Ravintolavaunu ja kesken jäänyt salaatti

Pari kertaa ollaan treenattu Hupin kanssa nyt lähettämällä lastaamista, toiveena se, että pääsisin joskus kulkemaan sen kanssa ihan kaksin, ilman apukäsiä. Itse asiassa viimeisin Pohtiolammen valmennusreissu tehtiin jo kahdestaan, mutta molemmissa päissä oli joku auttamassa takapuomin kanssa. Ensimmäisistä lähetysharjoituksista ja Hupin lastaushistoriasta voi lukea täältä. Kuten tuolta linkin videolta näkyy, Hupi menee kyllä sujuvasti yksin sisään, mutta ei kuitenkaan ihan niin pitkälle että takapuomin saisi kiinni. Se ei myöskään ole sietänyt pienintäkään painetta takaa, vaan peruuttaa heti ulos jos yrittää työntää kädellä tai takapuomilla pidemmälle. Oman (1,5 hevosen) kopin kanssa ongelmaksi paljastui nopeasti myös se, että Hupi alkoi vähän pohtia, josko kääntyisi kopissa ympäri.

Mutta onneksi kevät on parasta aikaa lastausharjoituksille. Kuivattu leipä, porkkana ja kaura ovat kaikki ihan päteviä houkuttimia ja palkintoja, mutta mikään ei voita kevään ensimmäisiä vihreitä ruohotupsuja. Joten ei muuta kun täti kyykkimään pusikkoon ja keräämään pari ämpärillistä tuoretta ruohoa ja voikukkaa, koko komeus heinäverkkoon ja heinäverkko traileriin. Ei muuten enää käynyt ympäri kääntyminen mielessäkään, kun edessä oli taivaallinen salaattibuffetti.

Aiemmin ensimmäinen ongelmakohta oli se, kun hevonen on kopissa sisällä ja takana alkaa tapahtua. Mikä tahansa pienikin liike takasillan tienoilla sai Hupin laittamaan peruutusvaihteen silmään. Tämä ongelma ratkesi käytännössä itsestään, tuore ruoho maistui sen verran hyvin, että pienen harkinnan jälkeen Hupi päätti jäädä koppiin syömään, vaikka vähän takana kolisteltaisiinkin. Ulos ollaan peruutettu niin, että vihellän vähän ja vedän hännästä varovasti taaksepäin. Pari kertaa piti pyytää vähän reippaammin, kun vastaus ensimmäiseen pyyntöön oli mallia "mutta kun mulla on täällä ravintolavaunussa vielä tää salaatti kesken". Peruutti takajalat sillalle ja kaula pitkällä yritti hamuta vielä pari voikukanlehteä evääksi mukaan. Eipä ole ennen tälläistä "ongelmaa" ollut!

Mutta mitään painetta se ei vaan siltikään sietänyt, pienikin hipaisu takapuomilla ja hevonen peruutti saman tien ulos. Ei säikähtäneenä, ei oikeastaan edes suuremmin jännittyneenä vaan ihan rauhassa ja aivan kuin se ei olisi oikein ymmärtänyt tilannetta ja tuli ulos kysymään että mitä te oikein haluatte. Ratkaisuna oli siis kertoa hevoselle, mitä siltä halutaan. Hupi sietää yllättävänkin paljon painetta edestä päin, joten apukäsi kopin etuosaan, ja samalla hetkellä vetämään riimusta hevosta eteenpäin, kun itse työnnän takapuomia kiinni. Kokonaista kolme toistokertaa tarvittiin, ja oppi oli mennyt perille.

Sen jälkeen homma olikin sitten tällä mallilla:

Ja eilen käytiin sitten Niihamassa Hannan valmennuksessa ihan kaksin hevosen kanssa. Tarvittaessa olisi varmastikin ollut apua tarjolla molemmissa päissä, mutta eipä tarvittu. Yksin lastasin, yksin kuljetin ja yksin purin, mennen tullen. Voin muuten kertoa, että tätä päivää on odotettu!

Kuulumisia III: Mutapainia kouluaidoissa

Kahden päivän sade ennen kisapäivää tietää kouluratsastuksen vaihtumista mutapainiin. Vaan kun ratoja pitäisi saada alle niin 10 km kotitallilta olevaa kisaa ei jätetä väliin. Kisapäivän aattona kävin vain lyhyesti juoksuttamassa Hupin, koska en halunnut riskeerata tiistain valmennuksen super-fiilistä. Ja koska ratsastus kaatosateessa ei houkutellut ja kun kerran oli pätevä tekosyy. Ja koska ne kisat oli oman seuran järjestämät ja piti vielä ehtiä rakentamaan radat ja printtaamaan pöytäkirjat.

Kisapaikalla tein pitkän ja rauhallisen verryttelyn. Verkka-alue oli edelleen tosi raskas, joten hölkkäilin pääasiassa yläkentän pienellä pläntillä, mikä oli pääasiassa kuiva. Käynnissä väistöjä ja avoja, ja hevonen odottamaan. Ravissa hevonen odottamaan. Ja sitten sitä vastalaukkaa, rohkeasti myös mukavuusalueen ulkopuolella. Hevonen tuntui kivalta siihen asti kunnes siirryin alas kentälle, siellä se jäi löysäksi ja pohkeen taakse. Ja mitä tekee kuski? Ei mitään, ei niin sitten yhtään mitään. Ei vaadi, ei edes pyydä. Ratsastelee sinne tänne ja antaa ajatuksen harhailla.

Rata oli toisesta päästä ihan ok kunnossa, tuomaripäädystä todella raskas ja upottava. Kävin näyttämässä tuomariautot molemmista suunnista (ei pienintäkään merkkiä kyttäämisestä tai tuijottelusta!), ja sitten sainkin jo lähtömerkin. Rata lyhykäisyydessään: hevonen hyvä, kuski huono. Olipa kerran puolipidäte, olipa kerran valmisteltu tehtävä, olipa kerran ratsastettu tehtävä. Ei radalle voi mennä pyytelemään hevoselta anteeksi raskasta pohjaa. Sinne joko mennään ja ratsastetaan sen mukaan mitä siinä tilanteessa voi, tai sitten ei mennä ollenkaan. 

Väistöissä tein samat virheet kuin viime valmennuksessa (normaalisti näistä tulee seiskaa, nyt pääasiassa 5,5). Käynnin kautta vaihdossa sen kerran kun saan esitettyä siirtymisen laukasta käyntiin ihan kohtuudella, unohdan valmistella sen laukannoston, ja ryskään menemään ravin kautta uuteen laukkaan (5/4,5). Ja käynnissä ohjat kannattaa toki kerätä käsiin kiireessä niin että koskee ensimmäisenä kankiohjaan (rikko raville ja ala-arvoista ansaitusti). Muilta osin sellaista melko tasaista kutosta ja kuuspuolta, prosentit 60,000% (jo kolmannen kerran, tarkkaa työtä!) ja luokan häntäpäässä. Näin huonolla ratsastuksella ja kahdella rikolla yllättävänkin kiltit prosentit.

Mutta hevonen oli kiva. Se teki täsmälleen sen mitä pyysin, ja olisi varmasti tehnyt paljon enemmänkin jos olisin pyytänyt. Se ei myöskään kytännyt (yhtä ihan pientä rehellistä säikähdystä lukuun ottamatta, ennen ekaa laukannostoa) ja oli rento ja vastaanottavainen. Ja positiivista on myös se, että kuskin keskittyminen lienee kuitenkin sieltä helpommasta päästä korjattavien asioiden listalla. Onneksi Niihama tulee jo pian vastaan, ja onneksi päästään Niihaman kentälle Hannan silmän alle vielä ennen kisapäivää.