Puhelin piippasi keskiviikkona että torstaina olisi taas valmennusryhmässä tilaa, joten päästiin hakemaan sitä kultaista keskitietä nopeammin kuin arvasinkaan. Otin heti alkuun puheeksi erot yksin ja tunnilla ratsastuksessa, ja Hanna sanoi että kun oli sunnuntaina nähnyt itsenäistä työskentelyäni niin oli jäänyt itsekin miettimään samaa. Kumpikaan ääripää ei ole hyvä, joten päätettiin lähteä nyt hakemaan ensin rento ja odottava hevonen, ja siitä sitten vähitellen kasvattamaan painetta.
Ja se toimi! Pientä kiireisyyttä tuli vieläkin hetkittäin pintaan, mutta nyt sain laukkapätkienkin jälkeen ratsastaa sekä käyntiä että ravia ihan oikeasti vaikuttaen (vs sunnuntain käsijarru päällä). Ja muutenkin löytyi hyviä uusia toimintamalleja ja ratkaisuja, joten puretaan vähän palasiin että voi itsekin täältä palautella mieleen kun tulee uudelleen ongelmia.
Oikeasta muodosta lavoille tilaa
Hupi on nyt omaksunut jo suht kivasti pitkän rennon muodon ja venyttää kaulaansa ihan oma-aloitteisesti ainakin käynnissä ja ravissa. Toisaalta se on alkanut vähän huijata tässä dippaamalla nenänsä edestä tosi alas ja painuu mielellään lavoilleen. Selkä on kyllä ylhäällä ja niska rento, mutta painopiste on tosi edessä ja lavoilla ei ole tilaa liikkua. Viimeksi maastolenkillä huomasin Hupin takovan reippaammassa ravissa, tämäkin johtuu varmasti suurelta osin siitä että etuosa ei ehdi alta pois. Korjattiin muotoa vähän ylemmäs, edelleen pitkällä kaulalla mutta ajatellen niskaa ylemmäs ja turpaa eteenpäin. Yritin tehdä muutoksen ensin liikaa kädellä nostaen, mutta Hupi vastasi tähän lyhenemällä kaulasta ja kipittämällä. Sitten kun korjauksen teki enemmän pohkeella, käyttäen jalkaa suht edessä, niin tuli haluttu reaktio. Muutos muodossa ei ollut iso mutta vaikutti liikkumiseen ja tuntuman keveyteen paljon. Kun etuosa nousi aavistuksen ylemmäs niin lavoille tuli ihan eri tavalla tilaa liikkua, ja painopiste siirtyi pikkusen enemmän takaosalle.
Avotaivutus eikä avoväistö
Alun perinteiset siirtymistehtävät käytiin läpi tällä kertaa hyvin nopeasti, ensinnäkin siksi että ne olivat kaikilla jo aika hanskassa, ja toisekseen siksi että päästiin varsinaisiin tehtäviin niin että ehdittiin niitä oikeasti työstää. Jatkettiin viime kerrasta edelleen avotaivutuksia, ja hyvin äkkiä kävi selväksi, että edellistunti oli ollut hyvin pitkälti valmisteleva ja silloin oli saanut paljon anteeksi. Nyt kun perusperiaatteet oli selvillä (mitkä on oman hevosen ongelmakohdat avoissa), niin lähdettiin sitten oikeasti vaatimaan enemmän. Se, mikä viimeksi riitti onnistumiseksi, oli tällä kertaa lähtöpiste. Tehtiin pitkän sivun alkuun voltti ja jatkettiin siitä avotaivutuksessa pitkä sivu, alkuun pari kertaa käynnissä, sitten ravissa - mutta kuitenkin fiiliksen mukaan, jos tuli ongelmia niin palattiin käyntiin.
