Tulin voittamaan

Super-Hupi on tehnyt paluun. Vaikka olikin vain seurakilpailu, pieni luokka ja tosi kiltti skaala niin silti: 64,600% ja sinivalkoinen rusetti ei ole enää pelkkiä säälikutosia. Itse asiassa ne kutoset oli paperin heikoimmat numerot, seiskoja tuli mm. toisesta takarista, keskikäynnistä ja laukannostoista.

Ihan yhtä super fiilis ei ollut radalla kuin treeneissä (ja verkassa) parhaimmillaan, mutta ehdottomasti hyvä silti. Aitojen kyttäämisestä ei ollut enää jälkeäkään ja hyytyminen radallekin vain pieni murto-osa siitä mitä viimeksi (ja nyt uskalsin tehdä asialle jotain!). Joka tehtävän pystyin ratsastamaan ja osan ihan oikeasti esittämäänkin, laukka kantoi hienosti läpi yhden pehmeän ja upottavan mutaliejukulman. Ihan viimeisetkin arvostelukohdat oli ratsastamista eikä maaliin selviytymistä. Loppukommenteissa todettiin että takaosa ei ihan vielä aina kanna mikä näkyy erityisesti alaspäin siirtymisissä (uusi mutta ehdottomasti oikea kommentti, ja herätti heti ajatuksia, olin tiedostanut ongelman voimanpuutteessa ja alaspäin siirtymisissä mutten osannut yhdistää näitä näin suoraan) mutta kehuttiin siistiä yhteistyötä ja luottamusta.

Ja ettei kehuminen jäisi tähän, niin kehutaan nyt samalla sitten vielä vähän lisää. Hupi jäi koppiin syömään heiniä matkaseuralaisen lähdettyä jo verkkaan. Ja sitten kolmisen varttia ennen omaa starttia purin hevosen, laitoin varusteet ja lähdin verkkaan - yksin, ilman apukäsiä ja ilman ongelmia.

Kunnon videota tästä radasta valitettavasti ei ole. Videokamera oli kyllä mukana ja akkukin ladattuna mutta muistikortti oli jäänyt kotiin, samoin kuin autossa aina kulkeva varamuistikortti. Kaveri otti sentään kännykällä radan talteen, katsotaan onko jälki julkaisukelpoista.

Hyvät treenit alla, hyvä kisa perään, hyvä mieli molemmilla :)

Tekniikan (ihmeellinen) maailma

Hannan ei ilmeisesti tarvitse tulla kuin paikalle, niin sekä Hupi että kuski skarppaa heti. Viime keskiviikon valmennus alkoi massiivisella synnintunnustuksella (Hanna: "No miten on mennyt?" Minä: "Aloitanko huonosta vai vielä huonommasta?") viime aikojen ongelmista, ja valmennus päättyi lausahdukseen "Eeva kuule, mä en oikein tiedä uskonko mä sun puheita niistä ongelmista ollenkaan". Välissä tapahtui paljon. Paljon hyviä ja oikeita asioita. Tai oikeastaan jo ihan ensimmäisestä askeleesta lähtien oli sellainen fiilis että tänään homma toimii.

Asialista tälle kerralle oli seuraava:

Käyntiväistöjä. Tykkään Hannan tyylistä aloittaa hitaasti, lähes aina tehdään ensin ihan pieni hetki jotain käynnissä. Saadaan rauha sekä kuskille että hevoselle, ja perusavut (meillä kohteena lähinnä sivulle - ja vain sivulle - vievä jalka) tarkistettua. Nenä seinää kohti ja isoja rauhallisia väistöaskeleita. Oikealle askeleet olivat vähän epätasaisia mutta rentous säilyi hyvin, vasemmalle alkuun vähän jännittyi mutta väisti tasaisemmin. Vielä edellispäivänä samaa tehtävää tehdessä oli selvästi vaikeaa vasemmalle (liekö jotain ekohepojumeja), joten jotain sentään tehtiin kotonakin oikein kun tämä jumi oli saatu aukeamaan.

Ravi-avoja jumppa-ajatuksella. Rohkea taivutus, melko matala muoto. Jään helposti avossa pyytämään Hupia liian korkeaan muotoon, jollon niska ja koko ylälinja jännittyy ja takaosa ei pääse alle. Ihan muutaman sentin korjaus (nenää alas ja säkää ylös) teki ihmeitä, ja liikkeeseen tuli hurjasti lisää helppoutta ja "soljuvuutta". Eikä muoto peilistä katsoen ollut lainkaan matalan näköinen edes.

Laukassa loivaa väistöä ja avoa. Huippuhyvä tehtävä: pitkän sivun alusta loivaa väistöä muutama metri sisälle, mihin suoristus linjalle loivaa avotaivutusta ajatellen. Pakko pitää kontrollissa sekä etu- että takaosa. Väistöt oli suorastaan helppoja, suoristus vähän vaikeampi kun takaosa meinaa väkisin heilahtaa sisälle. Molempiin suuntiin kuitenkin useita ihan kivoja onnistumisia. Oikea laukka levisi pari kertaa vähän pitkäksi (pidä se jalka lähellä!) mutta sain korjattua askellajin sisällä.

Vastalaukkaa. Nosto käynnistä tai ravista, ja vastalaukassa uraa pitkin sellainen pätkä minkä paketti pysyy kasassa. Olin varma että oikeassa laukassa joudun pitämään pätkät tosi lyhyinä, mutta mitä vielä. Kumpikin laukka rullasi vastalaukkanakin vaivattomasti kaarteiden läpi, ja pystyin puolipidätteillä korjaamaan myös kaarteen aikana kun askel ja muoto meinasi venyä liian pitkäksi.

Nostot (sekä myötä- että vastalaukan) saisi olla vielä moooonta pykälää terävämpiä, hevonen on ihan ok niin kauan kunnes kuskin paketti leviää askel ennen nostoa, ja sitten leviää hevonen kuskin mukana. Istunta ei pysy kasassa, ja ajatus ei ole noston läpi riittävästi eteen. Treeniä treeniä, ei kai tähän muukaan auta.

Ja sitten sinne tekniikan ihmeelliseen maailmaan. Maneesille on uusitun pohjan lisäksi tullut muutakin luksusta, kun seinällä nököttää FilmMe-kamera. Testasin systeemiä valmennuksessa, ja odotuksiin (ja muutamiin näkemiini videoihin) nähden olin kyllä ehdottoman positiivisesti yllättynyt. Homma toimii siis niin, että ratsastajalla on kädessään ranneke, mistä nappia painamalla saa käynnistettyä ja pysäytettyä videokameran, ja kamera seuraa rannekkeen (eli ratsukon) liikettä. Zoomaus ei tule kovin lähelle, mutta pysyypähän koko hevonen paremmin kuvassa. Alla muutama editoimaton pätkä näytille. Ensin pari pätkää laukkatyöskentelyä ja sitten vielä loppuverkkaa ravissa vähän pidemmässä muodossa.











Ehkä se tästä taas. Valmennuksen jälkeen on nyt kolme treenikertaa takana, ja kaikista on jäänyt vähintään yhtä hyvä mieli. Joustava pohja tekee ihmeitä hevosen liikkumiselle, tuolla kun pomputtelee menemään talven yli niin josko ensi vuonna sitten saataisiin askellajeista joskus jotain muutakin kuin se tämän hetkinen perinteinen säälikutonen.

Huomenna sitten hyvillä mielin oman seuran pieniin koulukarkeloihin - niitä säälikutosia keräämään/parantamaan (yliviivaa tarpeeton radan jälkeen). Mutta on tämä kyllä vaan erikoinen laji...

Oppia ikä kaikki

Tai jos edes osan oppisi tämän iän aikana. On paljon asioita, joiden vaikutusta ei huomaa ennen kuin joku muuttuu tai menee pieleen. Muutama havainto viime viikoilta:

Vesi. Jos normaalisti paljon juova hevonen juo helteistä kisapäivää ennen erityisen huonosti, se näkyy. Jos tämä sama hevonen ei suostu juomaan kisapaikalla, se näkyy vielä varmemmin. Mutta miksi kotona melassivettä mielellään juova hevonen ei koskekaan siihen kisapaikalla kuin korkeintaan kotiin lähtiessä kopissa vähän maistaa? Vastaus on kuolaimet. Viimeinen viikko ollaan opeteltu kotona juomaan limppari suitset päässä ja kuolaimet suussa. Tositesti on luvassa ensi viikon seurakisoissa.

