Virtapiikkejä havaittavissa

Hupin jalkatilanne alkaa - luojan kiitos - normalisoitua. Kun on eläväinen ja mielellään lenkille lähtevä eläin, niin näköjään jo parin päivän kevyempi työ saa esille varsin mielenkiintoisia ominaisuuksia. Ei ole laidunlaiskuudesta kyllä sitten tietoakaan. Liikutus oli viime viikolla jalan vuoksi lähinnä kävelyä ja kevyttä hölkkää. Juhannusaattona lähdin tekemään kymmenen kilometrin "rauhallisen rennon käyntimaaston". Tai siis, luulin lähteväni. Hupi-velikulta vaan oli vallan toista mieltä.

Kuvassa näkyy päivän ensimmäinen mörkö - tien yli menevä sähkötolpan varjo, kuski ei vaan tiedä vielä tätä. Rennosta käynnistä pitkin ohjin jännittyminen, stoppi varjon eteen, trööt-puuh-trööt, ja teatraalinen loikka varjon yli. Just just. Fiksumpi olisi voinut ehkä tästä arvata jo mitä tuleman pitää, allekirjoittanut sen sijaan keskittyi juhannusaaton teeman mukaisesti bongaamaan mahdollisimman monta erilaista kukkaa tien varrelta.

 

 Näin umpeen kasvaneella polulla täytyy asua paljon mörköjä. Yhtään loikkaa tai pyrähdystä ei tullut mutta tiukasti eteenpäin suunnattu korvien asento kertoo kaiken tarvittavan hevosen valppausasteesta.

Let the show begin! Edessä on silta, joka ollaan ylitetty noin kymmeniä jollei kohta jo yli sata kertaa. Vaan tänään herra hevonen päätti että sillan alla purossa asuu alligaattoreita, ja jokainen fiksu hevonen pakenee paikalta. Päästiin aina melkein etuset sillalle asti kunnes hevonen hyppäsi aina yläkautta ympäri ja yritti paeta tulosuuntaan. En uskaltanut kovin rajusti käskeä eteenkään, kun pelkäsin että Hupi päättää hypätä lopulta sillalle ja kaatuu kosteilla lankuilla. Pakko oli lopulta luovuttaa ja tulla selästä alas, ja sitten mentiinkin siltaa ees-taas-ees-taas ihan muutama kerta, ensin maasta ja sitten selästä käsin. Kele.

 Metsän möröistä selvitty, kilometrin verran mennään asfalttiteitä pitkin. Isoimmat kauhistukset tällä pätkällä olivat kaksi leikkivää poikaa (korvat kääntyivät) ja polttopuukasan peitteenä ollut lepattava pressu (puuh!).

Ja sitten onkin jo tutun harjumetsän möröt edessä.  Hupi ei voi käsittää miksi laukkamäkeä ei laukatakaan tällä kertaa. Ehkä tästä (ja paarmoista) suivaantuneena seuraavalla pikkupolulla esitettiinkin sitten päivän suurin show. Kymmenen metrin päässä ylempänä rinteessä pururadan varressa penkillä oli päivän pahin pelotus - voitteko kuvitella - ihminen. Siis ihan oikea ihminen. Kehtasi istua penkillä ja olla vaan. Pakene tai kuole! Hupi onnistui lietsomaan itsensä ihan oikean paniikin rajamaille, ja sen mielestä oikein sopiva ratkaisu tilanteeseen oli tehdä uukkari ja paeta kinttupolkua alamäkeen laukalla. Eihän se pitkälle päässyt kun jarrut toimivat tässäkin tilanteessa, mutta niin virittyneessä mielentilassa hevonen oli että vähän melkein jo pelotti. Se käytännössä istui takaosansa päällä, ja melko rajuja pakoreaktioita, osa eteen ja osa taakse, tuli varmaan lähemmäs kymmenen ennen kun päästiin kohdasta ohi. Luulin tuntevani hevoseni mutta tämä tuli kyllä aika puskista. Onhan se ennenkin säikkynyt olemattomia, välillä rajustikin, mutta tilanteen tajuttuaan sitten ollut yleensä lähinnä nolostuneen oloinen. Nyt pakoreaktio oli niin voimakas ja jäi ihan päälle, niin että olisin voinut kuvitella puskassa vaanivan karhun tai jonkun vastaavan pedon. Mutta että ihan ihminen...

Melkein kotona, tien päässä näkyvän metsäsaarekkeen takaa löytyy kotitalli, nyt voi Hupikin jo vähitellen rentoutua. Eikun mikäs tuolla pihassa on, hui sentään! Pienet puhinat kohdistettiin vielä oksasaksien kanssa aitaa leikanneeseen poikaan, pystyyn nostettuihin kottikärryihin ja kompostoriin. Ei tämän hevoseläimen kanssa kyllä aika pääse tulemaan pitkäksi. Onneksi nyt juhannuksen jälkeen päästään taas takaisin normaaliin päiväjärjestykseen ja kunnolliseen liikuntaan kun jalka alkaa olla kunnossa ja liike puhdasta.