Jokunen viikko sitten oltiin vähän ex-tempore Niihamassa Hannan tunnilla, kun tallikaverin kyydillä päästiin. Tuo valmennuskerta ei tosin mennyt ihan putkeen, vaikkei mitään ihan valtaisia ongelmia ollut, niin jotenkin tuntui siltä että joka ikinen pieni asia meni pieleen. Yleensä valmennusta ennen kävelen varsinkin talviaikaan todella pitkät alkukäynnit (meiltä maneesille tulee jo 20 minuutin kävely) ja verkkaan mielelläni rauhassa ja kävelen sen jälkeen vielä pienen pätkän. Hupi on monesti siis ennen töiden aloittamista liikkunut jo lähemmäs kolme varttia, toki siis hyvin rauhallisesti ja matalassa muodossa. Se kuitenkin talvisin tuntuu vaativan pitkän verkan, jos alkaa liian aikaisin vaatia asioita niin saa raskaan ja kädellä roikkuvan hevosen.
Hupilla oli pieni lastaustauko (edellisen kerran kopissa seuranmestaruuskisareissulla), ja jouduttiin ottamaan liina avuksi lastaukseen. Tämän vuoksi verkka-aikaa jäi yhteensä vartti, mikä ei tuntunut riittävän yhtään mihinkään. Toki olen yrittänyt kehittää toimivaa systeemiä jos tarvitsee verkata nopeammin, mutta sanotaanko että kehitystyö on vielä hieman kesken. Teen ensin käynnissä mahdollisimman epäsäännöllista kiemuraa - siis voltin puolikkaita ja muita kaarevia uria peräjälkeen niin ettei Hupi voi arvata mihin seuraavaksi mennään, näin pyrin saamaan alussa hitaasti reagoivan hevosen nopeaksi avuille. Tämän jälkeen saatan ravata hetken, mutta monesti kiireessä otan suht aikaisin isoa rentoa laukkaa ympyrällä kevyessä istunnassa. Fiilis tuossa laukassa harvoin on hyvä, mutta jos aikaa on enää minuutteja, niin eteen laukkaamalla Hupi saa kuitenkin paikkansa parhaiten auki.
Nyt jäi homma kuitenkin auttamatta kesken, ja koko tunnin ajan oli vähän sellainen fiilis että se alun kiire jäi päälle molemmille. Hupi roikkui kädellä ja vältteli työntekoa, ja itsellä ei riittänyt maltti ratsastaa asioita riittävän perusteellisesti ja systemaattisesti läpi. Lisäksi kävelytauot jäivät tunnin aikana liian vähälle (olisi pitänyt pitää itse parempi huoli tästä), ja hevonen pääsi väsähtämään lopussa liikaa. Kaikesta tästä lopputuloksena oli paljon epämääräistä sinne-päin tekemistä ja vähän hämmentynyt fiilis itselle. Sen kerran kun pääsee hyvälle pohjalle valmennukseen, niin miten on mahdollista tehdä asiat näin huonosti? Kotimatkalle Hupi sentään lastautui koppiin taas kauniisti ilman liinaa, joten jostain jäi hyvä mieli sentään.
Onneksi pian tämän jälkeen sitten tuli valtavia ahaa-elämyksiä tuntuman ja oman käden käytön suhteen, ja seuraavat treenit olikin sitten aivan eri planeetalta. Ja kun yhteistyö vihdoin taas tuntui löytyvän, niin olen uskaltautunut tekemään muutaman treenin kangillakin. Periaatteena kuitenkin on koko ajan ollut se, että jos tuntuman ja keveyden kanssa on ongelmia, niin niitä ei ratkota kanget päässä. Hupi oli viime kesän lopulla joitain kertoja kangilla poikkeuksellisen levoton suustaan, ja en halua ainakaan pahentaa tätä ongelmaa. Siispä kanget puetaan vain silloin kun fiilis on jo muutenkin hyvä. Jos tuolla Niihaman tunnilla pelkkä 10 metrin laukkavoltin ratsastaminen tuntui vaikealta, niin nyt kun takaosa oli taas alla ja etupää ylhäällä, niin löytyi taas se "käännä vaikka pennin päällä" -fiiliskin. Ja hevosen suukin pysyi kiinni ja rentona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti