Parvelan kisareissu

Ypäjän kisaviikon jälkeen valmennuksessa keskityttiin siihen, miten kyttäämiseen täytyy reagoida, ja haettiin vähän uusia (tai sitten vanhoja mutta unohtuneita) työkaluja poikittamisen pois kitkemiseen. Hanna ravisteli kentän laidalla koiran makuualustaa, kopisteli muovitötsistä hiekkaa aitaa vasten juuri kohdalla, ja lopussa otettiin mukaan myös yksi sateenvarjo. Hyvin äkkiä selvisi, että ongelman ydin on karkaava sisälapa. Vasemmassa kierroksessa saan etuosan pidettyä apujen välissä, ja hevonen ei pääse karkaamaan sisäpohjetta vasten vaikka pelottaisi. Oikeassa kierroksessa sisälapa putoaa helposti, ja hevonen pääsee sitä kautta "karkuun". Kun saan sisäavuilla (mukaan lukien se sisäohja, ei pelkkä pohje!) pidettyä lavan hallinnassa, ei hevonen pääse karkaamaan pohjetta vasten. Lopulta pääsin ratsastamaan "mörköpäädyn" läpi niin, että takaviistossa sateenvarjoa avattiin tai suljettiin ilman, että pystyin itse hevosesta (jännittymisestä) lukemaan milloin jotain tehdään ja milloin ei. Työvoitto!

Heinäkuun alussa oli vuorossa Parvela ja jälleen 3-tason kisa. Koska kilpailupaikka on lähes naapurissa (matkaa 20 km), rutiinia tarvitaan sekä kuskille että hevoselle, ja tarjolla oli kaksi HeA-luokkaa, niin pienen arpomisen jälkeen ilmoittauduin molempiin. Tiedossa oli, että avoin HeA tulee olemaan jälleen tasoltaan kivikova, ja ohjelmakin oli vaikea ja tappavan pitkä (CCI** HeA 1998). Toinen luokka ei varsinaisesti ollut lähtökohdiltaan kovin paljon helpompi: Ohjelma oli tuttu (CCIP** HeA 2007) mutta ei ehkä tehtäviltään lempiohjelmiani, ja suomenhevosten rahaluokka Prix de Suomen Hippos kerää mestaruuskilpailun osallistujia mukaan kiitettävästi. Nytkin mukana oli noin puolet ihan sieltä terävimmästä kärjestä.

Verkkaolosuhteet olivat vähän haasteelliset, tilaa oli yllin kyllin ja maneesi oli ihanan viileä, mutta pohja oli juuri uusittu ja hurjan raskas, ja lisäksi maneesi paukkui kuin pahemmalla myrskytuulella. En osaa suunnitella verryttelyä tällaisiin olosuhteisiin ollenkaan. Pitäisi ratsastaa paljon käyntiä, mennä "pitkään ja hitaasti" ettei väsytä hevosta joka ei kuitenkaan pitkään jaksa punnertaa raskaalla pohjalla, mutta toisaalta käynnissä on aivan liian paljon aikaa kytätä ja pelätä pauketta. Päädyin sitten fiksuna tyttönä tekemään vähän ja sinne päin, ja lähdin radalle ihan liian vähän tehneenä. Parvelan kenttä on 50x75m joten kahden pitkän kouluradan ja tuomareiden lisäksi päätyyn jää noin viiden metrin levyinen kaistale kahdelle valmistautuvalle ratsukolle (yksi per rata). Yritin tehdä tuossa mahdollisimman paljon siirtymisiä ja saada hevosen kunnolla pohkeen eteen, mutta olisin tarvinnut enemmän tilaa laukata kuin sen neljä askelta noston jälkeen. 

Rataa kiertäessä Hupi yritti vähän kysellä että josko täällä tuomaripäädyssä olisi mörköjä, mutta valmennuksen työkaluilla sain ongelman korjattua ennen kuin se oikeastaan edes oli ongelma. Radasta ei sitten jäänytkään paljon lapsille kerrottavaa. Vaikken tietoisesti jännittänyt, niin videolta näkyy tönkkösuolattu kuski ja vähän hämmentynyt hevonen joka varsinkin ravissa jää ihan selättömäksi ja tahdittomaksi. Ja unohdinpa sitten ensimmäistä kertaa elämässäni radankin. Muiden suorituksia katsoessa kaksi ratsastajaa kolmesta unohti vasemman laukan voltin (joka kieltämättä on ihan epälooginen ohjelman kulkuun nähden), ja mietin vielä itse että ei saa unohtua. Mutta niin vaan laskettelin iloisesti päädyn läpi kohti keskilaukkaa, ja samantien pillin soidessa tajusin ja kirosin. Ja korjasin liian hätäisesti, tulin voltille huonolla laukalla, enkä saanut laukkaa pyörimään sitten missään vaiheessa, mikä näkyi sitten erityisesti käynnin kautta vaihdossa (kun ei pyöri niin ei kokoa). Lopputervehdyksessä fiilis oli "kiitos ja anteeksi, mistä täältä pääsee pois". 

Paperilla 55% ja rapiat, ja ihan ansaitusti. Ihan kaikkia numeroita tai kommentteja en ehkä allekirjoita: mielestäni täsmälleen paikallaan pysyvä ja askeleet läpi (joskin matalasti) polkeva takari ei ole vitosen arvoinen (se jälkimmäinen olikin sitten ala-arvoinen), ja peruutuksesta käynnin kautta laukannostoon neljä askelta käyntiä on riittävä määrä askeleita. Kuitenkin lopputulos ja sijoitus oli varmasti juuri sitä mitä tuolla radalla pitää saada, joten siinä mielessä paperi oli ihan oikeudenmukainen. Kauhuleffa (K18), olkaa hyvä.



Hetken aikaa arvoin ihan oikeasti, että kannattaako lähteä starttaamaan toista luokkaa, mennä uudelleen raskaaseen verkkaan jo yhden radan suorittaneella hevosella. Hupi ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuttanut väsyneeltä, se suostui huilaamaan trailerissa varjossa, ja joikin miltei koko ämpärillisen melassivettä, niin tekosyyt olivat aika vähissä. Päätin tehdä tosi lyhyen verkan vähän isommilla tehoilla, kävellä pienen hetken maneesista kentälle siirtyessä ja keskittyä ensisijaisesti siihen, että hevonen on pohkeen edessä. 

Rataa kiertäessä kyttääminen oli tipotiessään, ja ehdin oikeasti ratsastaa hevosta korjaamisen sijaan. Samalla varmaan rentouduin itsekin, kyllä tämä laji vaan on käsittämättömän paljon kiinni korvienvälistä. Sisään ihan ok ja suht suoraan, vaikka ravi on edelleen liian lyhyttä ja kireää. Toisen keskiravin jätän kesken kun viereisellä radalla ratsukko sai lähtömerkin ja kuvittelin hetken taas ratsastaneeni väärin (molemmilla radoilla oli pilli lähtömerkkinä, vähän eri kuuloiset vain). Avot molemmin päin vähän vaatimattomat (se sisäpohje ja impulssi!). Pysähdyksessä olisi pitänyt korjaamisen jälkeen odottaa paljon pidempään ("levoton", vaikka ihan tietoisesti korjasin tasan, sitten vaan loppui maltti itseltä). Käynnissä ei venyttänyt ollenkaan, korjasin riskillä ja rikoin itse raville. Laukannostossa jää tosi kireäksi ylälinjasta, mutta korjaantuu hetkittäin ihan ok. Käynnin kautta vaihdossa unohdin itse laskea askeleet alas siirtymiseen ja jätin valmistelun puolitiehen (vasemmasta oikeaan ja tällä tiellä tämän pitäisi olla meille ihan sujuva tehtävä). Keskilaukat vähän käsijarru päällä, mutta oikeasta(kin!) kootessa pysyy suht suorana. Vastalaukat sujuvia molemmat, oikeassa jäin ihan turhaan kädellä kiinni hetkeksi, mutta rytmi säilyi (kiltti hevonen!) niin ei näkynyt taakse tuomareille. Lopputervehdys tasan ja tasapainossa (treeneissä ratsastan ihan luokattomia pysähdyksiä, mutta radalla pääsääntöisesti ihan asiallisia, mieluummin näin päin!). 

Tälläkään kertaa en ollut tuomareiden kanssa ihan samaa mieltä kaikesta, mutta nyt mielipiteet erosivat myös tuomareiden kesken. Olin itse sillä mielellä että jos hyvin käy niin ehkä voi olla pienet mahdollisuudet rikkoa 60% raja, joten 61,190% oli oikein positiivinen yllätys. Hämmentävää sen sijaan oli se, että C-tuomari antoi lähes 64,8% ja M-tuomari 57,6%, yli 7% ero siis. Papereissa kommentit selittivät kyllä eroja ihan hyvin, ja skaalankäyttö (5-7 vs. 4,5-8) myös. Ehkä totuus on jossain tuolla välimaastossa, 65% rata se ei varmasti ollut, mutta ei kyllä myöskään 57% suoritus (eli Ypäjää huonompi, tuomari oli sama). Rata on videona alla, joten siitähän tuon jokainen itse näkee. Ja sanotaan että jatkoa ajatellen tuosta 57% paperista saa kyllä paremmin eväitä treeniin, kommentit allekirjoitan nimittäin täysin. Joka tapauksessa se "olet luokan vaatimalla tasolla" -mittarina pitämäni 60% raja on puhkottu nyt myös kansallisissa (siitä yhdestä rikosta huolimatta!), ja lopputuloksissa oltiin sh-koulumestaruusfinalisteja vilisevässä luokassa sijalla 23./34.



Seuraavaksi vuorossa on 19.7. Renko ja 2-tason HeA:10. Pitkään arvoin ilmoittautumista mutta kisatauko olisi venynyt yli kuukauteen, joten viimeisenä ilmoittautumispäivänä päätin sitten lähteä.  Sen jälkeen olisi kolmen viikon paussi ennen Oriveden kisaa. Loma on kuitenkin tuosta jaksosta kaukana, kun molemmat Hannan kurssit osuvat sille välille. Lisäksi suunnitelmissa on paljon ravikavalettityöskentelyä, toiveena saada edes vähän ilmaa ja irtonaisuutta raviin.

Mitä meille kuuluu?

Vastaus voisi olla että vaikka mitä, ilmeisesti niin paljon ettei kirjoittamaankaan ehdi.

Laidunkaveri on vaihtunut kesäkuussa yhdestä tammasta toiseen tammaan. Hupin pitkäaikainen tarha/laidunkaveri lähti pitkän sairastelun jälkeen vihreämmille laidunmaille, mutta onneksi ei tarvinnut pitkään olla yksin. Tallinpitäjät lienevät samaa mieltä, kun tämän viikon yksinolon aikana "missä tahansa langoissa pysyvä hevonen" tuli aidoista läpi ja juoksi valtoimenaan pitkin pihoja. Hupin uusi tyttöystävä on pilkullinen tamma, joka ei ainakaan Suomessa ollessaan ole koskaan tarhannut kaverin kanssa "koska se ei tule toimeen muiden kanssa". Otettiin varmuuden vuoksi tammalta takakengät pois, suojitettiin molemmat hevoset kiireestä kantapäähän ja toivottiin etteivät kovin rajuja olisi. Alla olevassa kuvassa näkyy pariskunnan ensikohtaaminen, ja samalla koko tapahtuman villein hetki. Tämä oli rakkautta ensisilmäyksellä, nämä kaksi todellakin viihtyvät toistensa seurassa. Ja voisin vaikka vannoa että tammakin on nuorempana ollut laumassa, siinä määrin hyvin se puhui hevosta koko kehollaan. Hupi on kyllä ihan uskomaton hevosterapeutti, tämä ei nimittäin ole ensimmäinen eikä toinen kerta kun se laitetaan yhteen jonkun sellaisen kanssa, jota "ei voi tarhata kaverin kanssa", ja koskaan ei ole ongelmia ollut. Tottakai näissä tilanteissa on riskinsä, mutta silti olen sitä mieltä, että hevosen täytyy saada ensisijaisesti olla hevonen, ja vasta sitten tulevat ihmisen tarpeet.

Ensikohtaaminen

Valmennuksia on ollut suht hyvään tahtiin. Kesäkuun alussa Hannalla oli Niihamassa kolmen päivän kurssi, ja voi että teki kolme peräkkäistä valmennuspäivää hyvää. Ensimmäinen päivä meni hevosen (ja ennen kaikkea kuskin?) käynnistelyyn, toisena päivänä tuli jo hyviä pätkiä, ja kolmantena tuntui siltä että oikeasti pääsee hienosäätämään eikä vaan korjaamaan. Keskityttiin monessa tehtävässä apujen nopeuteen ja oikeaan ajoitukseen: esimerkiksi väistöihin tuli ilmaa alle oikein ajoitetulla pohjeimpulssilla. Kurssin päätteeksi olisi ollut rataharjoituskin tarjolla, mutta työkiireet valitettavasti estivät osallistumisen. Vastaavanlaisia kursseja on heinäkuussa tarjolla Kangasalla kaksikin kappaletta, joten tietääpähän mihin lomarahansa käyttää.

Päiväkännit

Kolmen päivän kurssilla siirryttiin myös kankisuitsituksesta nivelsuitsitukseen. Hupi oli ollut jo hetken aikaa kangilla vähän turhan epätasainen. Se ylireagoi kankikuolaimeen, eikä oikein uskaltanut tulla rehellisesti tuntumalle. Nivelsuitsituksella se tukeutui kuolaimeen paljon tasaisemmin, joten koska HeA-tasolla kerran valita saa, niin päätettiin että ainakin toistaiseksi mennään sekä treenit että radat nivelsuitsituksella. Varmuuden vuoksi soitin myös raspausajan, kun edellisestä kerrasta oli taas melkein vuosi aikaa. Suusta ei löytynyt oikeastaan juuri mitään huomautettavaa, joten ongelma lienee satulan päällä. Pakko sanoa, että on kyllä onni omistaa hevonen, jonka suu on ongelmaton, ja jolle edelleen 14-vuotiaana riittää raspaus kerran vuodessa. Eläinlääkärin yleisin lausahdus on sähköraspaukseen siirtymisen jälkeen ollut "ei täällä kyllä oikeastaan mitään juuri ole". Ja hyvä niin.

Lastaamisesta ja kuljettamisesta on tullut maailman yksinkertaisinta rutiinihommaa. Yksin lastaaminen onnistuu nykyisin myös kisa-aamun jännityksessä ja kisapaikan hälinässä, ja kopin peruuttelu ahtaalla kisapaikalla ei enää ahdista tai jännitä. Voin lähteä valmennusreissuille yksin, tai vaikka ihan ex-tempore ratsastamaan Pohtiolammelle seuran kentälle. Pohtiksen kentällä on käyty itse asiassa melko usein, tallin oma kenttä on vähän turhan kova kuivana, ja toisaalta 70x80m vs. 25x40m houkuttelee myös. Ennätys työpaikalta tallin kautta Pohtikselle on tasan 60 minuuttia, sisältäen kaksi 20 minuutin ajomatkaa.

Kilpailuissakin ollaan tässä välissä ehditty muutamaan otteeseen käydä. Ensin starttaamassa käytiin toukokuussa Niihamassa 2-tason HeA (FEI:n World Dressage Challenge) missä armottomasta kyttäämisestä ja poikittamisesta huolimatta saatiin reilu 60%. Tuomaripäädyn oikealla puolen oli valkoinen hevosia syövä ilmoitustaulu, jonka seurauksena oikea "avotaivutus" esitettiin perä sisälle poikittaen (ja pisteitä ropisi ihan valtavasti...) ja peruutus taulusta pois päin melko dramaattisesti ("no nyt se kuskikin pelkää tuota mörköä"), ynnä muuta mukavaa. Ilman isoja rikkoja selvittiin kuitenkin, ja sijoitus ei lopulta jäänyt kovinkaan kauas, ehkä juuri noiden kyttäämiseen hukattujen pisteiden päähän.

Tämän jälkeen sitten keräsin hetken rohkeutta ja ilmoittauduin Ypäjän kisaviikolle 3-tason HeA-luokkaan (HeA:2), missä taso oli kyllä aivan järjettömän kova. Viikolla kävi monta kertaa mielessä että onkohan tässä mitään järkeä, ekaa kertaa Ypäjälle ja ekaa kertaa kansalliseen luokkaan. Hupi oli lopulta Ypäjän vilinässä kuin kotonaan, kunhan alkujärkytyksestä vaan toipui (meinasi lähteä kopista purkamisen jälkeen kävelyllä lapasesta kun vieressä riisuttiin hevoselta suojia ja kuului rrriiittssssssss). Verkassa hevonen oli juuri sitä mitä toivoin, mutta radalla toistui sama ongelma kuin kaikissa tämän kauden kisoissa. Jostain syystä oikeassa kierroksessa tuomaripäädystä poispäin ratsastaessa Hupi kyttää. Kangasalla se oli valokuvaaja, Niihamassa ilmoitustaulu, ja nyt sivutuomarin koppi. Mentiin tämän pitkän sivun tehtävät kaikki hienosti perä sisällä liiraten ja metri uralta sivussa. Lisäksi sain edellisenä päivänä selkäni kramppaamaan ihan huolella, ja vaikka se radalla olikin suht kivuton (kiitos buranan, mobilatin ja back on trackin), niin istumaan en kuitenkaan oikeasti pystynyt (tekee mieli pyytää hevoselta anteeksi, siinä määrin kompensoin kädellä). Osallistujalistan näkemisen jälkeen Ypäjälle lähdettiin tavoitteella "jos nyt ei ihan viimeisiä oltais" ja takaisin tultiin reilu 58% papereiden ja ei-ihan-sentään-viimeisen sijan kanssa.

Kolme viikkoa Ypäjän jälkeen oltiin jälleen valkoisten aitojen sisäpuolella, mutta siitä erikseen oma postauksensa, ettei ihan veny tämä.

Kuulumisia III: Mutapainia kouluaidoissa

Kahden päivän sade ennen kisapäivää tietää kouluratsastuksen vaihtumista mutapainiin. Vaan kun ratoja pitäisi saada alle niin 10 km kotitallilta olevaa kisaa ei jätetä väliin. Kisapäivän aattona kävin vain lyhyesti juoksuttamassa Hupin, koska en halunnut riskeerata tiistain valmennuksen super-fiilistä. Ja koska ratsastus kaatosateessa ei houkutellut ja kun kerran oli pätevä tekosyy. Ja koska ne kisat oli oman seuran järjestämät ja piti vielä ehtiä rakentamaan radat ja printtaamaan pöytäkirjat.

Kisapaikalla tein pitkän ja rauhallisen verryttelyn. Verkka-alue oli edelleen tosi raskas, joten hölkkäilin pääasiassa yläkentän pienellä pläntillä, mikä oli pääasiassa kuiva. Käynnissä väistöjä ja avoja, ja hevonen odottamaan. Ravissa hevonen odottamaan. Ja sitten sitä vastalaukkaa, rohkeasti myös mukavuusalueen ulkopuolella. Hevonen tuntui kivalta siihen asti kunnes siirryin alas kentälle, siellä se jäi löysäksi ja pohkeen taakse. Ja mitä tekee kuski? Ei mitään, ei niin sitten yhtään mitään. Ei vaadi, ei edes pyydä. Ratsastelee sinne tänne ja antaa ajatuksen harhailla.

Rata oli toisesta päästä ihan ok kunnossa, tuomaripäädystä todella raskas ja upottava. Kävin näyttämässä tuomariautot molemmista suunnista (ei pienintäkään merkkiä kyttäämisestä tai tuijottelusta!), ja sitten sainkin jo lähtömerkin. Rata lyhykäisyydessään: hevonen hyvä, kuski huono. Olipa kerran puolipidäte, olipa kerran valmisteltu tehtävä, olipa kerran ratsastettu tehtävä. Ei radalle voi mennä pyytelemään hevoselta anteeksi raskasta pohjaa. Sinne joko mennään ja ratsastetaan sen mukaan mitä siinä tilanteessa voi, tai sitten ei mennä ollenkaan. 

Väistöissä tein samat virheet kuin viime valmennuksessa (normaalisti näistä tulee seiskaa, nyt pääasiassa 5,5). Käynnin kautta vaihdossa sen kerran kun saan esitettyä siirtymisen laukasta käyntiin ihan kohtuudella, unohdan valmistella sen laukannoston, ja ryskään menemään ravin kautta uuteen laukkaan (5/4,5). Ja käynnissä ohjat kannattaa toki kerätä käsiin kiireessä niin että koskee ensimmäisenä kankiohjaan (rikko raville ja ala-arvoista ansaitusti). Muilta osin sellaista melko tasaista kutosta ja kuuspuolta, prosentit 60,000% (jo kolmannen kerran, tarkkaa työtä!) ja luokan häntäpäässä. Näin huonolla ratsastuksella ja kahdella rikolla yllättävänkin kiltit prosentit.

Mutta hevonen oli kiva. Se teki täsmälleen sen mitä pyysin, ja olisi varmasti tehnyt paljon enemmänkin jos olisin pyytänyt. Se ei myöskään kytännyt (yhtä ihan pientä rehellistä säikähdystä lukuun ottamatta, ennen ekaa laukannostoa) ja oli rento ja vastaanottavainen. Ja positiivista on myös se, että kuskin keskittyminen lienee kuitenkin sieltä helpommasta päästä korjattavien asioiden listalla. Onneksi Niihama tulee jo pian vastaan, ja onneksi päästään Niihaman kentälle Hannan silmän alle vielä ennen kisapäivää.

 

Kisakauden avaus

Vaikka alkuperäisten suunnitelmien mukaan kisakausi oli tarkoitus aloittaa vasta ulkokentiltä, niin niinhän siinä kävi että yllytyshulluna löysin itseni Niihaman maaliskuisten hallikisojen lähtölistalta. Kansallisessa* kisassa oli yksi toimihenkilöille tarkoitettu alueluokka*, joten kyselin että minkähänmoisia tehtäviä mahdollisesti olisi tarjolla. Olen itse asiassa ollut muutenkin TRS:n koulukisoissa melkein järjestäen joka kerta jollain tapaa mukana auttamassa. Kisalupa ja hevosen vuosimaksu oli jo maksettuna, ja kyytikin järjestyi "lähes naapuriin" helposti, joten ei muuta kuin mukaan.

* Olen seura-aktiivina ja kisajärjestäjänä hyvinkin perusteellisesti perillä uudesta kisajärjestelmästä tasoineen. Mutta kun niillä vanhoilla nimillä on vaan niiiiiiin paljon helpompi puhua...

Liekö sitten pitkä kisatauko (edellinen oikea startti syyskuussa) vai mikä, mutta lauantaina jostain puski päälle yllättävänkin kova jännitys. Osa oli ihan tiedostettua, mutta suurin osa sellaista jännitystä mitä en itse tiedosta, mutta minkä kuitenkin pystyn havainnoimaan - menetetyistä yöunista ja hevosen käytöksestä. Kisaa edeltävä yö meni pikkutunneille asti pyöriessä, ja verkassa mukavan rento hevonen muuttui kuin nappia painamalla jännittyneeksi sillä hetkellä kun minun kuulutettiin valmistautuvan. Rutiinin puutetta, mutta niin kovin turhauttavaa.

Verkka meni tosiaan varsin mukavasti, vaikka yhden viime hetken poisjäännin myötä sainkin itselleni pienoisen kiireen aikaan. Hupi oli pikkumaneesin verkassa alusta asti kuulolla ja rento, ja sain tehtyä suunnittelemani asiat lopulta ihan hyvissä ajoin. Pieni kävelypätkä väliin ennen isoon maneesiin siirtymistä, mihin pääsi kolme ratsukkoa eli viitisentoista minuuttia ennen omaa vuoroa. Ensimmäisen viisiminuuttisen käytin siirtymisiin ja tehtävien läpikäymiseen, toisen vitosen kävelin melkein kokonaan pitkin ohjin, ja viimeisen aikana hain hevosen uudelleen kuulolle ja valmiiksi siirtymisten kautta.

Valmistautuessa tosiaan sain oman (tiedostamattoman) jännitykseni tartutettua hevoseen, ja rataa lähdettiin kiertämään antennit (lue: korvat) tiukasti pystyssä mörköjä (lue: tuomareita) tuijottaen. Rennoksi ja ratsastettavaksi en hevosta ehtinyt saada, mutta kuulolle sentään kuitenkin. Rata oli rikkeetön mutta jännittynyt. Jälkikäteen videolta katsoessa tosin teki mieli huutaa sille selässä keikkuvalle kaverille että hellitä, rentoudu ja lopeta se hirveä riuhtominen, se hevonen suorittaisi kyllä jos antaisit sen suorittaa. Jännitys hajotti istunnan, ja hajonnut istunta rikkoi tuntuman. Ja siinähän sitä sitten oltiin. Video on vielä kamerassa, saa nähdä jääkö sinne kokonaan.

Mutta jos haetaan sitten niitä positiivisia puolia, niin suorittamisen perustaso on ilmeisesti kuitenkin pienen pykälän verran noussut, sillä tämäkin (sähellys) riitti tasan 60 prosenttiin ja lopulta (pienessä, yhdeksän ratsukon luokassa) siniseen ruusukkeeseen. Olin kyllä itse aivan vilpittömästi sitä mieltä, että tuloslistalla jäi taakse parempia suorituksia, mutta arvostelulajihan tämä on. Joka tapauksessa kisakauden avaus alue-HeA-luokasta suoraan sijoituksella on hyvä alku kaudelle. Seuraavissa kisoissa sitten voisi ottaa tavoitteeksi vaikka hengittämisen ja rentoutumisen, niin olisi reilumpaa hevosellekin.

Nyt sitten varmaan pidetään paussia ja jatketaan seuraavan kerran vasta ulkokentillä. Janakkalan HeA:10 tosin hieman houkuttelisi, mutta ajankohta on vähän huono.

Vuodenvaihteen maastoilut

Alunperin tein kaikenlaisia kunnianhimoisia treenisuunnitelmia joulun seudulle, kun olen ennätyspitkään lomalla. Lopulta homma on mennyt niin, että Hra Hevonen on käynyt maneesilla tasan kerran (vuokraajan kanssa) ja muuten on humputeltu pääasiassa maastossa. Jälkikäteen on helppo sanoa, että sekä oma että hevosen pääkoppa kaipasivat pientä nollausta, joten mitään omantunnontuskia en tästä todellakaan pode.

Toissapäivänä kokeilin vähän kentällä säätöjä, ja hyvin oli kohdillaan. Varsinkin takareissa on tullut taas se ahaa-elämys loman aikana: kokoaa, polkee, kohoaa etuosastaan ja on kevyt kädelle. Pientä hienosäätöä vaatii toki, mutta suurimmaksi osaksi ne asiat mitä ennen joulua treenattiin, on ihan hyvällä mallilla. Ja siis, eihän me nyt sentään ihan vaan lomailun kannalta olla otettu, vaan:

Hupi sai myöhäisenä joululahjana uuden paksumman talliloimen, ja on muuten istuvin takki ikinä. Ei valu, ei kinnaa, ei kiristä vaan istuu kuin valettuna. Nyt tarkenee paukkupakkasetkin. Jotain Amigoa olen aiemmin sovittanut, eikä mielestäni istunut ollenkaan, mutta en tiedä oliko sitten vika loimessa vai sovittajassa, koska ei tämä Amigo Mio niin erimallinen mielestäni ole. Päällikangas on aika ohut, mutta Hupi kun ei karsinassa piehtaroi niin luulisi kestävän. Jos kestää niin pistetään tilaukseen saman loimen kevyempikin malli.

Kuvassa näkyvästä kellonajasta (iltaysi) ja koko päivän pk-seudun reissun jälkeisestä väsymyksestä huolimatta lähdin vielä juoksuttamaan Hupin, ja hyvä niin. Kuvassa näkyy nimittäin myös Hupin se aavistuksen liian terävä ilme, mikä yleensä tietää jotain jännittävää. Yhden (1) vapaapäivän jälkeen pakkaspirteä poni oli kerännyt virtaa siinä määrin, että liinan päässä esitettiin ihan kaikki mahdolliset liikkeet. Kiitin itseäni periaatteesta, että ilman hanskoja ei juoksuteta ikinä-koskaan-milloinkaan (ei sillä että talvipakkasella tulisi noin muutenkaan mieleen), molemmat hanskat oli session jälkeen kämmenestä puhki, kun hevonen oli ottanut ympyrältä muutamat lähdöt tangentin suuntaan pierupukeilla höystettynä. Mutta ai että se oli tyytyväinen itseensä tämän energianpurkusession jälkeen.

Jos on sovittu maasta käsin tehtävä harjulenkki porukalla, niin sinnehän lähdetään vaikka tulisi kissoja ja koiria taivaalta. Lumimyräkästä huolimatta kolme hevosta ja kolme akkaa lähti harjunmäkiä kohti, ylämäet ja lumihanki yhdistettynä on vaan kiva mauste ja tehoste treenille. Eipähän tarvitse lähteä enää itse lenkille, ja samalla tulee hevonenkin liikutettua. Ei tosin ehkä ole kovin mieltä ylentävää että hevosten kevyt kävelypäivä on akkojen hikilenkki. Harjun päällä kuudesta kiipeilijästä kolme puuskutti ja kolme ei...

Jouluaattoaamun maasto tehtiin porukalla kävellen naapuruston ympäri, ja vietiin samalla pienet paketit lähimmille naapureille. Hupilla meinasi pari kertaa leikata kiinni kun kaverit ei etene, ja parissa kohdassa esitettiin pieniä tanssiaskeleita. Joskus olin joulumaastossa ilman satulaa, onneksi en tällä kertaa. Rauhallisia pitkiä käyntimaastoja on harrastettu joulun tienoilla muutenkin useaan otteeseen, välillä kovien pakkasten ja välillä kovien pohjien vuoksi. Ja pari tuntia reipasta rentoa käyntiä tekee takuuvarmasti hyvää.

Välillä ehti tulla lunta sen verran reilusti täällä Pirkanmaallakin, että päästiin kunnon reippaille maastolenkeille. Yhdellä kerralla tehtiin vähän intervallityylisesti noin kymmenen minuutin pätkissä vuorotellen käyntiä ja ravia tai laukkaa, reippaassa tempossa ja hyvässä muodossa (vähän keskiaskellajeja ajatellen).

Sports tracker on kyllä ihan loistopeli, hauska katsoa jälkikäteen vauhteja. Käynti on tasaisesti koko ajan ihan loppua lukuunottamatta 6-7 km/h. Ensimmäisellä ravipätkällä tallilta pois päin mennään n. 12 km/h ja takaisin tullaankin jo 14 km/h, yksi jalankulkijan ohitus ja kääntöpaikalla hidastaminen näkyy myös. Välikäyntien jälkeen otettiin mutkaisemmat pätkät tienylityksineen ravissa, ja sitten suoralla mennen tullen laukkaa. Hupi oli kivan kevyt ja kuulolla, ja molempiin suuntiin tempo pysyy tasaisena, laukassa nopeus on n. 20km/h. Viimeisellä välikäyntipätkällä näkyy kaksi mörköä (pysähdykset ts. sivuloikat), ja sekä ravi- että laukkapätkillä jouduttiin ohittamaan kävellen jalankulkijoita useampaan otteeseen. Tunnin ja vartin lenkille tuli mittaa yhteensä reilu 10 kilometriä, ja ylimääräiset pöllöenergiat jäivät matkan varrelle.

Tällä hetkellä tuntuu kolmen päivän takainen lumimaasto kovin kaukaiselta, kun ikkunasta ulos katsoessa näkyy vain vihreää nurmikkoa ja jää-loska-mössöä. Toivoa sopii, että huominen lumisade-ennuste pitää paikkansa, että saadaan vähän edes valkoista maahan ennen pakkasia.

Sunnuntaiajelulla

Yleensä lähtölistoja katsoessa kiroan aikaiset startit, mutta kun Janakkalan kisoihin luvattiin lähes 30 lämpöastetta ja pilvetöntä niin aikainen lähtö oli kyllä ehdottomasti toivottu. Matka taitettiin kaverin kyydissä ja tien päällä oltiin joskus seiskan maissa (ei siis mikään mahdoton herätys edes).

