pää melkein polvissa roikkuen - väsynyt mutta onnellinen.

Lauantaina jatkettiin viime valmennuksen asioita, ja itse asiassa tuo oikean laukan kohdilleen loksahtaminen tuli juuri tällöin, ja tarttui jopa videollekin. Tämän jälkeen otettiin pari päivää vähän rennommin - tai siis itse asiassa sekä sunnuntaina että maanantaina tein ihan kunnon koulutreenit mutta ilman satulaa. Kiva huomata miten oma tasapaino ja itseluottamus on kehittynyt siten että pystyin tekemään ihan kaikki asiat - keskiraviyrityksiä myöten - kuin olisin tehnyt satulankin kanssa. Kovin monella muulla hevosella en varmasti samaan pystyisi, mutta Hupi tuntui turvalliselta jopa "hui-apua-kana" -sivuloikkineen.

Tänään suunnitelmissa on sitten joko laittaa kanget (ihan liian) pitkästä aikaa, tai sitten jos joku sattuisi samaan aikaan innostumaan niin voisi rakentaa jotain pientä puomi-este-tehtävää. Vaikka kyllähän viimeksi kesken kankitreenin kaveri tuli pystyttämään esteitä kentälle, eikä tarvinnut paljon yllyttää että lyhensin jalustimia muutamalla reiällä ja vaihdoin lajia.

Virtapiikkejä havaittavissa

Hupin jalkatilanne alkaa - luojan kiitos - normalisoitua. Kun on eläväinen ja mielellään lenkille lähtevä eläin, niin näköjään jo parin päivän kevyempi työ saa esille varsin mielenkiintoisia ominaisuuksia. Ei ole laidunlaiskuudesta kyllä sitten tietoakaan. Liikutus oli viime viikolla jalan vuoksi lähinnä kävelyä ja kevyttä hölkkää. Juhannusaattona lähdin tekemään kymmenen kilometrin "rauhallisen rennon käyntimaaston". Tai siis, luulin lähteväni. Hupi-velikulta vaan oli vallan toista mieltä.

Kuvassa näkyy päivän ensimmäinen mörkö - tien yli menevä sähkötolpan varjo, kuski ei vaan tiedä vielä tätä. Rennosta käynnistä pitkin ohjin jännittyminen, stoppi varjon eteen, trööt-puuh-trööt, ja teatraalinen loikka varjon yli. Just just. Fiksumpi olisi voinut ehkä tästä arvata jo mitä tuleman pitää, allekirjoittanut sen sijaan keskittyi juhannusaaton teeman mukaisesti bongaamaan mahdollisimman monta erilaista kukkaa tien varrelta.

 

 Näin umpeen kasvaneella polulla täytyy asua paljon mörköjä. Yhtään loikkaa tai pyrähdystä ei tullut mutta tiukasti eteenpäin suunnattu korvien asento kertoo kaiken tarvittavan hevosen valppausasteesta.

Let the show begin! Edessä on silta, joka ollaan ylitetty noin kymmeniä jollei kohta jo yli sata kertaa. Vaan tänään herra hevonen päätti että sillan alla purossa asuu alligaattoreita, ja jokainen fiksu hevonen pakenee paikalta. Päästiin aina melkein etuset sillalle asti kunnes hevonen hyppäsi aina yläkautta ympäri ja yritti paeta tulosuuntaan. En uskaltanut kovin rajusti käskeä eteenkään, kun pelkäsin että Hupi päättää hypätä lopulta sillalle ja kaatuu kosteilla lankuilla. Pakko oli lopulta luovuttaa ja tulla selästä alas, ja sitten mentiinkin siltaa ees-taas-ees-taas ihan muutama kerta, ensin maasta ja sitten selästä käsin. Kele.

 Metsän möröistä selvitty, kilometrin verran mennään asfalttiteitä pitkin. Isoimmat kauhistukset tällä pätkällä olivat kaksi leikkivää poikaa (korvat kääntyivät) ja polttopuukasan peitteenä ollut lepattava pressu (puuh!).

Ja sitten onkin jo tutun harjumetsän möröt edessä.  Hupi ei voi käsittää miksi laukkamäkeä ei laukatakaan tällä kertaa. Ehkä tästä (ja paarmoista) suivaantuneena seuraavalla pikkupolulla esitettiinkin sitten päivän suurin show. Kymmenen metrin päässä ylempänä rinteessä pururadan varressa penkillä oli päivän pahin pelotus - voitteko kuvitella - ihminen. Siis ihan oikea ihminen. Kehtasi istua penkillä ja olla vaan. Pakene tai kuole! Hupi onnistui lietsomaan itsensä ihan oikean paniikin rajamaille, ja sen mielestä oikein sopiva ratkaisu tilanteeseen oli tehdä uukkari ja paeta kinttupolkua alamäkeen laukalla. Eihän se pitkälle päässyt kun jarrut toimivat tässäkin tilanteessa, mutta niin virittyneessä mielentilassa hevonen oli että vähän melkein jo pelotti. Se käytännössä istui takaosansa päällä, ja melko rajuja pakoreaktioita, osa eteen ja osa taakse, tuli varmaan lähemmäs kymmenen ennen kun päästiin kohdasta ohi. Luulin tuntevani hevoseni mutta tämä tuli kyllä aika puskista. Onhan se ennenkin säikkynyt olemattomia, välillä rajustikin, mutta tilanteen tajuttuaan sitten ollut yleensä lähinnä nolostuneen oloinen. Nyt pakoreaktio oli niin voimakas ja jäi ihan päälle, niin että olisin voinut kuvitella puskassa vaanivan karhun tai jonkun vastaavan pedon. Mutta että ihan ihminen...

Melkein kotona, tien päässä näkyvän metsäsaarekkeen takaa löytyy kotitalli, nyt voi Hupikin jo vähitellen rentoutua. Eikun mikäs tuolla pihassa on, hui sentään! Pienet puhinat kohdistettiin vielä oksasaksien kanssa aitaa leikanneeseen poikaan, pystyyn nostettuihin kottikärryihin ja kompostoriin. Ei tämän hevoseläimen kanssa kyllä aika pääse tulemaan pitkäksi. Onneksi nyt juhannuksen jälkeen päästään taas takaisin normaaliin päiväjärjestykseen ja kunnolliseen liikuntaan kun jalka alkaa olla kunnossa ja liike puhdasta.