Olipa kerran Herra Hevonen. Herra Hevonen joutui mielestään töihin aivan liian usein, ja pääsi lomalle aivan liian harvoin. Eräänä kauniina päivänä kekseliäs Herra Hevonen päätti tehdä tälle suurelle vääryydelle jotain. Kesken hyvin sujuvan koulutreenin Herra Hevonen irrottautui taidokkaasti yhdestä kengästään. Herra Hevosen korviin kantautui selästä syviä huokauksia ja mutinaa mestarillisesta ajoituksesta, ja Herra Hevonen myhäili tyytyväisenä. Haperokavioinen kun on, ei voi Herra Hevonen treenata täyspainoisesti ilman kenkää edes maneesipohjalla. Tuhkimon lasikenkä kyllä löytyi, vaan oli maneesin pihassa vielä hetkeä aiemmin ollut seppä ehtinyt juuri kaikkoamaan, eikä löytynyt lasikengälle sovittajaa.
Vaan vähänpä tiesi Herra Hevonen omistajansa katalista aikeista. Kahden nautinnollisen lomapäivän jälkeen pahaa-aavistamaton Herra Hevonen tuotiin talliin, ja mikä suurenmoinen kauhistus siellä odottikaan - jo paria viikkoa aiemmin tilattu kengitysseppä. Niin kovin väärin oli Herra Hevonen omistajansa mutinat tulkinnut. Ja niin sai tuhkimo lasikenkänsä takaisin, ja Herra Hevosen joululoma loppui jo ennen jouluaattoa.
Sen pituinen se.
maanantai 23. joulukuuta 2013
Treenifiilis taas nousussa
Joulukuinen seuravalmennus tuli hyvään väliin, kun juuri oli taas löytynyt vähän fiilistä ja varmuutta tekemiseen. Puhuin Hannan kanssa tuntuman ongelmista ja kuolainasioista, ja Hannan selkeä mielipide oli se, että raskas etuosa ja tuntuma on tällä hetkellä ihan selvästi meidän ongelma numero yksi ja isoin este kehittymiselle - allekirjoitan tämän kyllä täysin. Olen käyttänyt syksyn valmennuksissa pelkästään kolmipalaa, koska talvikaudella treenataan perusratsastusta ja perusratsastuksen täytyy onnistua perussuitsituksella. Hanna toivoi kuitenkin, että kokeilisin joskus kimblewickiä myös sileällä, ja ihan vaan katsoisin mitä se antaa seuraavalle päivälle kun taas vaihtaa takaisin kolmipalaan. Tällä hetkellä tilanne kun on kuitenkin se, että nivelsuitsituksella en saa laukassa hevosta riittävän kevyeksi ilman taistelua, ja huonoja toistoja tulee paljon enemmän kuin hyviä toistoja. On ehkä kuitenkin reilumpaa opettaa hevoselle asiat sillä keinolla mikä molemmille on helpoin. Hupilla kuitenkin ihan selvästi riittää voima ja kantokyky, se vaan on oppinut makaamaan kädellä, kun kuski on siihen tilaisuuden antanut. Peiliin katsomisen paikka, ja aika kova pala purtavaksi vannoutuneelle kolmipalan kannattajalle, mutta toivottavasti löytyy ratkaisu.
Itse valmennus sitten oli tällä kertaa oikein onnistunut. Edelleen sain itseni muutamia kertoja rysän päältä kiinni tarjoamasta hevoselle raskasta tuntumaa ja hidasta kättä, mutta onneksi ainakin nyt tiedostan asian. Pyysin myös Hannaa muistuttamaan tästä aina kun näyttää siltä että kohta on vetokisa päällä.
Aloitettiin tekemällä ennen jokaista kulmaa pysähdys, että hevonen malttaa odottaa kulmassa kääntäviä ja taivuttavia apuja, eikä vain juokse sisäpohjetta vasten kulman läpi. Meillä ehkä tätä isompi ongelma on suoristus, missä Hupi mielellään lähtee kiihdyttelemään, joten vaihtelin pysähdyksen paikkaa ja tein pysähdyksiä ennen ja jälkeen kulman. Vähitellen pysähdykset sai jättää pois, ja pelkkä puolipidäte ja ajatus pysähdyksestä sai hevosen tasapainoon ja odottamaan, ja kulmat pääsi ratsastamaan hyvässä tempossa ja silti avuilla. Seuraavaksi lisättiin tehtävään avotaivutukset pitkille sivuille, suoristus ennen kulmaa ja taas kulmassa huolellinen sisäpohje. Hanna pyysi tekemään avon sisällä paljon temponvaihteluita, kokoamaan ravia paljon, ja ratsastamaan siitä lähes keskiravia ajatellen eteen, edelleen taivutus säilyttäen. Avo alkaa vihdoin ja viimein olla meillä sen verran vahvalla pohjalla, että molemmat taivutukset tuntuvat vaivattomilta, ja pystyn kumpaankin suuntaan säätelemään niin taivutusastetta kuin tempoakin. Vielä lokakuussa puolierot olivat selkeitä, ja edelleen toki joudun tekemään eri asioita vasemmassa vs. oikeassa kierroksessa, mutta nyt saan kuitenkin ratsastamalla tehtyä avon suht samanlaiseksi molempiin suuntiin.
Jossain kohdin Hanna kysyi, miltä Hupi tuntui, ja totesin että "se on jossain ihan jäntevän ja jännittyneen rajamailla mutta vielä antaa vaikuttaa itseensä". Hannan mielestä se kantoi itseään paremmassa muodossa kuin koskaan ennen, ja että tuohon tilaan se pitäisi tämäntyyppisissä treeneissä pyrkiäkin ratsastamaan. Jos joskus roiskuu yli niin sitten korjataan, mutta tuota rajaa pitäisi uskaltaa hakea rohkeammin, koska silloin kaikkeen tekemiseen kuitenkin tulee enemmän laatua. Koska Hupi kantoi itsensä niin hurjan hyvin, niin annoin sille jokusen ylimääräisen lyhyen paussin pitkin ohjin, ettei mene lihakset liian hapoille.
Seuraavaksi lisättiin tehtävään avotaivutuksesta käännettävät voltit, ensimmäisellä voltilla laukannosto, toinen laukassa ja kolmannella takaisin raviin siirtyminen. Tällä kertaa oikea laukka tuntui selvästi helpommalta ratsastaa, nostot oli teräviä ja raviin siirtymisessä muoto ei venähtänyt (pahasti). Vasemmassa kierroksessa vähän etupainoisia laukannostoja korjattiin vastataivutuksen kautta - vastataivutus läpi, suoristus ja samasta tai seuraavasta askeleesta laukannosto. Tuttu tehtävä, tuttu teho, heti tuli hurjan hyviä nostoja myös näin päin. Vasemmasta laukasta raviin siirtymisessä Hupi mielellään katkaisee ylälinjan ja jättää takajalat jonnekin kauas taakse. Tein alas siirtymisessä joko heti vastataivutusta ravissa, tai sitten nopean ja voimakkaan eteenratsastuksen, siis jotain missä pääsen vaikuttamaan takaosaan. Ja kas, muutaman toiston jälkeen pelkkä siirtyminenkin alkoi olla jo laadukkaampi.
Loppuun tehtiin vielä vähän samalla ajatuksella keskiraveja lyhyille diagonaaleille. Kirjaimeen voltti missä tällä kertaa väistätettiin takaosaa voimakkaasti sisälle, suoraan voltilta diagonaalille keskiraviin, ja kirjaimessa uralle tullessa toiseen suuntaan voltille, missä väistätettiin heti takaosa taas sisälle. Tarkoituksena oli siis aktivoida takajalkoja sekä ennen että jälkeen lisäyksen. Hupi oli ylimääräisistä käyntipausseista huolimatta jo vähän (paljon) väsynyt tässä kohdin, mutta tehtävä oli yllättävän toimiva, eikä kertaakaan kuulunut maneesin laidalta "lisää", "enemmän" tai "rohkeammin". Jos edellisestä valmennuskerrasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset, niin tällä kertaa oli taas hyvä mieli lopettaessa.
Itse valmennus sitten oli tällä kertaa oikein onnistunut. Edelleen sain itseni muutamia kertoja rysän päältä kiinni tarjoamasta hevoselle raskasta tuntumaa ja hidasta kättä, mutta onneksi ainakin nyt tiedostan asian. Pyysin myös Hannaa muistuttamaan tästä aina kun näyttää siltä että kohta on vetokisa päällä.
Aloitettiin tekemällä ennen jokaista kulmaa pysähdys, että hevonen malttaa odottaa kulmassa kääntäviä ja taivuttavia apuja, eikä vain juokse sisäpohjetta vasten kulman läpi. Meillä ehkä tätä isompi ongelma on suoristus, missä Hupi mielellään lähtee kiihdyttelemään, joten vaihtelin pysähdyksen paikkaa ja tein pysähdyksiä ennen ja jälkeen kulman. Vähitellen pysähdykset sai jättää pois, ja pelkkä puolipidäte ja ajatus pysähdyksestä sai hevosen tasapainoon ja odottamaan, ja kulmat pääsi ratsastamaan hyvässä tempossa ja silti avuilla. Seuraavaksi lisättiin tehtävään avotaivutukset pitkille sivuille, suoristus ennen kulmaa ja taas kulmassa huolellinen sisäpohje. Hanna pyysi tekemään avon sisällä paljon temponvaihteluita, kokoamaan ravia paljon, ja ratsastamaan siitä lähes keskiravia ajatellen eteen, edelleen taivutus säilyttäen. Avo alkaa vihdoin ja viimein olla meillä sen verran vahvalla pohjalla, että molemmat taivutukset tuntuvat vaivattomilta, ja pystyn kumpaankin suuntaan säätelemään niin taivutusastetta kuin tempoakin. Vielä lokakuussa puolierot olivat selkeitä, ja edelleen toki joudun tekemään eri asioita vasemmassa vs. oikeassa kierroksessa, mutta nyt saan kuitenkin ratsastamalla tehtyä avon suht samanlaiseksi molempiin suuntiin.
Jossain kohdin Hanna kysyi, miltä Hupi tuntui, ja totesin että "se on jossain ihan jäntevän ja jännittyneen rajamailla mutta vielä antaa vaikuttaa itseensä". Hannan mielestä se kantoi itseään paremmassa muodossa kuin koskaan ennen, ja että tuohon tilaan se pitäisi tämäntyyppisissä treeneissä pyrkiäkin ratsastamaan. Jos joskus roiskuu yli niin sitten korjataan, mutta tuota rajaa pitäisi uskaltaa hakea rohkeammin, koska silloin kaikkeen tekemiseen kuitenkin tulee enemmän laatua. Koska Hupi kantoi itsensä niin hurjan hyvin, niin annoin sille jokusen ylimääräisen lyhyen paussin pitkin ohjin, ettei mene lihakset liian hapoille.
Seuraavaksi lisättiin tehtävään avotaivutuksesta käännettävät voltit, ensimmäisellä voltilla laukannosto, toinen laukassa ja kolmannella takaisin raviin siirtyminen. Tällä kertaa oikea laukka tuntui selvästi helpommalta ratsastaa, nostot oli teräviä ja raviin siirtymisessä muoto ei venähtänyt (pahasti). Vasemmassa kierroksessa vähän etupainoisia laukannostoja korjattiin vastataivutuksen kautta - vastataivutus läpi, suoristus ja samasta tai seuraavasta askeleesta laukannosto. Tuttu tehtävä, tuttu teho, heti tuli hurjan hyviä nostoja myös näin päin. Vasemmasta laukasta raviin siirtymisessä Hupi mielellään katkaisee ylälinjan ja jättää takajalat jonnekin kauas taakse. Tein alas siirtymisessä joko heti vastataivutusta ravissa, tai sitten nopean ja voimakkaan eteenratsastuksen, siis jotain missä pääsen vaikuttamaan takaosaan. Ja kas, muutaman toiston jälkeen pelkkä siirtyminenkin alkoi olla jo laadukkaampi.