Perillä purettiin hevoset ja aiemmin startannut kaveri lähti jo melko nopeasti verkan suuntaan. Itselläni oli vielä hetken verran aikaa ja lopulta viisi ratsukkoa ennen omaa rataa suuntasin maneesiin. Pientä hässäkkää oli koko ajan aikataulun suhteen, kun ensin ryhmän ensimmäisen ratsukon lähtöajaksi kuulutettiin varttia liian aikainen aika (joka tosin hyvin pian korjattiin), ja sitten hetken päästä kävi ilmi että poisjääntien seurauksena starttasinkin ryhmän ensimmäisenä. Luulisi nyt kuitenkin ettei enää nykyään tuollaiset muutokset vaikuta, mutta niin vaan sain pienen hermostuneisuuden päälle. Verkka jäi tuon myöhäisen poisjäännin vuoksi aavistuksen lyhyeksi ja muutenkin tekeminen oli päämäärätöntä haahuilua. Hupi oli vähän ”pökkelön” tuntuinen, jäykkä kyljistään, hidas jalalle ja raskas kädelle. Jälkiviisaana olisi pitänyt vaan rohkeasti tehdä riittävän pitkään käynnissä töitä (mikä on viime aikoina toiminut oikein mainiosti) ja vain tarkistaa nopeasti ravi ja laukka. Sen sijaan päätin sitten fiksuna tyttönä työstää ravia ja laukkaa ”koska niin kuuluu tehdä verkassa”, enkä lopulta saanut oikeastaan mitään asiaa vietyä läpi ja loppuun asti. Valmistautuessa yritin vielä korjata tilannetta ravi-käynti-ravi-siirtymisillä mutta aika loppui kesken.

Rata (HeB:3) meni pitkälti samalla moodilla kuin verkkakin. Ajelin tiet läpi ilman minkäänlaista keskittymistä. Ei rikkoja, mutta ei kyllä sitten mitään muutakaan. Hevonen makasi vuoronperään ohjalla ja oikean pohkeen päällä kun kerran kuski tarjosi tilaisuuden. Tästä sunnuntaiajelusta tuomarit lahjoittivat 60,227% ja sijan luokan puolivälin paikkeilla. Radan jälkeen ekat kommenttini taisivat olla ”vaikeaa” ja ”saas nähdä meenkö aata ollenkaan”. Purin hevosen varusteista, viilensin sitä vedellä ja yritin (huonolla menestyksellä) saada juomaan. Hetken aikaa odoteltiin varjossa ja kävin taistelua itseni kanssa siitä, että startataanko vielä toinen luokka vai ei. Lopulta päätin sitten että kun kerran tänne asti on tultu, niin ei kai tässä enää mitään häviäkään, eikä nyt ainakaan huonommin voi enää ratsastaa. Lisäksi ohjelmana oli HeA:10, ja halusin päästä näyttämään takarit radalla tuomareille ainakin kerran ennen aluemestaruuksia.  Tuupattiin Hupi koppiin, vaihdettiin nivelet kankiin, kuskille ja hevoselle varusteet uudelleen niskaan ja verkkaan.

Päätin tehdä nyt jo vähän helteestä uupuneella hevosella ihan megalyhyen verkan, mutta tehdä kaikki asiat sitten ihan oikeasti ajatuksella ja huolella. Jo selkään kiivetessä tunsin, että nyt on aivan toinen hevonen alla. En ollut edes koskenut ohjiin, mutta energia ja keveys oli väsymyksestä huolimatta jo paremmalla mallilla. Maneesissa kymmenisen minuuttia töitä: ensin käynnissä jyrkkiä väistöjä ja muutamat takarit, ravissa pari väistöä ja paljon taivutuksia, laukassa nostojen ja vastalaukan tsekkaus, ja valmista on. Kahden ratsukon ajan ihan vain hengattiin ja seisoskeltiin varjossa (tämä ”hellesään palautumistaktiikka” on kotona opeteltu ja toimivaksi todettu) ja yhden ratsukon ajan mitä radan vieressä sai valmistautua, tein muutamia nopeita siirtymisiä ja tsekkasin vielä reagoinnin jalalle nyt kun raippaa ei enää kädessä ollut.

Möröt oli selvästi kytätty ja tuijoteltu ekan radan aikana, ja toista kertaa aitojen sisään kaartaessa fiilis säilyi samana kuin verkassakin. Yleensä rataa kiertäessä pillin vihellys tulee aivan liian aikaisin, nyt ehdin jopa hetken odotella että ”vislaas nyt jo ettei tää väsähdä”. Raviohjelma oli vähän pikkusievä, olisi pitänyt ratsastaa paljon määrätietoisemmin. Varsinkin väistöt, mistä ollaan monesti saatu seiskaakin, harmittavat jälkikäteen. Ihan omaa huolimattomuuttani jätin muutaman pisteen radalle kun en vaatinut riittävästi vaan jätin väistöt etupainoisiksi, turhan loiviksi ja jälkimmäisessä vielä takaosakin jäi matkasta. Toinen harmitus oli käynti, jota nyt vihdoinkin saa oikeasti ratsastaa radallakin ilman tahtirikon pelkoa. Kotona oltiin treenattu siirtymisiä ravista letkeään isoon käyntiin – ja radalla havahduin ratsastamaan sitä käyntiä vasta kaaren jälkeen (ja lisätty käynti oli tietysti vielä kakkosen kertoimella). Takareista ensimmäinen tuntui oikeinkin ok:lta (ja fiilis on selvästi oikea, 6,5/6), toisessa unohdin ulkopohkeen ja tehtiin kolmosen arvoinen napakäännös kun takaosa levisi sivulle alussa. Laukannosto ja oikeastaan koko laukkaohjelma vähän kireä mutta toisen tuomarin sanojen mukaan ”erittäin tarkka”. Vähän meinasi lopussa loppua poweri kesken, mutta päästiin kuitenkin ilman rikkoja loppuun asti. Lopputulos oli tasan 59% ja tässäkin luokassa kovemmassa seurassa jälleen puolivälin paikkeilla.

Hyvä mieli jäi jälkimmäisestä radasta – onneksi päätin mennä. Edellinen alue-HeA-startti oli yli 10 kuukautta sitten, eikä tästä radasta nyt kuitenkaan tarvitse hävetä silmiä päästään. Paljon on kuitenkin työmaata edessä. Niille vaikeille asioille nyt tuskin tämän kauden aikana mitään suurempaa ehtii tehdä, kun suurin osa treeneistä tehdään kuitenkin kuntoa ja voimaa takaisin kevään jäljiltä. Mutta ne ”helpot” asiat, ne pitäisi pystyä esittämään eikä vaan suorittamaan. Varsinkin HeB- mutta myös HeA-radalta puuttui se tarkkuus ja huolellisuus millä nostetaan se varma kutonen seiskaan. Vitosella alkavia numeroita tulee kuitenkin heikommista kohdista aina se jokunen, ja ne pitäisi pystyä kompensoimaan esittämällä vahvuudet oikeasti hyvin. Treeniä treeniä!

Ja hyvä mieli jäi myös Herra Hoon lastaus- ja matkustuskäytöksestä, varsinkin paluumatkan osalta arvosana on 10+. Kyselemättä ja empimättä suoraan koppiin sisään, ja matkustus ventovieraan hevosen seurassa sulassa sovussa ja kaikessa rauhassa (mennessä mietittiin jo kertaalleen että onkohan ne hengissä). Polttavan helteen vuoksi päätettiin kokeilla ajaa takaluukut auki (reitti oli kuitenkin pääasiassa pienempää tietä), ja kun tarkistuspysähdyksellä parivaljakko vaikutti oikein tyytyväiseltä ja rennolta niin jatkettiin loppumatka samalla tavalla. Samalla kokoonpanolla pitäisi ottaa suunta myös Orivedelle.

Lapsi on terve kun se leikkii

Herra Hevosella alkaa olla virtaa siihen malliin että vähempikin riittäisi. Luojan kiitos ollaan viikon verran saatu liikuttaa jo muutenkin kun käynnissä, muuten tuota ei kestäisi enää kukaan. Kuluneen viikon ajanvietettä ovat olleet mm. seuraavat leikit:

"Ota kiinni jos saat"
Tässä lapsuuden hippa-leikin muunnoksessa kiinniotettavia on yksi, ja kiinniottajia useampia. Tarkoituksena on tietysti olla jäämättä kiinni. Lisäpisteitä saa siitä, jos pystyy päästämään kiinniottajan ihan iholle jäämättä kuitenkaan kiinni.

(Koleana yönä oli ulkona yöpyvälle Hupille puettu ohut loimi, jota aamulla tallintekijä ja jokunen muukin yritti riisua.)

"Tikkuhyppely"
Ruutuhyppelyn modernissa muunnoksessa käytetään ruutujen sijaan puomeja ja kavaletteja. Aloittelijat voivat yrittää ravata tikkujen yli astuen joka väliin. Harjaantuneemmat leikkijät voivat suorittaa ravikavaletit joko hypäten kaksi puomia kerrallaan tai sitten ihan reippaassa laukassa päräyttäen. Miinuspisteitä tulee puomien rikkomisesta.

(Luulisi että lyhytraviselle suomiruunalle 1,10-1,20 metrin välit ravikavaleteissa olisi ainakin suurinpiirtein sopivat. Luulisi. Mutta tarkkajalkainen siitä on tullut!)

"Aitajuoksu"
Tämä leikki on oikeastaan kahden ylläkuvatun yhdistelmä. Leikkikenttänä toimii yleensä ratsastuskenttä, mutta mikä tahansa muukin aidattu alue käy, kunhan aita ei ole liian korkea tai sähköllä varustettu. Ensin tarkoituksena on harhauttaa kiinniottajat (kova vauhti ja nopeat käännökset auttavat tässä) ja kun kiinniottajaan on saatu riittävä välimatka, leikki päätetään maalilinjan ylitykseen hyppäämällä kentän aidan yli sopivasta kohdasta (esim. toisesta päästä irti olevan ylälankun kohdalta).

(Sen pirulaisen piti perata kentän reunustat ruohosta sillä välin kun kannan puomeja kentälle. Ja perkasihan se joo, kunnes piti alkaa töihin. Viimeisen kuusi vuotta on pysynyt vaikka polvenkorkuisen aidan takana, vaan ei näemmä pysy enää.)

"Kuka pelkää mustaa miestä"
Harhaanjohtavasta nimestä huolimatta miehen ei tarvitse olla musta, eikä välttämättä edes mies. Kun on varustettu riittävän vilkkaalla mielikuvituksella niin tähän käy oikeastaan mikä tahansa liikkuva tai liikkumaton, oikea tai olematon, asia tai esine. Tässä leikissä kerätään pisteitä teknisestä ja taiteellisesta vaikutelmasta, ja korkeimmat yhteispisteet saavuttanut voittaa. Teknisiä pisteitä annettaessa huomioon otetaan mm. pyörähdysnopeus ja kiihdytyksen tehokkuus. Taiteellista vaikutelmaa arvosteltaessa tärkeimpiä tekijöitä ovat mm. teatraalisuuden määrä ja äänitehosteet. Ylimääräisiä pisteitä saa kuskin linkoamisesta kierteellä peltoon.

(Naapurustoon on hyvä tehdä vaikutus maastolenkillä putoamalla komeassa kaaressa takavasemmalle poistuvan hevosen selästä. Ai että sattuiko, egoon korkeintaan. Nyt yön jälkeen olen tosin sitten jo toista mieltä ja lääkärinaika on varattuna parin tunnin päähän.)

Niin pienen ja kiltin ja viattoman näköinen ;)

Pököpäinen poni pakkasmaastossa

Enpä ole vuosikausiin joutunut miettimään että uskallanko lähteä hevosellani harjulle, mutta eilen piti hetki harkita. Nopeasti kiristynyt pakkanen ja yksi vapaapäivä oli hiukkasen vaarallinen yhdistelmä, kun jo tallin pihasta lähtiessä Hupin silmät loistivat, korvat pyörivät väkkäränä ja askel tikkasi tiuhaan tahtiin pihatietä pitkin.

Käveltiin suht rauhassa reilu kilometri, mutta kun yhden suoran alussa sitten keräilin naruja käsiini, niin sen jälkeen ei sitten hetkeen käveltykään. Edettiin kyllä pitkät pätkät ihan kävelyvauhtia mutta askellajivalikoimasta löytyi vain piffi-paffi-puffi ja pupuloikka. Suoran päästä pääsee toista kautta tallille ja toista kautta harjulle, pienen hetken arvoin ennen risteystä mutta käänsin sitten kuitenkin oikealle harjun suuntaan. Vaikka kyyti oli vähän "bumpy ride" niin päästiin suht siivosti kuitenkin harjulle asti.

Ensimmäisen mäen alla Hupilla meinasi leikata kiinni ihan kokonaan, kun en päästänyt sitä ryntäämään mäkeen täydellä vauhdilla. Askellajivalikoima kasvoi yhdellä, kun vaihtoehdoksi Hupi tarjosi pomppulaukkaa - poikittain... Lopulta löytyi yhteisymmärrys suunnasta ja askellajista, ja kun sitten päästiin etenemään pidempää pätkää ravissa ja laukassa, niin enimmät höyryt saatiin purettua harjun mäkiin. Takaisin tallille palattiin jo selvästi rennommissa fiiliksissä, vaikka vauhtia olikin edelleen melkoisesti.

Muutaman kotikentällä suoritetun sakkokierroksen Hupi kuitenkin tienasi itselleen, että saatiin vähän rennompaa liikkumista myös ravissa ja laukassa vielä loppuun. Energiaa oli kivasti, hetki piti houkutella takajalkoja kunnolla töihin mutta oikein mallikkaita ravi-laukka-ravi-siirtymisiä Hupi kyllä esitti.

Ja niin! Kimblewick-kuuri on selvästi tehnyt tehtävänsä. Tämä maastolenkki tehtiin kolmipalalla, ja ainoa pieni vetokisan alku tuli, kun keskusteltiin pieni hetki siitä että onko alamäkeen menevä metsäpolku hyvä hiittisuora. Muuten Hupi oli kaikesta poukkoilustaan ja innokkuudestaan huolimatta ihan pikkusormella säädettävissä :)

Täytyy kyllä sanoa, että hieman kauhunsekaisin tuntein odotan ensi perjantaina alkavaa rokotuslomaa, jos jo yksi vapaapäivä saa ponin pään näin sekaisin...

Viime talvena pakkasmaastossa.

Itseluottamus ja miten se rakennetaan

"Itseluottamus tarkoittaa uskoa siihen, että suoriutuu tai selviytyy hyvin siitä, mihin ryhtyy tai joutuu. Itseluottamusta on käsittää omat hyvät ja huonot puolensa"
(Wikipedia)

En varmaan ole kovin pahasti väärässä, jos sanon että sekä oma että Hupin itseluottamus on noussut useammalla pykälällä viimeisten parin viikon aikana. Kun turha taistelu ihan turhista asioista on jäänyt pois, niin kumpikin tuntuu tekevän asioita ihan uudella tavalla.

Itselläni ei ole enää ollut sitä turhaa ja typerää "kaikki mulle heti tänne nyt" -moodia päällä. Koska tiedän että saan Hupin verryteltyä notkeaksi ja pehmeäksi, uskallan antaa sille anteeksi alun huonommat hetket. Ja toisaalta taas Hupi tietää, että se saa yrittää ja erehtyä, ja että se saa (välillä ihan liioitellun) kiitoksen onnistumisesta, se uskaltaa yrittää paljon rohkeammin kuin ennen. Ja onnistuu paljon useammin kuin ennen.

Joka ikinen ratsastuskerta joulun jälkeen on päättynyt siihen, että talliin palaa tyytyväinen kuski ja tyytyväinen hevonen. Välillä selkään kiivetessä alla on ollut raskaasta treenistä vähän jäykkä ja jähmeä hevonen, välillä taas tuulesta ylivirittynyt yksilö, mutta joka kerta ollaan lopetettu tahdikkaaseen ja rentoon liikkumiseen. Turha kyttääminen ja jännittyminen on jäänyt pois, vaikka pilke silmäkulmassa on edelleen tallessa. Ei kai tätä loputtomiin voi jatkua, mutta nautitaan niin kauan kun pystytään.

Näin kai sen olisi pitänyt koko ajan olla. Vaan virheitä näköjään täytyy tehdä että niistä voi oppia.

--

Loppuun vielä pieni (kännykkälaatuinen) videonpätkä muutaman päivän takaisesta alkuverkasta (narut käsiin ja kamera käy, koko pätkä on ekan viiden minuutin aikana kuvattu), kun viimeksi kirosin ettei sitä hienoa liikettä tarttunut videolle asti. Ihan niin letkeää ei ollut nyt, vieras ulkokenttä oli vähän jännä paikka, mutta onhan tuossa liikkeessä nyt jo Ihan Oikea Tahti. Eikä roiku kädellä. Seuraavaksi opetellaan venyttämään verkassa ihan oikeasti kunnolla pitkälle kaulalle, vähän turhan kasassa liikkuu vielä noin alkuverkaksi. Hupi dippaa mielellään kyllä vaikka kuinka eteen ja alas, muttei oikein osaa tai uskalla jäädä sinne. Tai ei ole osannut, nyt alkaa (miljoonien toistojen ja kehujen myötä) vähitellen hoksata mitä haetaan.

Ei ihan joka hevonen...

...ole niin luottoratsu että voi lähteä pilkkopimeällä rauhalliselle otsalamppumaastolle rentoutumaan.

...reagoi jalkoja kohti hyppäävään haukkuvaan koiraan kääntymällä korvat hörössä katsomaan että kukas sinä oikein olet.

...kävele kivikkoisella koppuraisella kinttupolulla varmajalkaisesti kuin vuorikauris.

...tule hetkeäkään epäröimättä jalkautuneen ratsastajan perässä myrskyn kaataman kuusen ali niin että runko hipoo satulan takakaarta ja oksat piiskaavat kylkiä.

...seiso tallinkäytävällä vapaana heinäpaalin vieressä vailla pienintäkään aikomusta livahtaa nappaamaan evästä.

Mutta Hupi onkin Hyvänmielenhevonen :)

Vapaan kasvatuksen lapsi tietää rajansa.

Jos tallissa ei ole muita, niin monesti pidän Hupia ratsastuksen jälkeen vapaana käytävällä sen ajan mitä ratsastuksen jälkeen hoitamiseen menee. Se seisoo kauniisti parkkiruudussaan riippumatta siitä mitä teen, missä menen, ja nykyisin myös lähes riippumatta siitä kuinka paljon houkutuksia käytävällä on. Se toimii hienosti äänen ja kehonkielen avulla, saan sen käännettyä ympäri, peruutettua ja "talutettua" vaikka kuvan taka-alalla olevan heinäpaalin ohi koskematta hevoseen ollenkaan. Yksi syy toimivuuteen varmastikin on se, että Hupi varsin hyvin tietää missä on takin namitasku, ja millaisesta käytöksestä saa palkinnon. Toinen syy on selkeät rutiinit ratsastuksen jälkeen: ensin riisutaan varusteet, sitten harjataan karvat suoraan ja jaloista kurat pois, puetaan talliloimi päälle, joskus venytellään lavat ja jalat, ja lopuksi mennään omaan karsinaan. Ja sitten koittaa se paras hetki, kun vielä hetken malttaa kiltisti odottaa niin saa maailman parasta melassivettä, ja siihen perään jo pian sitten iltaheinät. Ei Hupilla ole tarvetta lähteä mihinkään, se tietää aina mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lepoviikko

Edellisestä Hannan valmennuksesta alkaneen kolmen viikon jakson ajan Hupi teki töitä melko rankasti mutta ihan täyden kympin asenteella. Lähestulkoon jokainen ratsastuskerta oli edellistä aina hitusen verran parempi (kun antaa anteeksi rankimpien treenikertojen jälkeiset päivät), joten kolmen viikon jälkeen hevonen sai vähintäänkin ansaitun lepoviikon. Seisomaan en treenissä olevaa aikuista hevosta missään nimessä jätä, mutta vapaapäiviä oli pari normaalia enemmän, ja muuten ohjelmassa oli paljon kävelyä ja rentoa maastoilua. Kropan lisäksi myös korvien väli sai kunnon huilitauon kun viikkoon ei edes ajateltu mitään kouluratsastuksen tapaistakaan.

Juuri ennen kevyempää jaksoa kävin laittamassa yhtenä iltana vuokraajalle taas vähän tikkuja ristiin. Aloitettiin ympyrällä kolmesta puomista, joiden välissä oli aina kolme laukka-askelta. Vasen laukka sujui kuin vettä vaan, oikeassa oli aika paljon tekemistä ettei hevonen valu kädelle ja etupainoiseksi, jolloin tulee aika kiire kääntämisen kanssa. Mutta annas olla, kun nostin puomit maasta ylös, kaksi reunimmaista ristikoiksi ja keskimmäisen pikkupystyksi - Hupi innostui esteistä siinä määrin, että oikeaan laukkaankin alkoi löytyä ihan uudenlaisia vaihteita. Puomeja se ei selvästikään kunniota niin, että katsoisi tarpeelliseksi varoa niitä juurikaan, mutta heti kun puomin alta näkyy vähän ilmaa, niin koko hevonen ryhdistäytyy ihan eri tavalla. Lopuksi otettiin vielä yksittäiselle pystylle vähän pidempiä suoria lähestymisiä, jotka on aiemmin olleet pieni kompastuskivi. Vuoden takaisen kiemurtelun sijaan nyt Hupilla alkaa olla jo vähän imua esteelle. Hilasin pikkuhiljaa pystyä ylöspäin ja lopulta hitusen estekammoinen kuski meni kolmeen kertaan (suuremmin) nikottelematta yli 80cm pystystä. Näytti olevan molemmilla ihan hitusen hauskaa :)

Eilinen Eino-myrskyn vierailu sotki vähän suunnitelmia hevosen töihin paluun suhteen. Käytiin kyllä aamupäivällä porukalla tutun uudehkolla ratsastuskoululla tutustumassa, ja tuulesta huolimatta uskaltauduttiin ratsastamaankin. Pari isoa mäntyä meni tunnin sisällä kentän laitamilta lakoon, mutta kiltit tuntsat kuittasivat asian melko tyynesti, pientä pomppuloikkaa suurempaa ei saatu aikaan. Vieraalla hevosella siis kyllä ratsastin tuossa myrskyssä, mutta omani selkään en uskaltautunut. Hupilla oli tallissa jo sellainen tuttu velmu-ilme, joten ratsastus vaihtui juoksutukseen ja ohjasajoon. Kävelytin ja juoksutin ensin vähän liinassa paikkoja lämpimäksi, ja päästin sitten hevosen hetkeksi kentälle päästelemään pahimmat höyryt pihalle - ja sitähän riitti, kiihdyttelyä ja kierrepukkeja katsellessani olin kiitollinen siitä että olin suojittanut hevosen kunnolla. Lopulta herra hevonen ilmoitti olevansa valmis, ja käveli (lähes) luokse - ja tädin sydän suli, tämä ei ole Hupin tapaista, yleensä se jää jonnekin kulmaan odottelemaan, eikä osoita pienintäkään kiinnostusta luoksetuloon.

Pienen huilipaussin jälkeen jatkettiin ohjasajolla, ja ihan hienoja pätkiä varsinkin loppua kohti tuli, vaikka ihan samanlaista tatsia itselläni ei hommaan olekaan, kuin kaverilla. Alun jäykähköt liikeradat laajenivat kuitenkin useammalla pykälällä, ja päristelystä päätellen hevonenkin oli lopussa varsin rento ja tyytyväinen. Ohjasajon aikana tuulimörköjä ei ehtinyt kytätä yhtään, mutta loppukäyntejä tallin harkkalenkillä talutellessa sai kyllä taas keskustella ihan kunnolla siitä, että onko tuulenpuuska pätevä syy hypätä taluttajan syliin...

Tänään pitäisi sitten selästä käsin jumpata hevonen (ja kuski) taas takaisin työmoodiin, kun huomenna ohjelmassa on Hannan valmennus.

Blogi ajan tasalle: Seuranmestaruudet

Viikko aluemestaruuksista oli vuorossa oman seuran mestaruuskilpailut ja suomenhevosten HeB:0. Väliin mahtui kiireinen työviikko, yksi (epäonnistunut) valmennustunti ja paljon stressiä kisajärjestelyistä, joten oma fiilis ei varsinaisesti ollut ihan kovin korkealla starttaamisen suhteen. Jossain vaiheessa oikeasti mietin jo perumistakin, mutta kun useampana vuonna kisat on jääneet väliin milloin jalkavamman, milloin ampiaisenpiston vuoksi, niin päätin sitten kuitenkin lähteä.

Suunnittelin verkan samanlaiseksi kuin edellisviikonloppunakin, koska silloin ajoitus meni aivan nappiin. Jälkiviisaana olisi voinut ajatella että useamman asteen kylmemmällä kelillä verkka-aikaa tarvitaan vähän enemmän, ja sitten kun lopulta luokka aloitettiin melkein kymmenen minuuttia etuajassa niin hirvittävä kiirehän siinä lopulta tuli. Ehdin tehdä noin puolet suunnittelemistani asioista, ja nekin lopulta kiireessä huonosti ja huolimattomasti, ja rata oli sitten sen mukainen. Hupi oli vähän väsyneen oloinen jo alkujaankin, enkä ehtinyt antaa sille haluamiani lepotaukoja verkassa, joten kannoin sitten pohkeen takana olevaa hevosta koko radan läpi. Ravi oli takakireää ja tahditonta, laukka ei pyörinyt, yhdessäkään kohdassa ei tullut helppoa fiilistä vaan kaikki tehtävät tuntuivat tosi vaivalloisilta.

Radan jälkeen kaverin kanssa tuskailtiin että olipas hankalaa ja menipäs huonosti. Mutta meni sitten lopulta täsmälleen samalla tavalla, koska alakerrankaan pisteistä ei eroa löytynyt, ja lopulta jaettiin seuran suokkimestaruus. Prosentit jäi piirun alle 60 joten sillä on turha juhlia, mutta tokihan se on mukavampi päättää kausi kuitenkin sinivalkoiseen rusettiin.

Koska mitään en ole ennenkään sensuroinut niin video seuraa tästäkin radasta.



Kisan jälkeen Hupi sai pitää lomaa koulukiemuroista, ja viikon ohjelma koostui lähinnä vapaapäivistä, maastohumputtelusta ja puomitehtävistä. Suurimmat syyt kisapäivän jumitukseen löytyivät onneksi pääkopasta, ja jälkiviisaana voi sanoa, että olisi vaan pitänyt rohkeammin antaa vapaata koulutreeneistä. Tämä kun nyt vaan ei ole hevonen jolla voi treenata seitsemän päivää viikossa kentällä, tai edes viisi päivää. Toki päivittäin käytiin maastokävelyllä ennen treeniä, mutta siltikään näin säännöllinen kenttätyöskentely ei vaan meille sovi vaan hevoselta loppuu motivaatio. Ehkäpä tästä jossittelustakin jotain oppii?

Virtapiikkejä havaittavissa

Hupin jalkatilanne alkaa - luojan kiitos - normalisoitua. Kun on eläväinen ja mielellään lenkille lähtevä eläin, niin näköjään jo parin päivän kevyempi työ saa esille varsin mielenkiintoisia ominaisuuksia. Ei ole laidunlaiskuudesta kyllä sitten tietoakaan. Liikutus oli viime viikolla jalan vuoksi lähinnä kävelyä ja kevyttä hölkkää. Juhannusaattona lähdin tekemään kymmenen kilometrin "rauhallisen rennon käyntimaaston". Tai siis, luulin lähteväni. Hupi-velikulta vaan oli vallan toista mieltä.

Kuvassa näkyy päivän ensimmäinen mörkö - tien yli menevä sähkötolpan varjo, kuski ei vaan tiedä vielä tätä. Rennosta käynnistä pitkin ohjin jännittyminen, stoppi varjon eteen, trööt-puuh-trööt, ja teatraalinen loikka varjon yli. Just just. Fiksumpi olisi voinut ehkä tästä arvata jo mitä tuleman pitää, allekirjoittanut sen sijaan keskittyi juhannusaaton teeman mukaisesti bongaamaan mahdollisimman monta erilaista kukkaa tien varrelta.

 

 Näin umpeen kasvaneella polulla täytyy asua paljon mörköjä. Yhtään loikkaa tai pyrähdystä ei tullut mutta tiukasti eteenpäin suunnattu korvien asento kertoo kaiken tarvittavan hevosen valppausasteesta.

Let the show begin! Edessä on silta, joka ollaan ylitetty noin kymmeniä jollei kohta jo yli sata kertaa. Vaan tänään herra hevonen päätti että sillan alla purossa asuu alligaattoreita, ja jokainen fiksu hevonen pakenee paikalta. Päästiin aina melkein etuset sillalle asti kunnes hevonen hyppäsi aina yläkautta ympäri ja yritti paeta tulosuuntaan. En uskaltanut kovin rajusti käskeä eteenkään, kun pelkäsin että Hupi päättää hypätä lopulta sillalle ja kaatuu kosteilla lankuilla. Pakko oli lopulta luovuttaa ja tulla selästä alas, ja sitten mentiinkin siltaa ees-taas-ees-taas ihan muutama kerta, ensin maasta ja sitten selästä käsin. Kele.

 Metsän möröistä selvitty, kilometrin verran mennään asfalttiteitä pitkin. Isoimmat kauhistukset tällä pätkällä olivat kaksi leikkivää poikaa (korvat kääntyivät) ja polttopuukasan peitteenä ollut lepattava pressu (puuh!).

Ja sitten onkin jo tutun harjumetsän möröt edessä.  Hupi ei voi käsittää miksi laukkamäkeä ei laukatakaan tällä kertaa. Ehkä tästä (ja paarmoista) suivaantuneena seuraavalla pikkupolulla esitettiinkin sitten päivän suurin show. Kymmenen metrin päässä ylempänä rinteessä pururadan varressa penkillä oli päivän pahin pelotus - voitteko kuvitella - ihminen. Siis ihan oikea ihminen. Kehtasi istua penkillä ja olla vaan. Pakene tai kuole! Hupi onnistui lietsomaan itsensä ihan oikean paniikin rajamaille, ja sen mielestä oikein sopiva ratkaisu tilanteeseen oli tehdä uukkari ja paeta kinttupolkua alamäkeen laukalla. Eihän se pitkälle päässyt kun jarrut toimivat tässäkin tilanteessa, mutta niin virittyneessä mielentilassa hevonen oli että vähän melkein jo pelotti. Se käytännössä istui takaosansa päällä, ja melko rajuja pakoreaktioita, osa eteen ja osa taakse, tuli varmaan lähemmäs kymmenen ennen kun päästiin kohdasta ohi. Luulin tuntevani hevoseni mutta tämä tuli kyllä aika puskista. Onhan se ennenkin säikkynyt olemattomia, välillä rajustikin, mutta tilanteen tajuttuaan sitten ollut yleensä lähinnä nolostuneen oloinen. Nyt pakoreaktio oli niin voimakas ja jäi ihan päälle, niin että olisin voinut kuvitella puskassa vaanivan karhun tai jonkun vastaavan pedon. Mutta että ihan ihminen...

Melkein kotona, tien päässä näkyvän metsäsaarekkeen takaa löytyy kotitalli, nyt voi Hupikin jo vähitellen rentoutua. Eikun mikäs tuolla pihassa on, hui sentään! Pienet puhinat kohdistettiin vielä oksasaksien kanssa aitaa leikanneeseen poikaan, pystyyn nostettuihin kottikärryihin ja kompostoriin. Ei tämän hevoseläimen kanssa kyllä aika pääse tulemaan pitkäksi. Onneksi nyt juhannuksen jälkeen päästään taas takaisin normaaliin päiväjärjestykseen ja kunnolliseen liikuntaan kun jalka alkaa olla kunnossa ja liike puhdasta.