Hyönteiskarkote. Oikeastaan koko talliporukalla ollaan vähän ihmetelty miten tänä kesänä kaikki hevoset on olleet tavallista herkempiä ötököille, vaikkei ainakaan täällä suunnalla ole ollut edes mikään kovin paha ötökkävuosi. Miksi paksunahkainen putteruuna on yhtäkkiä ihan syöty ja hankaa naamastaan karvat pois? Vastaus on Coopersect. Aiempina vuosina ollaan ostettu kimpassa Coopersect-pullo, mutta tänä vuonna jotenkin vaan unohtui. Aiempina vuosina on mietityttänyt, että onkohan tästä nyt oikeasti mitään hyötyä, tänä vuonna on käynyt harvinaisen selväksi, että ihan varmasti on.

Karva. Hupi ei ole tänä vuonna missään kohtaa tehnyt sitä normaalia oikeasti kiiltävää kesäkarvaansa, vaan on ollut vähän "kapisen" näköinen koko ajan. Keväällä pistin asian (jälkikäteen) suolistossa olleen hiekan piikkiin, mutta keväällä kontrollikuva osoitti suolen tyhjentyneen hiekasta, mutta miksi sitten karva oli edelleen huono ja kovin vaaleakin normaaliin kesäkarvaan verrattuna. Vastaus löytyi sinkki-kupari-purkista. Kuukauden syöttämisen jälkeen karva on tummunut silmin nähden (lähemmäs sitä oikeaa väriä) ja kiiltää aivan eri tavalla kuin aiemmin. Joskin talvipakkaset hyvin ennakoiva putte on alkanut jo perinteisesti elokuun kunniaksi vaihtaa karvaansa paksumpaan versioon...

Pohjat. Kuivan kesän vuoksi kotikentän pohja on ollut melko kova. Kävin keskiviikkona naapuritallin uusitulla maneesinpohjalla valmennuksessa (raportti videoineen seuraa lähipäivinä), ja maksoin illalla kuukausikortin. Elokuussa, siis keskellä kesää. Kuun puolivälissä. Ero liikkeessä oli kuin yöllä ja päivällä. Eilen kävin uudelleen maneesilla, ja töpöliikkeinen pikkuputte suorastaan lensi. Fiilis oli samalla "Vau!" ja "Anteeksi!". Onko jäykkyys ja pikkusievä liike omalla kentällä ollutkin vain reklamaatio huonosta treenialustasta? Aika näyttää.

Pohjanoteeraus

Piti lähteä Orivedelle paikkaamaan Janakkalan huono HeB:3. Piti ratsastaa paremmin, tehdä parempi rata ja saada parempi tulos. Piti joo.

Jo verkassa oli vähän sellainen fiilis että ei toimi tänään, vaikka kotona ennen lähtöä juoksuttaessa Hupi oli oikein mainion oloinen. Nyt se oli hidas pohkeelle ja jäykkä kyljistään. Tein verkassa ensin kevyessä ravissa ja reippaassa laukassa töitä ajatuksella eteen-eteen-eteen, väliin vähän kävelyä pitkin ohjin, ja sen jälkeen tarkoitus tehdä vielä vähän siirtymisiä, herkistää hevonen pohkeelle ja löytää hyvä ratavire. Kaksi ensimmäistä osiota vielä meni suht suunnitelman mukaan mutta kun keräsin narut uudelleen käsiin niin Hupi oli nukahtanut ihan täysin. Energia puuttui tyystin ja hevonen oli ihan kuuro pohkeelle - huippufiiliksillä radalle siis.

Rataa kiertäessä Hupi löysi vielä kouluaidoista ja kukkapuskista miljoona mörköä, ja soppa oli valmis. Tuomarin pillin soidessa alla oli aitoja poikittaen kyttäävä ja pohkeen takana kädellä roikkuva "ratsu" ja radasta tuli kyllä juuri sitä mitä kuvitella saattaa. Kyttäävää hevosta pystyn vielä radalla jossain määrin korjaamaan (siperia on opettanut) mutta kyttäävälle ja jarruttavalle en osannut kyllä mitään enää tehdä. Räpiköitiin rata läpi yhdellä rikolla (joka kyllä oli kuitenkin enemmän kuskin kuin hevosen moka), ja kerättiin räpiköinnistä huimat 58,9%. Ei lapsille kerrottavaa. Video tulee joskus kun saan sen koneelle siirrettyä. Jostain syystä ei juuri ole kiirettä ollut.

Kotimatkalla mietittiin, että mistä ihmeestä tällainen totaalihyytyminen oikein voi tulla. Janakkalakin oli vähän nihkeää, mutta silloin oli helle ja pidempi kuljetusmatka. Nyt keli oli ihan siedettävä, eikä toisaalta kotona treenatessa ihan tällaista nihkeyttä sentään ole ollut. Ja kotona Hupi sitten kertoi ihan itse ongelman syyn juomalla ensin reilun 15 litraa kaivovettä (hevonen, joka ratsastuksen jälkeen ei koskaan suostu koskemaankaan muuhun kuin melassiveteensä) ja heti perään toisen samanlaisen ämpärillisen melassivettä. Pienen kelailun jälkeen todettiin, että koko edellispäivä oltiin poltettu porukalla roskia tynnyreissä laidunten edessä. Vaikka lauma hengasi ihan rauhassa laitumen etuosan tarhassa, ja vaikka kaikkien hevosten nähtiin juovan, niin paikka oli normaalia kuumempi, ja vesiastia lähes roihujen vieressä. Kuuma keli, vähän pelottava juomapaikka ja mahdollisesti savunmakuinen vesi - siinähän sitä sitten ollaan. No, ensi kerralla ehkä tietää.

Ekohepossa taas

Viime maanantaina pakattiin taas tallinpitäjän kanssa hevoset koppiin ja ajeltiin Ekohepoon vesimatolle. Hupi oli toisella kerralla paikassa jo kuin kotonaan, ei säpsynyt mitään ääniä (paksut neopreenihuput oli toki korvilla) ja omaa vuoroa odotellessaan torkkui silmät puolitangossa. Matolle käveli ihan pienen empimisen jälkeen hienosti kahdelta puolen taluttaen, ja matolla käyttäytyi jo sitten kuin ammattilainen. "Sehän menee kuin juna" - ja niinhän se meni, alusta loppuun asti, pää alhaalla ja selkä ylhäällä, suorassa ja hienosti koko kroppaansa käyttäen. Vettä oli tällä kertaa suurimman osan ajasta yli polven, ja nopeus 68-69m/min (eli reilu 4km/h), joten ihan kunnolla sai kyllä hevonen tehdä töitä. Mitään väsymyksen merkkejä ei kuitenkaan lopussakaan ollut näkyvissä, vaan sama keskittynyt ilme oli silmissä koko ajan.



Ja pakko vielä lopuksi hehkuttaa jälleen kerran entisen lastausongelmaisen käytöstä. Mennen tullen käveli suoraan koppiin sisään hetkeäkään empimättä, ja oli kuin kotonaan. Nyt jos olisi mahdollisuus treenata niin ei varmasti menisi viikkoakaan että tämän saisi lastattua yksinkin. Enpä olisi uskonut jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut.

PS. Jos joku tietää myynnissä olevasta 1,5 hevosen Atecista (tai vastaavasta uudehkosta max. 1300/1400 kokonaismassan kopista) niin saa vinkata. Satulakaappi iso plussa. Oma sijainti Tampere/Kangasala joten mieluiten järkevän matkan päästä. Budjetti nelisen tonnia, käteiskaupalla.

Sunnuntaiajelulla

Yleensä lähtölistoja katsoessa kiroan aikaiset startit, mutta kun Janakkalan kisoihin luvattiin lähes 30 lämpöastetta ja pilvetöntä niin aikainen lähtö oli kyllä ehdottomasti toivottu. Matka taitettiin kaverin kyydissä ja tien päällä oltiin joskus seiskan maissa (ei siis mikään mahdoton herätys edes).

Perillä purettiin hevoset ja aiemmin startannut kaveri lähti jo melko nopeasti verkan suuntaan. Itselläni oli vielä hetken verran aikaa ja lopulta viisi ratsukkoa ennen omaa rataa suuntasin maneesiin. Pientä hässäkkää oli koko ajan aikataulun suhteen, kun ensin ryhmän ensimmäisen ratsukon lähtöajaksi kuulutettiin varttia liian aikainen aika (joka tosin hyvin pian korjattiin), ja sitten hetken päästä kävi ilmi että poisjääntien seurauksena starttasinkin ryhmän ensimmäisenä. Luulisi nyt kuitenkin ettei enää nykyään tuollaiset muutokset vaikuta, mutta niin vaan sain pienen hermostuneisuuden päälle. Verkka jäi tuon myöhäisen poisjäännin vuoksi aavistuksen lyhyeksi ja muutenkin tekeminen oli päämäärätöntä haahuilua. Hupi oli vähän ”pökkelön” tuntuinen, jäykkä kyljistään, hidas jalalle ja raskas kädelle. Jälkiviisaana olisi pitänyt vaan rohkeasti tehdä riittävän pitkään käynnissä töitä (mikä on viime aikoina toiminut oikein mainiosti) ja vain tarkistaa nopeasti ravi ja laukka. Sen sijaan päätin sitten fiksuna tyttönä työstää ravia ja laukkaa ”koska niin kuuluu tehdä verkassa”, enkä lopulta saanut oikeastaan mitään asiaa vietyä läpi ja loppuun asti. Valmistautuessa yritin vielä korjata tilannetta ravi-käynti-ravi-siirtymisillä mutta aika loppui kesken.

Rata (HeB:3) meni pitkälti samalla moodilla kuin verkkakin. Ajelin tiet läpi ilman minkäänlaista keskittymistä. Ei rikkoja, mutta ei kyllä sitten mitään muutakaan. Hevonen makasi vuoronperään ohjalla ja oikean pohkeen päällä kun kerran kuski tarjosi tilaisuuden. Tästä sunnuntaiajelusta tuomarit lahjoittivat 60,227% ja sijan luokan puolivälin paikkeilla. Radan jälkeen ekat kommenttini taisivat olla ”vaikeaa” ja ”saas nähdä meenkö aata ollenkaan”. Purin hevosen varusteista, viilensin sitä vedellä ja yritin (huonolla menestyksellä) saada juomaan. Hetken aikaa odoteltiin varjossa ja kävin taistelua itseni kanssa siitä, että startataanko vielä toinen luokka vai ei. Lopulta päätin sitten että kun kerran tänne asti on tultu, niin ei kai tässä enää mitään häviäkään, eikä nyt ainakaan huonommin voi enää ratsastaa. Lisäksi ohjelmana oli HeA:10, ja halusin päästä näyttämään takarit radalla tuomareille ainakin kerran ennen aluemestaruuksia.  Tuupattiin Hupi koppiin, vaihdettiin nivelet kankiin, kuskille ja hevoselle varusteet uudelleen niskaan ja verkkaan.

Päätin tehdä nyt jo vähän helteestä uupuneella hevosella ihan megalyhyen verkan, mutta tehdä kaikki asiat sitten ihan oikeasti ajatuksella ja huolella. Jo selkään kiivetessä tunsin, että nyt on aivan toinen hevonen alla. En ollut edes koskenut ohjiin, mutta energia ja keveys oli väsymyksestä huolimatta jo paremmalla mallilla. Maneesissa kymmenisen minuuttia töitä: ensin käynnissä jyrkkiä väistöjä ja muutamat takarit, ravissa pari väistöä ja paljon taivutuksia, laukassa nostojen ja vastalaukan tsekkaus, ja valmista on. Kahden ratsukon ajan ihan vain hengattiin ja seisoskeltiin varjossa (tämä ”hellesään palautumistaktiikka” on kotona opeteltu ja toimivaksi todettu) ja yhden ratsukon ajan mitä radan vieressä sai valmistautua, tein muutamia nopeita siirtymisiä ja tsekkasin vielä reagoinnin jalalle nyt kun raippaa ei enää kädessä ollut.

Möröt oli selvästi kytätty ja tuijoteltu ekan radan aikana, ja toista kertaa aitojen sisään kaartaessa fiilis säilyi samana kuin verkassakin. Yleensä rataa kiertäessä pillin vihellys tulee aivan liian aikaisin, nyt ehdin jopa hetken odotella että ”vislaas nyt jo ettei tää väsähdä”. Raviohjelma oli vähän pikkusievä, olisi pitänyt ratsastaa paljon määrätietoisemmin. Varsinkin väistöt, mistä ollaan monesti saatu seiskaakin, harmittavat jälkikäteen. Ihan omaa huolimattomuuttani jätin muutaman pisteen radalle kun en vaatinut riittävästi vaan jätin väistöt etupainoisiksi, turhan loiviksi ja jälkimmäisessä vielä takaosakin jäi matkasta. Toinen harmitus oli käynti, jota nyt vihdoinkin saa oikeasti ratsastaa radallakin ilman tahtirikon pelkoa. Kotona oltiin treenattu siirtymisiä ravista letkeään isoon käyntiin – ja radalla havahduin ratsastamaan sitä käyntiä vasta kaaren jälkeen (ja lisätty käynti oli tietysti vielä kakkosen kertoimella). Takareista ensimmäinen tuntui oikeinkin ok:lta (ja fiilis on selvästi oikea, 6,5/6), toisessa unohdin ulkopohkeen ja tehtiin kolmosen arvoinen napakäännös kun takaosa levisi sivulle alussa. Laukannosto ja oikeastaan koko laukkaohjelma vähän kireä mutta toisen tuomarin sanojen mukaan ”erittäin tarkka”. Vähän meinasi lopussa loppua poweri kesken, mutta päästiin kuitenkin ilman rikkoja loppuun asti. Lopputulos oli tasan 59% ja tässäkin luokassa kovemmassa seurassa jälleen puolivälin paikkeilla.

Hyvä mieli jäi jälkimmäisestä radasta – onneksi päätin mennä. Edellinen alue-HeA-startti oli yli 10 kuukautta sitten, eikä tästä radasta nyt kuitenkaan tarvitse hävetä silmiä päästään. Paljon on kuitenkin työmaata edessä. Niille vaikeille asioille nyt tuskin tämän kauden aikana mitään suurempaa ehtii tehdä, kun suurin osa treeneistä tehdään kuitenkin kuntoa ja voimaa takaisin kevään jäljiltä. Mutta ne ”helpot” asiat, ne pitäisi pystyä esittämään eikä vaan suorittamaan. Varsinkin HeB- mutta myös HeA-radalta puuttui se tarkkuus ja huolellisuus millä nostetaan se varma kutonen seiskaan. Vitosella alkavia numeroita tulee kuitenkin heikommista kohdista aina se jokunen, ja ne pitäisi pystyä kompensoimaan esittämällä vahvuudet oikeasti hyvin. Treeniä treeniä!

Ja hyvä mieli jäi myös Herra Hoon lastaus- ja matkustuskäytöksestä, varsinkin paluumatkan osalta arvosana on 10+. Kyselemättä ja empimättä suoraan koppiin sisään, ja matkustus ventovieraan hevosen seurassa sulassa sovussa ja kaikessa rauhassa (mennessä mietittiin jo kertaalleen että onkohan ne hengissä). Polttavan helteen vuoksi päätettiin kokeilla ajaa takaluukut auki (reitti oli kuitenkin pääasiassa pienempää tietä), ja kun tarkistuspysähdyksellä parivaljakko vaikutti oikein tyytyväiseltä ja rennolta niin jatkettiin loppumatka samalla tavalla. Samalla kokoonpanolla pitäisi ottaa suunta myös Orivedelle.