Murentunut itseluottamus ja miten se korjataan

Keskiviikkoillan yövuorot maneesilla alkaa tulla jo tavaksi, joten sinne suunnattiin tälläkin viikolla. Keskiviikkoisin kasin jälkeen on vähintään puoli maneesia, parilla viime viikolla jopa ihan koko maneesi vapaana. Yöhön astihan sillä reissulla aina menee, jos maneesilta lähtee takaisin tallille ysin maissa tai vähän jälkeen, niin ennen kymmentä on ihan turha kuvitella pääsevänsä itse lähtemään kotiin. Oma kenttä on vaan tällä hetkellä sen verran kurjassa kunnossa ettei siinä uskalla kuin kävellä ja ravata, joten yritetään käydä paremmilla pohjilla aina kun siihen on mahdollisuus.

Maanantaina Pirkanmaalla oli se valtavan kolarisuman aiheuttanut lumimyräkkä. Tallille päin tiet onneksi veti ihan hyvin, kävin tosin vaan sen verran kääntymässä että heitin hevoselle lisää heinää eteen, tsekkasin vedet ja että on kuiva loimen alta ja äkkiä takaisin. Tiistaina Hupi oli päässyt vuokraajan kanssa hankeen kahlaamaan, joten keskiviikkona tarkoitus oli hölkätä rennosti jumeja pois ja jos hevonen tuntuu hyvältä niin ehkä ratsastaa ensi viikon kisojen rataa vähän läpi.

Vaan toisin kävi. Alku vaikutti ihan lupaavalta, Hupi oli vähän jähmeä hankitreenin jäljiltä mutta ihan asiallisen tuntuinen kuitenkin. Juuri kun olin ajatellut että ravi alkaa tuntua mukavan rennolta ja että voisi nostaa laukkoja vähitellen, niin se maanantain lumikuorma alkoi tulla maneesin katolta alas. Koko ajan katolta oli putoillut pieniä lumilaattoja ja räystäältä jääpuikkoja, muttei sen suurempaa. Vaan nyt tuli sitten tavaraa alas sellaisella rytinällä että välillä kuulosti siltä että koko katto tulee lumien mukana alas. Maneesissa oli meidän lisäksi kaksi hevosta, kaikki tottakai säikähtivät melkoisesti rytinää, mutta kukaan ei onneksi onnistunut putoamaan.

Loppuaika menikin sitten siihen että yritin saada Hupia rentoutumaan edes pieneksi hetkeksi, mutta joka kerta kun hevonen tuntui edes vähän uskaltavan hengittää niin aina jostain putosi lisää lunta ja taas kytättiin ja pelättiin ja tuijotettiin kilpaa. Lopulta sain pari kierrosta peräjälkeen suht rentoa ravia, niin että Hupi jopa päristeli muutamaan kertaan, ja totesin että tästä ei enää tänään paremmaksi mene, joten äkkiä alas selästä. Ja hyvä niin, koska siinä kun taluttelin hevosta maneesia ympäri kakkoja keräten, tuli vielä se päivän pahin rytinä ja vielä juuri siitä meidän yläpuolelta tietysti...

Kotimatka meni joka rasahdusta säpsyen, mutta silti heti kun päästiin maneesin ovesta ulos niin Hupi oli jo paria pykälää rennompi. Koko ratsastuksesta jäi vaan itselle niin paha maku suuhun, mikään ei onnistunut, kumpikaan ei luottanut toiseen ja koko touhu oli lähinnä vaan selviytymistä. Eniten jäi harmittamaan se, että Hupi on tähän asti ollut suht fiksu noiden lumien putoamisten suhteen, se säikkyy toki mutta ei pakene suinpäin. Tänään taas varsinkin se ihan viimeinen rytinä sai aika puhtaan paniikkireaktion aikaan hevosessa, hetkeen se ei nähnyt eikä kuullut mitään, pakeni vaan holtittomasti.

--

Torstaina ei tehnyt mieli nousta selkään ollenkaan, joten ratsastuksen sijaan päätin pestä Hupin. Iho on talven hikoiluiden jäljiltä varmasti ihan järkyttävän kutiseva, ja kun kelikin oli aurinkoinen ja muutaman asteen plussalla. Hupi ei kesällä hikitreenin jälkeisestä pesusta koskaan ole suuresti nauttinut mutta kevään ensimmäinen pesukerta sai sen tänäkin vuonna nojaamaan harjaa turpa töröllään. Taisi tuntua hyvältä :)

--

Perjantaina arvoin pitkään lähteäkö maastoon vai maneesille, onneksi päädyin lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Saatiin koko täyspitkä maneesi ihan yksin käyttöön kun edellinen hevonen oli juuri lopettelemassa kun tultiin paikalle. Hupilla oli varsin hyvin muistissa keskiviikko ja ne kohdat missä oli rytissyt, ja ensimmäinen vartti meni siihen että hölkkäilin vaan ympäri maneesia vähitellen kierros kierrokselta aina vähän lähempää pelottavia paikkoja. Edelleen silloin tällöin katolta tuli vähän lunta, mutta ei mitään keskiviikon tapaista, lähinnä pieniä suhahduksia ja kolahduksia. Sekä hevonen että kuski oli tietysti vähän säpsyjä noillekin äänille mutta hetki hetkeltä rentoutta tuli lisää - molemmille.

Lopussa sain tehtyä jo jotain ihan järkeviä tehtäviäkin, ja tietysti mitä enemmän annoin hevoselle tekemistä, sen paremmin se keskittyi olennaiseen. Isoin onnistumisen fiilis itselle tuli laukassa. Olin katsellut parin viikon takaista videota ratsastuksestani (alla), ja laukan kohdalla teki mieli huutaa sille selässä keikkuvalle tädille että mitä ihmettä se oikein vatkaa niillä käsillään, lopeta! Käsi on hetkittäin niin järkyttävän joustamaton, että ihan ihmetyttää että kiltti hevonen vielä viitsii laukata. Nyt keskityin vaan tasaisen ja joustavan tuntuman pitämiseen laukassa, kaikki muu sai olla. Ja hevonen kiitti laukkaamalla hyvässä tasapainossa, vähän löysähkösti ehkä mutta kuitenkin itsensä niin hyvin kantaen, että sain heittää laukassa ohjat kokonaan pois ja kerätä takaisin, ilman että tahti tai muoto katosi mihinkään. Jännä juttu taas, jos ei häiritse hevosta niin se työskentelee paremmin...

Mutta joka tapauksessa keskiviikon ongelmat saatiin korjattua, onneksi vieläpä näin nopeasti. Rentous löytyi pala kerrallaan, maneesimöröt kaikkosivat ainakin suurimmalta osin, ja viimeisenä vielä, tälläkin kertaa juuri kun oltiin lähdössä niin ihan meidän kohdalta, siitä samasta kohtaa kun keskiviikkonakin, tuli isompi laatta lunta alas. Nyt kuitenkin sen verran pienemmällä äänellä, että Hupi seisoi paikallaan, tuijotti ja vapisi, mutta ei paennut. Hienos mies!

Lopuksi vielä tuo parin viikon takainen video. On muuten hyvin totuudenmukainen sen(kin) suhteen, että videolla on ne sen ratsastuskerran aivan ensimmäiset käyntityöskentelyt, raviverkat ja laukannostot. Ei ole se seitsemästoista otto, vaan kerrasta purkkiin ;)