Aloitettiin tällä kertaa oikeassa kierroksessa. Viime kerrasta olin saanut jo itselle taottua päähän että oikea pohje vaikuttaa edessä, ja heti ensimmäinen pätkä tuntui suht tasaiselta ja helpolta. No varmaan tuntuikin kun hevonen vaan poikitti tasaisesti etupainoisena pitkän sivun matkan, ei pullahtanut oikeaa pohjetta vasten mutta ei kyllä sitten oikeastaan taipunutkaan. Jotta avotaivutuksesta saisi yhtään kokoavaa liikettä, painopistettä täytyy saada siirrettyä enemmän takaosalle. Nyt Hupi kyllä periaatteessa kuunteli taivuttavaa pohjetta, mutta sukelsi edelleen vähän liian eteen, jopa siinä määrin että itselle tuli koko ajan tunne että pitäisi vetää ulko-ohjasta, eli ei se sisäpohje kai sitten oikeasti ollut ihan rehellisesti läpi... Käskyksi tuli kääntää rohkeammin sisälle (sillä uhalla että paketti hajoaa, näin päästään ongelmiin käsiksi), ajatuksena oikeastaan kääntää muutaman askeleen välein uudelleen voltille, ja sitten sisäpohkeella pysäyttää kääntyminen ja siirtää liike eteenpäin. Alkuun sai avittaa sisäpohjetta raipan kanssa, pohje edessä ja kepillä pieni hipaisu satulavyön kohdalle (eli siihen missä sitä pohjetta tekisi mieli pitää). Ja parin huomautuksen jälkeen avo alkoi tuntua ihan erilaiselta, kun pohje meni läpi, paino siirtyi (myös) sisätakaselle, ja taas tuli lavoille tilaa. Aina kun yritin jäädä matkustelemaan tasaista pikkunättiä avoa, niin tuli heti käsky taivuttaa enemmän ja rohkeammin, ei vältellä virheitä vaan löytää ongelmat ja korjata ne. Olen monesti sanonut että en tunne eroa taivutuksen ja poikituksen välillä - no en varmaan jos en rehellistä taivutusta ole oikeastaan koskaan saanutkaan.
Oikea ei ole vasen eikä vasen oikea
Hevosella on kaksi puolta, oikea ja vasen. Suurin osa hevosista on myöskin vinoja niin että oikea ja vasen puoli toimivat eri tavalla. Silloin niitä ei kannata yrittää työstää samalla tavalla. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, ainakin näin jälkikäteen kirjoitettuna.
Kun vaihdettiin suuntaa vasemmalle, niin sanoin heti että tuntuu kamalan vaivalloiselta. Niin kai, jos yrittää ratkoa eri ongelmat samoilla tavoilla. Nyt jäykempi kylki oli sisäkylkenä ja notkeampi mutta heikompi puoli ulkona. Jos taivutin paljon, niin Hupin oli kovin helppo tiputtaa oikea puoli ja varsinkin lapa alas ja valua vaan lapa edellä. Vasemmalle tehtiin tehtävä paljon pienemmällä taivutusasteella (alkuun lähes suorin vartaloin, mikä ehkä sotii tuota edellistä otsikkoa vastaan), ja keskityttiin siihen että ulkokylki pysyy hallussa. Edelleen kuskilla oli tunne että pitäisi saada vetää vasemmasta narusta, mutta kun pitikin sen sijaan käyttää oikeaa pohjetta. Kamalan vaikeaa. Pari tosi kivaa ja helpon tuntuista pätkää tuli, mutta paljon enemmän kyllä sitten niitä paketin leviämisiä. Taivutusastetta ja vaatimuksia saa kuulemma lisätä vasta sitten kun tehtävä tuntuu tälläisenään helpolta, joten ei muuta kun treeniä vaan.
Isoa laukkaa ja terävää ravia
Avotaivutusten jälkeen muut siirtyivät suoraan laukkaan, meille tuli käsky hakea ensin raviin lisää terävyyttä ja painetta, ja itse asiassa jopa enemmän kuin mitä itse olisin hakenut. Laukka oli kuitenkin sitten heti ensimmäisestä askeleesta hyvää, riittävästi takaosalla ja pyörivää. Vasemmassa kierroksessa oli vähän itsellä fiilis että mennään kylki edellä liiraten, mutta itse asiassa hevonen laukkasi aika suorana, ja kerrankin ulkolapa mukana. Edelleen joutui tekemään töitä että lapa ei hukkunut (askeleen ajan asetus ulos, muutama askel sisälle, taas korjaus ulos ja taas takaisin sisälle).
Oikealle taas laukka oli helpomman tuntuista, mutta laadultaan vähän heikompaa, ei varsinaisesti nelitahtista mutta ei yhtä pyörivää. Ja milläs muulla sitä olisikaan korjattu kuin sillä oikealla pohkeella, jalka taas eteen etuosaa "nostamaan", ja pari kertaa kepillä satulavyön kohdalta kutitellen sisätakaseen ponnistusvoimaa - ja tadam, ryhti nousi ja laukka rullasi! Molempiin suuntiin tehtiin paljon siirtymisiä raviin, ja uusia nostoja, koska kun laukka lähti leviämään etupainoiseksi, se oli helpompi korjata ravin kautta. Laukka sai olla etenevää ja reipasta, ravi taas piti hakea heti melko kootuksi ja teräväksi, niin että se lähti kunnolla takaosalta.
Summa summarum: oikea pohje eteen!
Sitten kun kaiken edellä olevan lukee, niin oikeastaan kaikki ongelmat lähdettiin ratkomaan sillä että täti siirtää oikeaa pohjettaan viisi senttiä eteen ja käyttää sitä siellä. Ja avittaa raipalla jos on tarvis, joka tapauksessa niin että se pohje on läpi. Oikeasti läpi. Ei niin, että suorallakin joutuu käyttämään koko ajan että pääsisi suoraan.
Jälkeenpäin ajatellen olen ihan tietoisesti siirtänyt oikeaa pohjetta taaksepäin siksi, että takaosa tuntuu liiraavan jatkuvasti oikealle. Sinänsä kamalan fiksu veto, kun kuitenkin ponitunneilla jo muistutettiin että korjataan se etuosa takaosan eteen eikä toisinpäin. Nyt kun jalka on siellä missä sitä tarvitaan niin se vaikuttaa siihen mihin sen pitääkin vaikuttaa. Ja se takaosakaan ei tunnu enää liiraavan. On se vaan pienestä kiinni.
perjantai 23. maaliskuuta 2012
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Monivalintatehtävä?
Näköjään Hupin kanssa saa tällä hetkellä valita kaksi peräkkäistä askellajia jotka sujuu mutta se kolmas on sitten ihan nou-nou. Hannan tunnilla viimeksi sujui käynti ja ravi, mutta laukka oli ihan levällään. Eilisellä maneesireissulla taas ravi ja laukka oli oikein sujuvia, mutta käynti oli tosi jännittynyttä ja kiireistä, ja Hupi jopa rikkoi sitä raville useaan otteeseen.
Kotimatkalla jäin sitten miettimään että mitä asioita teen niin eri tavalla itse ratsastaessa vs. tunnilla, että ero on näin valtava. En ole Hannan tunnilla saanut laukkaa pyörimään kertaakaan oikeasti kunnolla vaikka käynnissä ja ravissa Hupi on ollut oikein kivasti kuulolla ja rentona. Nyt taas itse ratsastaessa laukka oli heti ensimmäisestä nostosta alkaen kivan rullaavaa ja säädeltävissä, ja myös alaspäin siirtymiset oli sujuvia ja tasapainoisia, eikä mitään raviin rojahtamisia. Ja laukka oli myös suht rentoa (paria "hui-mörkö-u-käännöstä" lukuunottamatta). Hupi jopa hengitti rennosti laukan tahdissa, monesti se hengästyy laukkatehtävissä ihan jo sen takia että se jännittää niin paljon että painaa turvan törölleen, sieraimet lyttyyn ja "unohtaa" hengittää, nyt kuului tasainen puuh-puuh-puuh joka askeleella ja ylälinjakin oli selvästi rennompi.
Sen sijaan käynti taas on tunneilla hyvää, rentoa ja pitkää, ja nyt taas tosiaan rentoudesta ei ollut tietoakaan kun hevonen koko ajan kysyi että "joko, joko mentäis?". Osansa asiaan ehkä oli toki olosuhteillakin, maneesissa oli lähemmäs kymmenen hevosta joista kolme hyppäsi rataa ja yksi riekkui liinan päässä esittäen kaikki korkean koulun liikkeet.
Hanna painottaa tunneillaan hevosen rentoutta ja nopeaa reagointia sekä pidätteisiin että eteenpäin vieviin apuihin. Hupi on luonnostaan aika kiireinen, joten sen kanssa ollaan keskitytty enemmän siihen että se malttaa odottaa. Itse ratsastaessa taas jätän hevoseen ihan selvästi enemmän painetta, annan sen liikkua reilummin eteen ja annan anteeksi pienen malttamattomuuden jos se tarkoittaa samalla sitä että takaosa toimii kunnolla. Tunnilla esimerkiksi siirrän hevosen käynnistä raviin ihan selvästi jalkaa käyttämällä, itse ratsastaessa taas usein riittää ihan vaan se, että avaan sormia ja istuntaa ja annan hevoselle luvan siirtyä. Jalka pysyy lähellä, mutta en varsinaisesti juurikaan käytä sitä.
Joku kultainen keskitie kai olisi paras tähän, pitää ottaa puheeksi ensi kerralla. Hanna oli nytkin maneesissa paikalla ja vaikkei ehtinyt omalta tekemiseltään mitään kommentoimaan niin varmaan kuitenkin jotain näki. Joka tapauksessa se kai ei palvele lopulta ketään, että ratsastan yhtenä päivänä yhdellä ja toisena toisella tavalla.
Kotimatkalla jäin sitten miettimään että mitä asioita teen niin eri tavalla itse ratsastaessa vs. tunnilla, että ero on näin valtava. En ole Hannan tunnilla saanut laukkaa pyörimään kertaakaan oikeasti kunnolla vaikka käynnissä ja ravissa Hupi on ollut oikein kivasti kuulolla ja rentona. Nyt taas itse ratsastaessa laukka oli heti ensimmäisestä nostosta alkaen kivan rullaavaa ja säädeltävissä, ja myös alaspäin siirtymiset oli sujuvia ja tasapainoisia, eikä mitään raviin rojahtamisia. Ja laukka oli myös suht rentoa (paria "hui-mörkö-u-käännöstä" lukuunottamatta). Hupi jopa hengitti rennosti laukan tahdissa, monesti se hengästyy laukkatehtävissä ihan jo sen takia että se jännittää niin paljon että painaa turvan törölleen, sieraimet lyttyyn ja "unohtaa" hengittää, nyt kuului tasainen puuh-puuh-puuh joka askeleella ja ylälinjakin oli selvästi rennompi.
Sen sijaan käynti taas on tunneilla hyvää, rentoa ja pitkää, ja nyt taas tosiaan rentoudesta ei ollut tietoakaan kun hevonen koko ajan kysyi että "joko, joko mentäis?". Osansa asiaan ehkä oli toki olosuhteillakin, maneesissa oli lähemmäs kymmenen hevosta joista kolme hyppäsi rataa ja yksi riekkui liinan päässä esittäen kaikki korkean koulun liikkeet.
Hanna painottaa tunneillaan hevosen rentoutta ja nopeaa reagointia sekä pidätteisiin että eteenpäin vieviin apuihin. Hupi on luonnostaan aika kiireinen, joten sen kanssa ollaan keskitytty enemmän siihen että se malttaa odottaa. Itse ratsastaessa taas jätän hevoseen ihan selvästi enemmän painetta, annan sen liikkua reilummin eteen ja annan anteeksi pienen malttamattomuuden jos se tarkoittaa samalla sitä että takaosa toimii kunnolla. Tunnilla esimerkiksi siirrän hevosen käynnistä raviin ihan selvästi jalkaa käyttämällä, itse ratsastaessa taas usein riittää ihan vaan se, että avaan sormia ja istuntaa ja annan hevoselle luvan siirtyä. Jalka pysyy lähellä, mutta en varsinaisesti juurikaan käytä sitä.
Joku kultainen keskitie kai olisi paras tähän, pitää ottaa puheeksi ensi kerralla. Hanna oli nytkin maneesissa paikalla ja vaikkei ehtinyt omalta tekemiseltään mitään kommentoimaan niin varmaan kuitenkin jotain näki. Joka tapauksessa se kai ei palvele lopulta ketään, että ratsastan yhtenä päivänä yhdellä ja toisena toisella tavalla.
torstai 15. maaliskuuta 2012
Tunnille läpi tuulen ja tuiskun
Hupi on ollut klinikkareissun jälkeen joka kerta aina vaan parempi ja parempi, tähänastisena huippuna viime sunnuntain maneesireissu jolloin tein lähinnä isoa ravia keventäen ja reipasta laukkaa, ja kaikki tuntui helpolta. Laukka pyöri ja oli säädettävissä, ravissa oli voimaa ihan eri tavalla kun aiemmin. Isoin ero vanhaan on takaosan ja selän työskentelyssä, eli ihan oikeasti jossain on kyllä ollut vikaa. Täytyisi vaan uskoa että jos jossain tuntuu olevan vikaa, niin siellä todennäköisesti myös on. Hupi ei isoja vihjeitä anna, mutta jos se on kuukausikaupalla tasaisesti "vähän jäykkä ja jähmeä", treenin keventämisestä huolimatta, niin kannattaa näköjään ottaa tosissaan. Joka tapauksessa sairasloma on ohi ja päästään taas töihin. Edelleen nostetaan rasitusastetta vähitellen ja hevosta kuunnellen, mutta kun puhelin piippasi että tiistain valmennuksessa on tilaa, niin vastasin samantien että tullaan. Eihän se ole pakko vetää täysillä koko tuntia.
Tiistain sääennusteissa puhuttiin taas "vaarallisen kovasta tuulesta", joten mikäs sen parempi keli lähteä tauon jälkeen tunnille. Maneesille päästiin ihan sujuvasti, asuinalueella oli pari lepattavaa pressua mutta pahin kohta oli Ruutanantien ylitys, tie oli muuttunut ihan järjettömäksi tuulitunneliksi, tuntui siltä että hyvä kun pystyssä pysyttiin. Ja maneesihan tietysti paukkui, natisi, rämisi ja kolisi tuulessa oikein kiitettävästi, "paikallisten" mukaan pahemmin kun koskaan ennen ovat kuulleet.
Ensimmäisen puolen kierroksen aikana säpsyttiin noin sata kertaa ja suoritettiin pari taakse-poistu-liikettä. Jos olisin ollut vain yksin liikkeellä ilman sovittua valmennusta, olisin varmaan lähtenyt takaisin ja ratsastanut ulkona, siellä Hupi kyttäsi paljon vähemmän kun näki ympärilleen. Maneesissa sisällä ääni kuului pahempana ja kun äänen aiheuttajaa ei näkynyt, niin meno oli "aavistuksen" jännittynyttä. Vaan onneksi oli valmennus sovittuna, Hannahan pisti meidät kuosiin ensimmäisen viiden minuutin aikana. Täti laitettiin töihin ja sitä myötä hevonen myös, ja yhtäkkiä kumpikaan ei ehtinyt enää kuunnella maneesin kolinoita.
En ollut ehtinyt verkata juurikaan, joten onneksi aloitettiin vanhaan tapaan siirtymisillä ympyrällä. Yleensä jumppaan itse paikkojani (lähinnä lonkkia) auki matkan maneesille, mutta jostain kumman syystä tällä kertaa ilman jalustimia tehtävät venyttelyt ja jumppaliikkeet jäivät pois. Joka tapauksessa olin siis itsekin vähän jumissa alkuun, ja alas raviin istuminen tuntui hankalalta. Vähitellen kuitenkin vertyi sekä hevonen että kuski. Oikea lapa oli nyt paljon paremmin hallussa, eli takaosan työskentelyn lisäksi eroa on myös hevosen suoruudessa. Edelleen joutuu välillä korjaamaan, mutta enemmän ehkä siksi että itse herpaannun tekemisessäni ja hevonen pääsee karkaamaan lavasta.
Varsinainen tehtävä oli tällä kertaa pitkällä sivulla tehtävät avotaivutukset. Aloitettiin ensin käynnissä niin että oikea taivutusaste ja tasaisuus löytyi. Sitten lisättiin mukaan samat siirtymiset kuin mitä oli ympyrälläkin tehty, eli tehtiin avon sisällä siirtymisiä välillä seis-käynti-ravi. Ympyrällä tehdyillä siirtymisillä hevoset oli saatu hyvin kuulolle, ja tämän siirtäminen uuteen tehtävään sujui yllättävän helposti. Olen tehnyt samaa harjoitusta jonkun verran itsekseni, ja sillon ongelmana on ollu käynnistä raviin siirtyminen, missä Hupilla on ollut tapana karata taivuttavan pohkeen "läpi". Nyt kun pääsi tekemään siirtymisen pienillä avuilla niin muu "paketti" ei ehtinyt levitä. Apujen kunnollisesta läpiratsastamisesta kiinni siis tämä(kin) asia.
Vasemmassa kierroksessa Hanna pyysi välillä siirtämään asetuksen hetkeksi ulos myös avon aikana, tarkoituksena edelleen kontrolloida oikeaa lapaa joka avossa pääsee vielä vähän helpommin karkaamaan ja luistamaan pois. Lapa löytyi, mutta ongelmaksi tuli varsinkin ravissa se, että en osaa siirtää asetusta hitaasti, vaan ravin rytmi "heittää" sen askeleen aikana mikä tuntuu olevan Hupille aivan liian nopea.
Oikealle ongelma taas oli se, että Hupi helposti ylitaipuu, varsinkin kaulastaan, eikä haluaisi ottaa painoa oikealle takajalalle vaan polkee sillä, ei rungon alle vaan sivulle. Oikealle tehtävät avot pitää siis ajatella aika suoralla hevosella, riittävä taivutus tulee melkein itsestään. Sisäpohje saa pysyä aika edessä, edelleen kontrolloimassa sitä oikeaa lapaa. Kun pohkeen oikea paikka löytyi, niin avo tuntui myös ravissa helpolta: aseta, taivuta, pidä jalat kiinni ja paino keskellä ja matkusta.
Molempiin suuntiin otettiin avojen jälkeen vielä laukkaa, nyt taas pääty-ympyrällä. Aloitettiin tehtävät vasemmassa kierroksessa, ja vasen laukka oli yllättäen ihan hukassa, pitkää ja etupainoista, tasapainosta ei tietoakaan. Nopeilla asetuksilla ulos tuli jotain tolkkua pieniksi hetkiksi, mutta siitä sunnuntain tasapainoisesta menosta ei ollut kyllä merkkiäkään. Sanoin ihan ääneenkin että nyt ollaan kyllä valovuoden päässä siitä missä vielä pari päivää aiemmin mentiin. Oikea laukka oli ihan selkeästi parempaa, ei sekään super, mutta ihan kertaluokkaa paremmin säädeltävissä. Ihan lopussa Hanna pyysi vielä ottamaan uudelleen vähän laukkaa vasemmalle, ja nyt kun oikealle tehtävien avojen avulla Hupi oli suoristunut ja ottanut kunnolla painon myös oikealle takaselle, niin yhtäkkiä vasenkin laukka oli parantunut useammalla pykälällä ja hevonen lyhentynyt ehkä puoli metriä. Olen itse saanut laukan rullaamaan parhaiten niin, että teen pitkät verkat mahdollisimman isoa ja etenevää ravia, ja nostan laukan ensimmäisen kerran vasta kun ravissa kaikki on kohdillaan, hyvä löytää toinenkin työkalu saman asian ratkaisemiseen - olettaen että se toimii jatkossakin.
Tunti oli ihan passeli rasittavuudeltaan, Hupi alkoi vasta ihan lopussa olla aavistuksen väsyneen oloinen, ja siitä siirryttiinkin samantien jo loppuverkkaamaan. Itselle jäi oikein hyvä fiilis, en olisi ikinä uskonut pystyväni ratsastamaan Hupia noin rennoksi siinä paukkeessa, mutta oikeastaan rytinä unohtui kokonaan tunnin aikana, ja vasta lopussa kevennellessä alkoi kyttääminen kun hevosella ei ollut enää koko ajan tehtäviä edessä. Takaisin tallille mentiin kyllä sitten ihan suosiolla taluttaen. Hupi on aina maneesilta lähtiessä alkumatkan kireä kuin viulunkieli, joten niillä tuulenpuuskilla oltaisiin todennäköisesti lähdetty eri suuntiin jo maneesin kulmalla. Ja tulipahan loppuverkattua itsekin.
Tiistain sääennusteissa puhuttiin taas "vaarallisen kovasta tuulesta", joten mikäs sen parempi keli lähteä tauon jälkeen tunnille. Maneesille päästiin ihan sujuvasti, asuinalueella oli pari lepattavaa pressua mutta pahin kohta oli Ruutanantien ylitys, tie oli muuttunut ihan järjettömäksi tuulitunneliksi, tuntui siltä että hyvä kun pystyssä pysyttiin. Ja maneesihan tietysti paukkui, natisi, rämisi ja kolisi tuulessa oikein kiitettävästi, "paikallisten" mukaan pahemmin kun koskaan ennen ovat kuulleet.
Ensimmäisen puolen kierroksen aikana säpsyttiin noin sata kertaa ja suoritettiin pari taakse-poistu-liikettä. Jos olisin ollut vain yksin liikkeellä ilman sovittua valmennusta, olisin varmaan lähtenyt takaisin ja ratsastanut ulkona, siellä Hupi kyttäsi paljon vähemmän kun näki ympärilleen. Maneesissa sisällä ääni kuului pahempana ja kun äänen aiheuttajaa ei näkynyt, niin meno oli "aavistuksen" jännittynyttä. Vaan onneksi oli valmennus sovittuna, Hannahan pisti meidät kuosiin ensimmäisen viiden minuutin aikana. Täti laitettiin töihin ja sitä myötä hevonen myös, ja yhtäkkiä kumpikaan ei ehtinyt enää kuunnella maneesin kolinoita.
En ollut ehtinyt verkata juurikaan, joten onneksi aloitettiin vanhaan tapaan siirtymisillä ympyrällä. Yleensä jumppaan itse paikkojani (lähinnä lonkkia) auki matkan maneesille, mutta jostain kumman syystä tällä kertaa ilman jalustimia tehtävät venyttelyt ja jumppaliikkeet jäivät pois. Joka tapauksessa olin siis itsekin vähän jumissa alkuun, ja alas raviin istuminen tuntui hankalalta. Vähitellen kuitenkin vertyi sekä hevonen että kuski. Oikea lapa oli nyt paljon paremmin hallussa, eli takaosan työskentelyn lisäksi eroa on myös hevosen suoruudessa. Edelleen joutuu välillä korjaamaan, mutta enemmän ehkä siksi että itse herpaannun tekemisessäni ja hevonen pääsee karkaamaan lavasta.
Varsinainen tehtävä oli tällä kertaa pitkällä sivulla tehtävät avotaivutukset. Aloitettiin ensin käynnissä niin että oikea taivutusaste ja tasaisuus löytyi. Sitten lisättiin mukaan samat siirtymiset kuin mitä oli ympyrälläkin tehty, eli tehtiin avon sisällä siirtymisiä välillä seis-käynti-ravi. Ympyrällä tehdyillä siirtymisillä hevoset oli saatu hyvin kuulolle, ja tämän siirtäminen uuteen tehtävään sujui yllättävän helposti. Olen tehnyt samaa harjoitusta jonkun verran itsekseni, ja sillon ongelmana on ollu käynnistä raviin siirtyminen, missä Hupilla on ollut tapana karata taivuttavan pohkeen "läpi". Nyt kun pääsi tekemään siirtymisen pienillä avuilla niin muu "paketti" ei ehtinyt levitä. Apujen kunnollisesta läpiratsastamisesta kiinni siis tämä(kin) asia.
Vasemmassa kierroksessa Hanna pyysi välillä siirtämään asetuksen hetkeksi ulos myös avon aikana, tarkoituksena edelleen kontrolloida oikeaa lapaa joka avossa pääsee vielä vähän helpommin karkaamaan ja luistamaan pois. Lapa löytyi, mutta ongelmaksi tuli varsinkin ravissa se, että en osaa siirtää asetusta hitaasti, vaan ravin rytmi "heittää" sen askeleen aikana mikä tuntuu olevan Hupille aivan liian nopea.
Oikealle ongelma taas oli se, että Hupi helposti ylitaipuu, varsinkin kaulastaan, eikä haluaisi ottaa painoa oikealle takajalalle vaan polkee sillä, ei rungon alle vaan sivulle. Oikealle tehtävät avot pitää siis ajatella aika suoralla hevosella, riittävä taivutus tulee melkein itsestään. Sisäpohje saa pysyä aika edessä, edelleen kontrolloimassa sitä oikeaa lapaa. Kun pohkeen oikea paikka löytyi, niin avo tuntui myös ravissa helpolta: aseta, taivuta, pidä jalat kiinni ja paino keskellä ja matkusta.
Molempiin suuntiin otettiin avojen jälkeen vielä laukkaa, nyt taas pääty-ympyrällä. Aloitettiin tehtävät vasemmassa kierroksessa, ja vasen laukka oli yllättäen ihan hukassa, pitkää ja etupainoista, tasapainosta ei tietoakaan. Nopeilla asetuksilla ulos tuli jotain tolkkua pieniksi hetkiksi, mutta siitä sunnuntain tasapainoisesta menosta ei ollut kyllä merkkiäkään. Sanoin ihan ääneenkin että nyt ollaan kyllä valovuoden päässä siitä missä vielä pari päivää aiemmin mentiin. Oikea laukka oli ihan selkeästi parempaa, ei sekään super, mutta ihan kertaluokkaa paremmin säädeltävissä. Ihan lopussa Hanna pyysi vielä ottamaan uudelleen vähän laukkaa vasemmalle, ja nyt kun oikealle tehtävien avojen avulla Hupi oli suoristunut ja ottanut kunnolla painon myös oikealle takaselle, niin yhtäkkiä vasenkin laukka oli parantunut useammalla pykälällä ja hevonen lyhentynyt ehkä puoli metriä. Olen itse saanut laukan rullaamaan parhaiten niin, että teen pitkät verkat mahdollisimman isoa ja etenevää ravia, ja nostan laukan ensimmäisen kerran vasta kun ravissa kaikki on kohdillaan, hyvä löytää toinenkin työkalu saman asian ratkaisemiseen - olettaen että se toimii jatkossakin.
Tunti oli ihan passeli rasittavuudeltaan, Hupi alkoi vasta ihan lopussa olla aavistuksen väsyneen oloinen, ja siitä siirryttiinkin samantien jo loppuverkkaamaan. Itselle jäi oikein hyvä fiilis, en olisi ikinä uskonut pystyväni ratsastamaan Hupia noin rennoksi siinä paukkeessa, mutta oikeastaan rytinä unohtui kokonaan tunnin aikana, ja vasta lopussa kevennellessä alkoi kyttääminen kun hevosella ei ollut enää koko ajan tehtäviä edessä. Takaisin tallille mentiin kyllä sitten ihan suosiolla taluttaen. Hupi on aina maneesilta lähtiessä alkumatkan kireä kuin viulunkieli, joten niillä tuulenpuuskilla oltaisiin todennäköisesti lähdetty eri suuntiin jo maneesin kulmalla. Ja tulipahan loppuverkattua itsekin.
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Jumppakerho kokoontuu
Liekö kevätaurinko sekoittanut Hupin pään vai alkaako tekemisen puute vaivata oikeasti, mutta Hupi ja naapuritarhan vanha herra ovat aloittaneet jokapäiväisen jumppakerhonsa. Kuulemma toiminta on päivittäistä, mutta tällä viikolla osuin ensimmäistä kertaa paikalle niin että pääsin näkemään.
Vartin verran piileskelin heinäladon ovella ja kurkin menoa aidan ja trailerin välistä, yhden onnettoman kännykkävideon sain otettua mutta paras meno oli jo laantunut siinä vaiheessa kun tajusin kaivaa kännykän takin taskusta. Yritin ottaa parempaa videota lähempää, mutta kaksikkoon iski ramppikuume ja treeni loppui siihen kun bongasivat yleisön. Mutta selvisipä sitten sekin että minkä takia se jo kertaalleen takaisin ruuvattu aitalankku on joka päivä ihan miten sattuu väänneltynä...
Jumppakerhon päivän ohjelmassa oli:
- Alkuverryttely kaulan seudun lihaksille. Nypitään kaveria naamasta aidan yli. Väistöt omalle puolelle. Lisäpisteitä tulee jos saa riimusta kiinni (Hupilla on tässä pieni etulyöntiasema koska se tarhaa ilman riimua).
- Kevyttä verryttelyä hölkäten. Lisätään edelliseen harjoitukseen mukaan pientä hölkkää aidanvierustaa pitkin sopivin väliajoin. Molempien on suoritettava hölkkäosuudet samanaikaisesti, reitillä on pysyttävä.
- Purukaluston ja kaulan lihasten treeni. Tämä osa-alue on tarkoitettu vain alle 20-vuotiaille. Välineenä yksi valmiiksi puoliksi irroitettu aitalankku, toisen pään on oltava edelleen tolpassa kiinni. Otetaan hampailla tukeva ote irti olevasta päästä, nostetaan ylös, ja siirretään paikasta A paikkaan B (oikea jalkatekniikka on tärkeä!), ja lasketaan alas. Toistoja kuntoon sopiva määrä, tällä kertaa treeni suoritettiin noin kuudella toistolla.
- Varsinainen korkeamman sykealueen treeni. Suoritetaan muuten samalla tavalla kuin alkuverryttelykin, mutta kevyt hölkkä korvataan räjähtävää lihasvoimaa vaativalla spurtilla. Tyyli on vapaa, matkaa yksi kierros omaa tarhaa ympäri. Suoritettava samanaikaisesti treenikaverin kanssa. Lisäpisteitä äänitehosteista ja kierrepukeista.
- Loppuverryttely. Suoritetaan samaan tapaan kuin alkuverryttely. Alla oleva video on kuvattu tästä vaiheesta treeniä.
Vartin verran piileskelin heinäladon ovella ja kurkin menoa aidan ja trailerin välistä, yhden onnettoman kännykkävideon sain otettua mutta paras meno oli jo laantunut siinä vaiheessa kun tajusin kaivaa kännykän takin taskusta. Yritin ottaa parempaa videota lähempää, mutta kaksikkoon iski ramppikuume ja treeni loppui siihen kun bongasivat yleisön. Mutta selvisipä sitten sekin että minkä takia se jo kertaalleen takaisin ruuvattu aitalankku on joka päivä ihan miten sattuu väänneltynä...
Jumppakerhon päivän ohjelmassa oli:
- Alkuverryttely kaulan seudun lihaksille. