keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Citius, altius, fortius

Niihaman kisan jälkeen buranalla radalle pumpattu kuski makasi pari päivää peiton alla, ja loppuviikostakin liikutus hoidettiin maastossa. Sunnuntaina laitoin sitten hevoselle kanget päähän ja kävin tekemässä oikein onnistuneen treenin maneesilla, alkujähmeyden jälkeen alla oli herkkä ja notkea hevonen joka teki elämänsä parhaat vastalaukat. Kuski tajusi istua keskellä ja ottaa laukan puolen lavan mukaan myös vastalaukkakurveissa asettamalla ennemmin pois laukasta kuin laukan suuntaan - ja lopulta tehtiin jopa suht helpon tuntuisesti kolmikaarista ja kahdeksikkoja laukassa. Maanantaina oli sitten jumissa ja tosi vinossa sekä hevonen että allekirjoittanut, joten ohjelmaan kuului pitkä maastokävely ja kevyttä jumppaa kentällä kaikissa askellajeissa.

Tiistaina sitten taas nokka kohti maneesia ja tunnille mars. Sanoin heti alkuun tuosta maanantain vinoudesta ja Hanna totesi huomanneensa saman verkkaa sivusilmällä seuratessaan. Työt aloitettiin siis nostamalla jalustimet ristiin kaulalle - jos kuski suoristuu niin hevosellakin on ainakin mahdollisuus kulkea suorana.

Kokeile, riko rajoja, ole rohkea
Aloitettiin työskentely pitkille diagonaaleille tehdyillä pohkeenväistöillä. Alkuun yritin tarjota pikkunättiä väistöä missä tapahtuu mahdollisimman vähän, ei yllättäen kelvannut. Lähdettiin siirtämään asetusta väistössä puolelta toiselle ja välillä myös jopa siirtämään takaosaa ja taivuttamaankin hevosta. Pointtina oli se, että hevosen täytyy olla notkea ja rehellisesti avuilla ja pohkeen edessä, että sillä voi kuvitella ratsastavansa tasaista väistöä. Tasainenkin väistö vaatii pitkällä diagonaalilla jatkuvia korjauksia pysyäkseen tasaisena, ja jos avut eivät mene läpi niin korjaaminen on mahdotonta. Vaikeimmalta itselle tuntui oikealla pohkeella vasemmalle väistättäminen, vasen lapa karkaa ja asetus oikealle ei ole rehellisesti läpi vaan kaula kenottaa mutkalla. Korjauksena asetus väistön suuntaan, väistättävällä pohkeella takaosa vähän edelle (otj töihin!), ja sitten asetuksen siirto takaisin väistöstä pois - ja yhtäkkiä kaikki palaset olikin paikoillaan kun oikea takajalkakin oli joutunut ottamaan painoa. Muutaman askeleen päästä joutui tekemään saman korjauksen uudelleen, mutta kerta kerralta avut menivät nopeammin läpi. Itsestä tuntui vaan hassulta tehdä korjauksena asia mitä aina oikeastaan on pyrkinyt välttämään, mutta niin vaan toimi.

Ulkopohje ratsastaa ulkoetujalkaa
...eikä lepata irti kyljestä mitään-tekemättömänä. Ulkopohje on mukana säätelemässä väistön jyrkkyyttä ja ratsastaa ulkoetujalkaa eteen ja korkeammalle askeleelle, ettei väistö laahaa maita myöten vaan kinttu nousee ylös ja lavat tulevat irtonaisemmiksi.Lopulta väistöt alkoivat olla sillä mallilla että asetuksen sai siirtää ilman että sata muuta asiaa muuttui samalla, ja kun hevonen oli kunnolla takaosallaan niin muotokin alkoi olla hyvä. Ja ikään kuin huomaamatta sekä kuski että hevonen oli suoristuneet niin että molemmat suunnat olivat ihan yhtä helppoja.

Nopeita siirtymisiä myös askellajin sisällä
Viimeisestä väistöaskeleesta tehtiin päätyyn laukannosto ja jatkettiin laukkaa aina hetki pääty-ympyrällä. Nosto piti saada teräväksi niin että laukka on takaosalla heti ensimmäisestä askeleesta lähtien (ei sukelluksia!). Ympyrällä tehtiin kokoamisia ja eteenratsastuksia mahdollisimman nopeasti, muutama askel kooten, muutama askel eteen ja taas uusi kokoaminen. Askellajien välillä osaan jo vaatia reaktion heti, mutta askellajin sisällä jään helposti puolen ympyrän ajaksi kyselemään että josko hevonen viitsisi kuunnella, täytyy vaatia reaktio paljon nopeammin myös askellajin sisällä tehtävissä siirtymisissä. Kun puolipidätteet ei oikein menneet alussa läpi niin tehtiin muutama korjaus ottamalla sitten kokonaan seis, niin äkkiä alkoi mennä viesti perille, ja samalla taas myös eteenratsastus helpottui kun hevonen teki töitä takaa.

Pienten välikäyntien (ja jalustinten mukaan onkimisen, huh!) jälkeen jatkettiin hetki töitä ravissa, tällä kertaa kuviona kaksi lyhyttä diagonaalia joille molemmille keskiravi, ja väliin aina kokoaminen. Ihan samalla teemalla jatkui kuin laukassakin, hevosen pitää lähteä eteen paljon voimakkaammin, reaktio jalkaan täytyy tulla heti eikä huomenna. Ensin haettiin nopea reaktio, vaikka sitten muodon ja tahdin kustannuksella, ja vasta kun hevonen on rehellisesti pohkeen edessä, aletaan ajatella muita asioita. Kokoamisen aikana saa ja pitää kasata painetta, ei toki niin että ammutaan selkä alhaalla lyhyenä ylitahtiin, mutta kuitenkin sen verran paljon, että sillä hetkellä kun etujalat irtoavat uralta, niin hevosella on riittävästi energiaa takana ja se odottaa jo lupaa lähteä venymään. Tätä ei lähdetty sen kummemmin hiomaan, tarkistettiin missä mennään ja etsittiin vähän työkaluja kotitreeniin.

Älä välttele virheitä vaan opettele korjaamaan ne
Välikäyntien jälkeen haettiin hevosta takaisin kuulolle ja takajalkoja töihin ympyrällä laukka-seis-peruutus-käynti-laukka-siirtymisillä. Kerta kerralta laukka tuli helpommin alas, mutta ennen kun siirtymisiä voi alkaa oikeasti kutsua siirtymisiksi eikä jarruttamisiksi, niin akan pitäisi kyllä opetella istumaan siellä satulassa myös niiden aikana. Jos siirtymisessä perse irtoaa penkistä ja yläkroppa kaatuu etukenoon niin ihan turha kuvitella että hevonen tekisi tasapainoisen siirtymisen. Kun laukka oli taas kuosissa niin lähdettiin tekemään kiemurauraa laukassa, ei ihan kolmikaarista vaan sen verran tilaa jättäen, että leveässä maneesissa pystyi tekemään vastalaukkakaarteesta tasapainottavan voltin ulos. Kaarre tehtiin ikään kuin kahdessa osassa, tai jos laukka tuntui huonolta niin sitten useampi voltti väliin ja aina vasta kun tuntui hyvältä niin kaarretta eteenpäin.

Sanoin lopussa Hannalle, että koska laukka ei ollut yhtä hyvää kuin sunnuntaina, ja Hupi alkoi selvästi olla jo väsynyt, niin en olisi yksinäni missään nimessä lähtenyt tekemään vastalaukkaharjoituksia. Toisaalta kuitenkin asioiden harjoittelu vain silloin kun ne muutenkin jo tuntuvat helpoilta, ei vie kovin pitkälle, niin nyt löytyi laatikollinen uusia työkaluja siihen, miten laukkaa saa ratsastettua paremmaksi silloin kun se tuntuu huonolta. Kun yrittää rohkeasti ja tekee virheitä, niin korjaamalla ne oppii paljon enemmän kuin vaan ratsastelemalla tiukasti mukavuusalueensa rajojen sisäpuolella ja tekemällä vain helppoja asioita. Toki tällöin on syytä olla joku katsomassa vieressä ja vahtimassa että touhussa on järkeä, mutta nyt kun löytyi korjaussarja aika moneen ongelmaan, niin uskaltaa treenata niitä kotonakin.

Sen verran tehotreeni oli tämänkertainen, että Hupi, joka yleensä töhöttää kotimatkan ainakin puoleenväliin ihan ylikierroksilla, lompsi menemään ihan kaikessa rauhassa koko matkan maneesilta kotipihaan. Ei raukka jaksanut enää kytätä, sen verran paljon joutui töihin. Ja jos hevonen oli väsynyt niin oli kyllä kuski myös. Tänään varmaan nappaan hevosen liinaan ja lähden ensin maasta käsin lenkille (omat paikat auki) ja sitten pieni juoksutus eteen-alas (hevosen paikat auki).

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Niihaman aluekoulukisat

Kisakausi korkattu! Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta päästiin kuin päästiinkin kisoihin asti, kuskin osalta tosin melkoisen burana-arsenaalin voimin mutta hevonen sentään oli täydessä tikissä.

Lastaus sujui mennen tullen "ihan ok", kahden liinan pieni paine takaa niin poni käveli suoraan sisään eikä edes kuvitellut peruuttavansa pois. Teki kuitenkin hyvin selväksi, että ilman liinoja on turha edes yrittää. Sinänsä kuitenkin plussan puolella, että nyt kyseessä oli kahden hevosen koppi (kapea tila), jossa oli jo valmiiksi vieras hevonen sisällä. Hupi ja kyytikumppani kehittelivät jonkunsortin romanssia alta aikayksikön, rakkautta ensisilmäyksellä!

Kisapaikalla oltiin hyvissä ajoin ja hyvä niin, omat hermot ei tykkää kiireestä. Kisarata oli, kuten vähän arvelinkin, se puffan päädyn ja katsomon puoleinen eli mörköjä oli riittävästi. Kisamaneesissa sai kuitenkin valmistautua kahden ratsukon ajan joten olin ihan luottavainen että maneesinvaihdos ei tuota ainakaan suuria ongelmia, jännittymistä toki varmasti mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä.

Selkään kiipesin suunnitelman mukaan vajaa tunti ennen starttia ja siitä verkkaan sisään noin 40min ennen. Vihdoinkin alkaa olla aika turvallinen fiilis verkan aikataulutuksen suhteen, siis että ainakin kuvittelen tietäväni mitä teen. Hupi tarvitsee paljon aikaa ihmettelyyn ja rentoutumiseen, vasta sitten pääsee tekemään varsinaista verryttelyä. Paljon kävelyä ja jonkun verran keventelyä, vaatimuksena oikeastaan vaan rento ja eteenpäinpyrkivä hevonen. Ja sitten kun tämä onnistuu niin loppu on oikeastaan enää tarkistelua ja hienosäätöä. Jonkun verran on pakko istua ravia alas että saan omat lonkat joustamaan (että sinne alas ylipäätään on mahdollista istua), pari laukannostoa ja tsiljoona siirtymistä. Tällä kertaa ongelmaksi jäi - jälleen kerran! - oikea pohje, molemmissa suunnissa Hupi pullahti siitä läpi aina kun tilaisuuden sai. Vähän ehdin korjata mutta en riittävästi.

Siirryttiin ison maneesin puolelle heti kun saatiin, pientä jännittymistä tuli (yksi pieni pyrähdys kun katsomossa kolahti) mutta isoin muutos oli kyllä se, että pohja muuttui verkan superhyvästä aika raskaaseen, ja poni hyytyi välittömästi pohkeen taakse. Tai lähti kyllä pyynnöstä eteen mutta terävyys puuttui täysin, ja sellainen vieterimäinen joustavuus mitä ehkä oli vielä verkassa ollut jäi kyllä nyt pois. Rataa kiertäessä yritti vähän uskotella että tuomaripääty on pelottava mutta keskittyi kuitenkin paremmin kun koskaan aiemmin. Näyttää itse asiassa videolla vielä rennommalta kuin tuntui selkään.

Sisäänratsastuksenhan kämmäsin sitten heti itse lahjakkaasti, tultiin suht suoraan, pysähdyttiin ihan ok, ja sitten yritin korjata ihan turhaan jotain ja Hupi väisti sivulle. Raviohjelma oli mallia tasapaksu. Keskiravi ei edelleenkään lähde mihinkään (ja nyt se lisäksi hyytyi ennen kun ehti alkaakaan), huolellisemmalla taivuttamisella ja myös ulkopohkeella ratsastamalla olisi jäänyt turhat vitoset ottamatta. Käynnissä uskalsin antaa vähän lisää ohjaa (sen verran ottaa päähän hyväkäyntisellä hevosella aiemmin saadut vitoset käynnistä), silläkin uhalla että hevonen valuu pitkäksi ja laukannosto kärsii, ilmeisesti kannatti kun ohjelman käynti-arvostelukohdista saatiin nyt jopa seiskaa. Laukka ekan noston ja ympyröiden osalta ok, toka nosto ei lähtenyt merkistä, lävistäjillä valui pitkäksi ja etupainoiseksi ja siirtymiset oli huonoja. Ja täti häsläsi edelleen niillä käsillään jotain kummallista...Viimeisessä laukannostossa alkoi olla itsellä sellainen olo että nyt loppuu happi, jotain se kuume sitten vaikutti kuitenkin.

Koko radasta jäi vähän sellainen fiilis että touhu oli enemmän selviytymistä ja virheiden välttelyä kuin suorittamista ja asioiden esittämistä. Onnistuneestihan me toki suuret virheet välteltiin, ja alakertaan saatiin kuitenkin numerot välille 6-7, joten lopputulos oli 60.600%, silti enemmän kuin mitä itse uskalsin radan jälkeen odottaa. Alakerran kommenteista eniten iloa (ja työtä) aiheuttaa kohta "Istut siististi. Kiinnitä huomiota istunnan tehokkuuteen varsinkin siirtymisissä.". Olen varmaan yrittänyt niin kovasti korjata vinouksia että istunnalla vaikuttaminen unohtuu kokonaan ja matkustelen vaan läpi tehtävien.

TPJ:n luvalla heitettiin hevonen välissä kotiin ja palattiin lopputuloksia odottelemaan. Lopulta jäätiin juuri siihen oikealle puolen viivaa ollen 7./28 eli viimeinen sijoittunut. Olin sanonut aamulla, että nämä on kauden ekat kisat ja Hupi on aina huonompi maneesissa kuin ulkokentällä, eli olen tyytyväinen ehjään rataan, ja että ihan nappisuorituksella voidaan olla sijoilla. Nyt jäi paljon korjattavaa ja silti palattiin rusetin kanssa kotiin, kai se toisaalta kertoo siitäkin että jossain ollaan menty talven aikana eteenpäin.

Alla vielä video päivän radasta.



perjantai 13. huhtikuuta 2012

Kisakuumetta

Huomiseen Niihaman kisaan valmistautuminen ei ole mennyt ihan eikä edes melkein suunnitelmien mukaan mutta edelleen ollaan lähdössä. Viikon ohjelmaan on kuulunut irtokenkiä ja kuumeilua, onneksi kuitenkin ensimmäinen hevosella ja jälkimmäinen allekirjoittaneella.

Viikko alkoi maanantaina vuokraajan soitolla että toinen etukenkä on katki. Kengästä oli yksi hokki päivän verran pudonneena ja se oli näköjään riittävästi että metalli murtui ja kenkä katkesi. Kengitys oli sovittu tälle viikolle mutta valitettavasti vasta perjantaille kun luottokenkääjä oli siihen asti reissussa. Onneksi naapuritallilta löytyi kengitystaitoinen ihminen joka löi vajansa perältä löytyneen suht sopivan kokoisen ja mallisen ja vieläpä neljällä ehjällä hokilla varustetun kengän pariksi päiväksi tilalle. Tänään saatiin sitten kokonaan uudet monot alle. Pitkään arvoin että mitä laitetaan, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin vielä neljään hokkiin (pienemmällä 8mm kierteellä niin ei pitäisi kengän katketa niin helposti vaikka kärkihokitkin vääntäisi pois). Kenttä ja tiet on jo sulia, mutta Hupin tarha on edelleen ihan jäinen (ja rallissa tarvitsee pitoa...) ja harju sulaa aina hitaasti, sekä kuskin että hevosen mieli palaa jo niin kovin sinne päästelemään...

Ja sitten kun hevosella oli kaikki kunnossa niin kehitin itselleni ensimmäisen flunssan sitten viime kesän. Ihan näin konkreettista kisakuumetta en olisi kaivannut. Väliin jäi lopulta viikon molemmat valmennusmahdollisuudet, ensimmäinen hevosen kenkäepisodin ja jälkimmäinen oman olotilan vuoksi. Keskiviikkona kävin ihan ok kevyen ratsastuskerran, torstaina makasin kuumeessa sängynpohjalla ja tänään sitten taas selkään - ja oikein hyväntuntuisen hevosen selkään pääsinkin. Kevyt, notkea, kuulolla ja innokas, välillä jopa turhankin. Hyvillä mielin huomiseen joka tapauksessa.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Murentunut itseluottamus ja miten se korjataan

Keskiviikkoillan yövuorot maneesilla alkaa tulla jo tavaksi, joten sinne suunnattiin tälläkin viikolla. Keskiviikkoisin kasin jälkeen on vähintään puoli maneesia, parilla viime viikolla jopa ihan koko maneesi vapaana. Yöhön astihan sillä reissulla aina menee, jos maneesilta lähtee takaisin tallille ysin maissa tai vähän jälkeen, niin ennen kymmentä on ihan turha kuvitella pääsevänsä itse lähtemään kotiin. Oma kenttä on vaan tällä hetkellä sen verran kurjassa kunnossa ettei siinä uskalla kuin kävellä ja ravata, joten yritetään käydä paremmilla pohjilla aina kun siihen on mahdollisuus.

Maanantaina Pirkanmaalla oli se valtavan kolarisuman aiheuttanut lumimyräkkä. Tallille päin tiet onneksi veti ihan hyvin, kävin tosin vaan sen verran kääntymässä että heitin hevoselle lisää heinää eteen, tsekkasin vedet ja että on kuiva loimen alta ja äkkiä takaisin. Tiistaina Hupi oli päässyt vuokraajan kanssa hankeen kahlaamaan, joten keskiviikkona tarkoitus oli hölkätä rennosti jumeja pois ja jos hevonen tuntuu hyvältä niin ehkä ratsastaa ensi viikon kisojen rataa vähän läpi.

Vaan toisin kävi. Alku vaikutti ihan lupaavalta, Hupi oli vähän jähmeä hankitreenin jäljiltä mutta ihan asiallisen tuntuinen kuitenkin. Juuri kun olin ajatellut että ravi alkaa tuntua mukavan rennolta ja että voisi nostaa laukkoja vähitellen, niin se maanantain lumikuorma alkoi tulla maneesin katolta alas. Koko ajan katolta oli putoillut pieniä lumilaattoja ja räystäältä jääpuikkoja, muttei sen suurempaa. Vaan nyt tuli sitten tavaraa alas sellaisella rytinällä että välillä kuulosti siltä että koko katto tulee lumien mukana alas. Maneesissa oli meidän lisäksi kaksi hevosta, kaikki tottakai säikähtivät melkoisesti rytinää, mutta kukaan ei onneksi onnistunut putoamaan.

Loppuaika menikin sitten siihen että yritin saada Hupia rentoutumaan edes pieneksi hetkeksi, mutta joka kerta kun hevonen tuntui edes vähän uskaltavan hengittää niin aina jostain putosi lisää lunta ja taas kytättiin ja pelättiin ja tuijotettiin kilpaa. Lopulta sain pari kierrosta peräjälkeen suht rentoa ravia, niin että Hupi jopa päristeli muutamaan kertaan, ja totesin että tästä ei enää tänään paremmaksi mene, joten äkkiä alas selästä. Ja hyvä niin, koska siinä kun taluttelin hevosta maneesia ympäri kakkoja keräten, tuli vielä se päivän pahin rytinä ja vielä juuri siitä meidän yläpuolelta tietysti...

Kotimatka meni joka rasahdusta säpsyen, mutta silti heti kun päästiin maneesin ovesta ulos niin Hupi oli jo paria pykälää rennompi. Koko ratsastuksesta jäi vaan itselle niin paha maku suuhun, mikään ei onnistunut, kumpikaan ei luottanut toiseen ja koko touhu oli lähinnä vaan selviytymistä. Eniten jäi harmittamaan se, että Hupi on tähän asti ollut suht fiksu noiden lumien putoamisten suhteen, se säikkyy toki mutta ei pakene suinpäin. Tänään taas varsinkin se ihan viimeinen rytinä sai aika puhtaan paniikkireaktion aikaan hevosessa, hetkeen se ei nähnyt eikä kuullut mitään, pakeni vaan holtittomasti.

--

Torstaina ei tehnyt mieli nousta selkään ollenkaan, joten ratsastuksen sijaan päätin pestä Hupin. Iho on talven hikoiluiden jäljiltä varmasti ihan järkyttävän kutiseva, ja kun kelikin oli aurinkoinen ja muutaman asteen plussalla. Hupi ei kesällä hikitreenin jälkeisestä pesusta koskaan ole suuresti nauttinut mutta kevään ensimmäinen pesukerta sai sen tänäkin vuonna nojaamaan harjaa turpa töröllään. Taisi tuntua hyvältä :)

--

Perjantaina arvoin pitkään lähteäkö maastoon vai maneesille, onneksi päädyin lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Saatiin koko täyspitkä maneesi ihan yksin käyttöön kun edellinen hevonen oli juuri lopettelemassa kun tultiin paikalle. Hupilla oli varsin hyvin muistissa keskiviikko ja ne kohdat missä oli rytissyt, ja ensimmäinen vartti meni siihen että hölkkäilin vaan ympäri maneesia vähitellen kierros kierrokselta aina vähän lähempää pelottavia paikkoja. Edelleen silloin tällöin katolta tuli vähän lunta, mutta ei mitään keskiviikon tapaista, lähinnä pieniä suhahduksia ja kolahduksia. Sekä hevonen että kuski oli tietysti vähän säpsyjä noillekin äänille mutta hetki hetkeltä rentoutta tuli lisää - molemmille.

Lopussa sain tehtyä jo jotain ihan järkeviä tehtäviäkin, ja tietysti mitä enemmän annoin hevoselle tekemistä, sen paremmin se keskittyi olennaiseen. Isoin onnistumisen fiilis itselle tuli laukassa. Olin katsellut parin viikon takaista videota ratsastuksestani (alla), ja laukan kohdalla teki mieli huutaa sille selässä keikkuvalle tädille että mitä ihmettä se oikein vatkaa niillä käsillään, lopeta! Käsi on hetkittäin niin järkyttävän joustamaton, että ihan ihmetyttää että kiltti hevonen vielä viitsii laukata. Nyt keskityin vaan tasaisen ja joustavan tuntuman pitämiseen laukassa, kaikki muu sai olla. Ja hevonen kiitti laukkaamalla hyvässä tasapainossa, vähän löysähkösti ehkä mutta kuitenkin itsensä niin hyvin kantaen, että sain heittää laukassa ohjat kokonaan pois ja kerätä takaisin, ilman että tahti tai muoto katosi mihinkään. Jännä juttu taas, jos ei häiritse hevosta niin se työskentelee paremmin...

Mutta joka tapauksessa keskiviikon ongelmat saatiin korjattua, onneksi vieläpä näin nopeasti. Rentous löytyi pala kerrallaan, maneesimöröt kaikkosivat ainakin suurimmalta osin, ja viimeisenä vielä, tälläkin kertaa juuri kun oltiin lähdössä niin ihan meidän kohdalta, siitä samasta kohtaa kun keskiviikkonakin, tuli isompi laatta lunta alas. Nyt kuitenkin sen verran pienemmällä äänellä, että Hupi seisoi paikallaan, tuijotti ja vapisi, mutta ei paennut. Hienos mies!

Lopuksi vielä tuo parin viikon takainen video. On muuten hyvin totuudenmukainen sen(kin) suhteen, että videolla on ne sen ratsastuskerran aivan ensimmäiset käyntityöskentelyt, raviverkat ja laukannostot. Ei ole se seitsemästoista otto, vaan kerrasta purkkiin ;)

maanantai 2. huhtikuuta 2012

1+1=2

Hupi on ollut viimeisen viikon ajan taas vähän vino. Ei pahasti eikä häiritsevästi mutta kuitenkin sen verran selvästi että puolieron huomaa. Valuu vähän enemmän lavastaan oikealle, varsinkin siinä vasemmassa kierroksessa. Katselin jo vähän satulaakin että pitäisikö vielä kokeilla fyllejä vähän eri tavalla, mutta näyttäisi istuvan oikein hyvin juuri näin.

Ja sitten yksi kaunis aamu allekirjoittanut nousi sängystä ylös ja meinasi huutaa kun vasen lonkka vihlaisi sen verran pahasti - kuten se tekee joskus kun takareidet on jumissa ja joku hermo jää pinteeseen. Ja sillä samalla sekunnilla tajusin mistä hevosen "vinous" johtuu. Omat lihakset oli jo pari viikkoa niin hyvällä mallilla, lonkat suht hyvin auki eikä jumeista tietoakaan, että kuvittelin voivani jättää venyttelyn väliin. Väärin! Olin valunut taas vanhaan (toivottavasti) vinoon asentooni hevosen selässä : vasen lonkka jumittaa -> vasen jalka menee eteen ja oikea taakse -> oma paino valuu oikealle, eli sinne minne hevonenkin haluaisi painopistettään pudottaa.

Sunnuntaina ennen tallille lähtöä ohjelmassa oli sitten jumppaa ja venyttelyä - ja kas, hevonen oli heti parilla pykälällä suorempi vaikken saanut kun ihan isoimmat jumit itseltä auki. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, sekä oma että valitettavasti myös hevosen.

Netistä löytyy paljon venyttelyohjeita, tässä yksi selkokielinen ja hyvillä kuvilla varustettu (pdf). Koko lantionseutu oli ihan jökissä, ja löytyipä nimi myös sille helposti kramppaavalle pikkulihakselle, kaveria kutsutaan keskimmäiseksi pakaralihakseksi. Aina jos lonkat ja lantio jumittaa niin jostain syystä tuo lihas vetää itsellä hevosen selässä välillä ihan uskomattomaan kramppiin.