Loppuun tehtiin vielä vähän samalla ajatuksella keskiraveja lyhyille diagonaaleille. Kirjaimeen voltti missä tällä kertaa väistätettiin takaosaa voimakkaasti sisälle, suoraan voltilta diagonaalille keskiraviin, ja kirjaimessa uralle tullessa toiseen suuntaan voltille, missä väistätettiin heti takaosa taas sisälle. Tarkoituksena oli siis aktivoida takajalkoja sekä ennen että jälkeen lisäyksen. Hupi oli ylimääräisistä käyntipausseista huolimatta jo vähän (paljon) väsynyt tässä kohdin, mutta tehtävä oli yllättävän toimiva, eikä kertaakaan kuulunut maneesin laidalta "lisää", "enemmän" tai "rohkeammin". Jos edellisestä valmennuskerrasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset, niin tällä kertaa oli taas hyvä mieli lopettaessa.
Treenikuulumisia
Vaikka näin loppuvuodesta on tuttuun tapaan kiirettä pukannut päälle välillä enemmän kun olisi tarvis, niin ollaan sentään välillä ehditty Hupin kanssa treenaamaankin.
Jokunen viikko sitten oltiin vähän ex-tempore Niihamassa Hannan tunnilla, kun tallikaverin kyydillä päästiin. Tuo valmennuskerta ei tosin mennyt ihan putkeen, vaikkei mitään ihan valtaisia ongelmia ollut, niin jotenkin tuntui siltä että joka ikinen pieni asia meni pieleen. Yleensä valmennusta ennen kävelen varsinkin talviaikaan todella pitkät alkukäynnit (meiltä maneesille tulee jo 20 minuutin kävely) ja verkkaan mielelläni rauhassa ja kävelen sen jälkeen vielä pienen pätkän. Hupi on monesti siis ennen töiden aloittamista liikkunut jo lähemmäs kolme varttia, toki siis hyvin rauhallisesti ja matalassa muodossa. Se kuitenkin talvisin tuntuu vaativan pitkän verkan, jos alkaa liian aikaisin vaatia asioita niin saa raskaan ja kädellä roikkuvan hevosen.
Hupilla oli pieni lastaustauko (edellisen kerran kopissa seuranmestaruuskisareissulla), ja jouduttiin ottamaan liina avuksi lastaukseen. Tämän vuoksi verkka-aikaa jäi yhteensä vartti, mikä ei tuntunut riittävän yhtään mihinkään. Toki olen yrittänyt kehittää toimivaa systeemiä jos tarvitsee verkata nopeammin, mutta sanotaanko että kehitystyö on vielä hieman kesken. Teen ensin käynnissä mahdollisimman epäsäännöllista kiemuraa - siis voltin puolikkaita ja muita kaarevia uria peräjälkeen niin ettei Hupi voi arvata mihin seuraavaksi mennään, näin pyrin saamaan alussa hitaasti reagoivan hevosen nopeaksi avuille. Tämän jälkeen saatan ravata hetken, mutta monesti kiireessä otan suht aikaisin isoa rentoa laukkaa ympyrällä kevyessä istunnassa. Fiilis tuossa laukassa harvoin on hyvä, mutta jos aikaa on enää minuutteja, niin eteen laukkaamalla Hupi saa kuitenkin paikkansa parhaiten auki.
Nyt jäi homma kuitenkin auttamatta kesken, ja koko tunnin ajan oli vähän sellainen fiilis että se alun kiire jäi päälle molemmille. Hupi roikkui kädellä ja vältteli työntekoa, ja itsellä ei riittänyt maltti ratsastaa asioita riittävän perusteellisesti ja systemaattisesti läpi. Lisäksi kävelytauot jäivät tunnin aikana liian vähälle (olisi pitänyt pitää itse parempi huoli tästä), ja hevonen pääsi väsähtämään lopussa liikaa. Kaikesta tästä lopputuloksena oli paljon epämääräistä sinne-päin tekemistä ja vähän hämmentynyt fiilis itselle. Sen kerran kun pääsee hyvälle pohjalle valmennukseen, niin miten on mahdollista tehdä asiat näin huonosti? Kotimatkalle Hupi sentään lastautui koppiin taas kauniisti ilman liinaa, joten jostain jäi hyvä mieli sentään.
Onneksi pian tämän jälkeen sitten tuli valtavia ahaa-elämyksiä tuntuman ja oman käden käytön suhteen, ja seuraavat treenit olikin sitten aivan eri planeetalta. Ja kun yhteistyö vihdoin taas tuntui löytyvän, niin olen uskaltautunut tekemään muutaman treenin kangillakin. Periaatteena kuitenkin on koko ajan ollut se, että jos tuntuman ja keveyden kanssa on ongelmia, niin niitä ei ratkota kanget päässä. Hupi oli viime kesän lopulla joitain kertoja kangilla poikkeuksellisen levoton suustaan, ja en halua ainakaan pahentaa tätä ongelmaa. Siispä kanget puetaan vain silloin kun fiilis on jo muutenkin hyvä. Jos tuolla Niihaman tunnilla pelkkä 10 metrin laukkavoltin ratsastaminen tuntui vaikealta, niin nyt kun takaosa oli taas alla ja etupää ylhäällä, niin löytyi taas se "käännä vaikka pennin päällä" -fiiliskin. Ja hevosen suukin pysyi kiinni ja rentona.
Jokunen viikko sitten oltiin vähän ex-tempore Niihamassa Hannan tunnilla, kun tallikaverin kyydillä päästiin. Tuo valmennuskerta ei tosin mennyt ihan putkeen, vaikkei mitään ihan valtaisia ongelmia ollut, niin jotenkin tuntui siltä että joka ikinen pieni asia meni pieleen. Yleensä valmennusta ennen kävelen varsinkin talviaikaan todella pitkät alkukäynnit (meiltä maneesille tulee jo 20 minuutin kävely) ja verkkaan mielelläni rauhassa ja kävelen sen jälkeen vielä pienen pätkän. Hupi on monesti siis ennen töiden aloittamista liikkunut jo lähemmäs kolme varttia, toki siis hyvin rauhallisesti ja matalassa muodossa. Se kuitenkin talvisin tuntuu vaativan pitkän verkan, jos alkaa liian aikaisin vaatia asioita niin saa raskaan ja kädellä roikkuvan hevosen.
Hupilla oli pieni lastaustauko (edellisen kerran kopissa seuranmestaruuskisareissulla), ja jouduttiin ottamaan liina avuksi lastaukseen. Tämän vuoksi verkka-aikaa jäi yhteensä vartti, mikä ei tuntunut riittävän yhtään mihinkään. Toki olen yrittänyt kehittää toimivaa systeemiä jos tarvitsee verkata nopeammin, mutta sanotaanko että kehitystyö on vielä hieman kesken. Teen ensin käynnissä mahdollisimman epäsäännöllista kiemuraa - siis voltin puolikkaita ja muita kaarevia uria peräjälkeen niin ettei Hupi voi arvata mihin seuraavaksi mennään, näin pyrin saamaan alussa hitaasti reagoivan hevosen nopeaksi avuille. Tämän jälkeen saatan ravata hetken, mutta monesti kiireessä otan suht aikaisin isoa rentoa laukkaa ympyrällä kevyessä istunnassa. Fiilis tuossa laukassa harvoin on hyvä, mutta jos aikaa on enää minuutteja, niin eteen laukkaamalla Hupi saa kuitenkin paikkansa parhaiten auki.
Nyt jäi homma kuitenkin auttamatta kesken, ja koko tunnin ajan oli vähän sellainen fiilis että se alun kiire jäi päälle molemmille. Hupi roikkui kädellä ja vältteli työntekoa, ja itsellä ei riittänyt maltti ratsastaa asioita riittävän perusteellisesti ja systemaattisesti läpi. Lisäksi kävelytauot jäivät tunnin aikana liian vähälle (olisi pitänyt pitää itse parempi huoli tästä), ja hevonen pääsi väsähtämään lopussa liikaa. Kaikesta tästä lopputuloksena oli paljon epämääräistä sinne-päin tekemistä ja vähän hämmentynyt fiilis itselle. Sen kerran kun pääsee hyvälle pohjalle valmennukseen, niin miten on mahdollista tehdä asiat näin huonosti? Kotimatkalle Hupi sentään lastautui koppiin taas kauniisti ilman liinaa, joten jostain jäi hyvä mieli sentään.
Onneksi pian tämän jälkeen sitten tuli valtavia ahaa-elämyksiä tuntuman ja oman käden käytön suhteen, ja seuraavat treenit olikin sitten aivan eri planeetalta. Ja kun yhteistyö vihdoin taas tuntui löytyvän, niin olen uskaltautunut tekemään muutaman treenin kangillakin. Periaatteena kuitenkin on koko ajan ollut se, että jos tuntuman ja keveyden kanssa on ongelmia, niin niitä ei ratkota kanget päässä. Hupi oli viime kesän lopulla joitain kertoja kangilla poikkeuksellisen levoton suustaan, ja en halua ainakaan pahentaa tätä ongelmaa. Siispä kanget puetaan vain silloin kun fiilis on jo muutenkin hyvä. Jos tuolla Niihaman tunnilla pelkkä 10 metrin laukkavoltin ratsastaminen tuntui vaikealta, niin nyt kun takaosa oli taas alla ja etupää ylhäällä, niin löytyi taas se "käännä vaikka pennin päällä" -fiiliskin. Ja hevosen suukin pysyi kiinni ja rentona.
lauantai 21. joulukuuta 2013
Norsujarru ja oikotie onneen?
Maastoilu on kuulunut meillä säännölliseen viikko-ohjelmaan niin kauan kun Hupi on minulla ollut. Hupin pääkoppa ei kestä jatkuvaa kenttätyöskentelyä, vaan vähintään pari kertaa viikossa käydään maastossa, ja kenttäpäivinäkin teen yleensä alkukäynnit maastossa. Hupi on arkuudestaan huolimatta fiksu, ja sillä voi lähteä harjulle yksin pimeällä tuulella otsalampun valossa. Se voi olla säpsy, mutta kuskin ei tarvitse kuitenkaan pelätä että hevonen tekisi jotain typerää. Toinen ominaisuus mistä olen aina ollut kiitollinen on se, että jarrut eivät ole näiden reilun viiden vuoden aikana oikeasti hukkuneet kertaakaan.
Viime aikoina kuitenkin heräsin lopulta siihen, että jarrujen läpimenosta on täytynyt syksyn aikana keskustella kerta kerralta enemmän. Varsinkin laukannostot on olleet vähän sitä mallia, että hevonen vetää ja vetää kunnes lopulta saa luvan mennä. Ei hyvä. Muutenkin haluaisin saada laukassa pidätteet paremmin läpi, että saisin ratsastettua maastossakin takaosaa paremmin alle ja etuosaa ylös. Nyt maastolaukka on monesti melkoisen etumatalaa mallia, hevonen valuu pitkäksi ja etupainoiseksi ja repii itseään etuosalla eteenpäin takaosan laahatessa peräsimenä. Edelleenkin asiat saa kyllä ratsastettua läpi, mutta välillä joutuu sanomaan jo vähän turhan rumasti.
Pari viikkoa sitten myönsin itselleni että meillä on oikeasti ongelma, ei iso ongelma mutta ongelma kuitenkin. Fb-kirppikseltä löytyi kohtuuhintaan suora kielentilallinen kimblewick jota olin jo muutenkin miettinyt mahdolliseksi "korjaussarjaksi", joten kaupat tehtiin pikapikaa.
Ensimmäinen maastolenkki norsujarrulla oli melkoisen silmiä avaava. Ensimmäisen ylämäen alla hevonen yritti tehdä perinteiset temppunsa, vetää naruja käsistä ja laukkaluvan saatuaan rynnätä mäkeen holtittoman etupainoisena mutta pystyinkin aivan kevyellä kädellä pitämään homman kasassa. Kyllä voi pientä hevosta ottaa päähän kun se ei päässytkään repimään itseään mäkeä ylös vanhaan tapaan, vaan joutui ensin keräämään takajalat alle ja sitten ponnistamaan oikeasti. Aluksi Hupi yritti pari kertaa vähän tapella pidätteitä vasten ja kun ei onnistunut niin jännittyi melkoisesti. Parin turhan yrityksen jälkeen se antoi periksi, rentoutui ja voi taivas mitä laukkaa hevonen sen jälkeen esittikään - pyörivää, kevyttä, ilmavaa ja kaikki täysin nimettömällä säädeltävissä. Ja itse asiassa sitten kun mistään asiasta ei enää ollut tarvetta riidellä, niin koko hevosen olemus rentoutui, ja loppulenkki sujui tyytyväisellä ja rennolla hevosella.
Lenkin aikana kävi kyllä myös hävettävän selkeästi ilmi se, että kuka tuosta hevosesta on suustaan sitkeän tehnyt. Kyllä oli nimittäin kuskilla tekemistä olla riittävän nopea kätensä kanssa kun hevonen muuttui nopeaksi. Nyt pitää vaan opetella taas ratsastamaan kevyellä ja nopealla kädellä... Luultavasti (ja toivottavasti) muutaman korjauskerran jälkeen kuski on oppinut olemaan nopeampi ja hevonen ottaa taas pidätteet läpi, ja päästään palaamaan kolmipalaan maastolenkeilläkin.
Seuraavan päivän normaalisuitsituksella tehty koulutreeni oli muuten myös yksi parhaista pitkiin aikoihin. Keveys ja helppous säilyi läpi vaikeampienkin tehtävien, ja tuntuma oli koko ajan kevyt ja vakaa. Ehkä me opitaan vielä :)
Viime aikoina kuitenkin heräsin lopulta siihen, että jarrujen läpimenosta on täytynyt syksyn aikana keskustella kerta kerralta enemmän. Varsinkin laukannostot on olleet vähän sitä mallia, että hevonen vetää ja vetää kunnes lopulta saa luvan mennä. Ei hyvä. Muutenkin haluaisin saada laukassa pidätteet paremmin läpi, että saisin ratsastettua maastossakin takaosaa paremmin alle ja etuosaa ylös. Nyt maastolaukka on monesti melkoisen etumatalaa mallia, hevonen valuu pitkäksi ja etupainoiseksi ja repii itseään etuosalla eteenpäin takaosan laahatessa peräsimenä. Edelleenkin asiat saa kyllä ratsastettua läpi, mutta välillä joutuu sanomaan jo vähän turhan rumasti.
Pari viikkoa sitten myönsin itselleni että meillä on oikeasti ongelma, ei iso ongelma mutta ongelma kuitenkin. Fb-kirppikseltä löytyi kohtuuhintaan suora kielentilallinen kimblewick jota olin jo muutenkin miettinyt mahdolliseksi "korjaussarjaksi", joten kaupat tehtiin pikapikaa.
Ensimmäinen maastolenkki norsujarrulla oli melkoisen silmiä avaava. Ensimmäisen ylämäen alla hevonen yritti tehdä perinteiset temppunsa, vetää naruja käsistä ja laukkaluvan saatuaan rynnätä mäkeen holtittoman etupainoisena mutta pystyinkin aivan kevyellä kädellä pitämään homman kasassa. Kyllä voi pientä hevosta ottaa päähän kun se ei päässytkään repimään itseään mäkeä ylös vanhaan tapaan, vaan joutui ensin keräämään takajalat alle ja sitten ponnistamaan oikeasti. Aluksi Hupi yritti pari kertaa vähän tapella pidätteitä vasten ja kun ei onnistunut niin jännittyi melkoisesti. Parin turhan yrityksen jälkeen se antoi periksi, rentoutui ja voi taivas mitä laukkaa hevonen sen jälkeen esittikään - pyörivää, kevyttä, ilmavaa ja kaikki täysin nimettömällä säädeltävissä. Ja itse asiassa sitten kun mistään asiasta ei enää ollut tarvetta riidellä, niin koko hevosen olemus rentoutui, ja loppulenkki sujui tyytyväisellä ja rennolla hevosella.
Lenkin aikana kävi kyllä myös hävettävän selkeästi ilmi se, että kuka tuosta hevosesta on suustaan sitkeän tehnyt. Kyllä oli nimittäin kuskilla tekemistä olla riittävän nopea kätensä kanssa kun hevonen muuttui nopeaksi. Nyt pitää vaan opetella taas ratsastamaan kevyellä ja nopealla kädellä... Luultavasti (ja toivottavasti) muutaman korjauskerran jälkeen kuski on oppinut olemaan nopeampi ja hevonen ottaa taas pidätteet läpi, ja päästään palaamaan kolmipalaan maastolenkeilläkin.
Seuraavan päivän normaalisuitsituksella tehty koulutreeni oli muuten myös yksi parhaista pitkiin aikoihin. Keveys ja helppous säilyi läpi vaikeampienkin tehtävien, ja tuntuma oli koko ajan kevyt ja vakaa. Ehkä me opitaan vielä :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)