Maastoilu on kuulunut meillä säännölliseen viikko-ohjelmaan niin kauan kun Hupi on minulla ollut. Hupin pääkoppa ei kestä jatkuvaa kenttätyöskentelyä, vaan vähintään pari kertaa viikossa käydään maastossa, ja kenttäpäivinäkin teen yleensä alkukäynnit maastossa. Hupi on arkuudestaan huolimatta fiksu, ja sillä voi lähteä harjulle yksin pimeällä tuulella otsalampun valossa. Se voi olla säpsy, mutta kuskin ei tarvitse kuitenkaan pelätä että hevonen tekisi jotain typerää. Toinen ominaisuus mistä olen aina ollut kiitollinen on se, että jarrut eivät ole näiden reilun viiden vuoden aikana oikeasti hukkuneet kertaakaan.
Viime aikoina kuitenkin heräsin lopulta siihen, että jarrujen läpimenosta on täytynyt syksyn aikana keskustella kerta kerralta enemmän. Varsinkin laukannostot on olleet vähän sitä mallia, että hevonen vetää ja vetää kunnes lopulta saa luvan mennä. Ei hyvä. Muutenkin haluaisin saada laukassa pidätteet paremmin läpi, että saisin ratsastettua maastossakin takaosaa paremmin alle ja etuosaa ylös. Nyt maastolaukka on monesti melkoisen etumatalaa mallia, hevonen valuu pitkäksi ja etupainoiseksi ja repii itseään etuosalla eteenpäin takaosan laahatessa peräsimenä. Edelleenkin asiat saa kyllä ratsastettua läpi, mutta välillä joutuu sanomaan jo vähän turhan rumasti.
Pari viikkoa sitten myönsin itselleni että meillä on oikeasti ongelma, ei iso ongelma mutta ongelma kuitenkin. Fb-kirppikseltä löytyi kohtuuhintaan suora kielentilallinen kimblewick jota olin jo muutenkin miettinyt mahdolliseksi "korjaussarjaksi", joten kaupat tehtiin pikapikaa.
Ensimmäinen maastolenkki norsujarrulla oli melkoisen silmiä avaava. Ensimmäisen ylämäen alla hevonen yritti tehdä perinteiset temppunsa, vetää naruja käsistä ja laukkaluvan saatuaan rynnätä mäkeen holtittoman etupainoisena mutta pystyinkin aivan kevyellä kädellä pitämään homman kasassa. Kyllä voi pientä hevosta ottaa päähän kun se ei päässytkään repimään itseään mäkeä ylös vanhaan tapaan, vaan joutui ensin keräämään takajalat alle ja sitten ponnistamaan oikeasti. Aluksi Hupi yritti pari kertaa vähän tapella pidätteitä vasten ja kun ei onnistunut niin jännittyi melkoisesti. Parin turhan yrityksen jälkeen se antoi periksi, rentoutui ja voi taivas mitä laukkaa hevonen sen jälkeen esittikään - pyörivää, kevyttä, ilmavaa ja kaikki täysin nimettömällä säädeltävissä. Ja itse asiassa sitten kun mistään asiasta ei enää ollut tarvetta riidellä, niin koko hevosen olemus rentoutui, ja loppulenkki sujui tyytyväisellä ja rennolla hevosella.
Lenkin aikana kävi kyllä myös hävettävän selkeästi ilmi se, että kuka tuosta hevosesta on suustaan sitkeän tehnyt. Kyllä oli nimittäin kuskilla tekemistä olla riittävän nopea kätensä kanssa kun hevonen muuttui nopeaksi. Nyt pitää vaan opetella taas ratsastamaan kevyellä ja nopealla kädellä... Luultavasti (ja toivottavasti) muutaman korjauskerran jälkeen kuski on oppinut olemaan nopeampi ja hevonen ottaa taas pidätteet läpi, ja päästään palaamaan kolmipalaan maastolenkeilläkin.
Seuraavan päivän normaalisuitsituksella tehty koulutreeni oli muuten myös yksi parhaista pitkiin aikoihin. Keveys ja helppous säilyi läpi vaikeampienkin tehtävien, ja tuntuma oli koko ajan kevyt ja vakaa. Ehkä me opitaan vielä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti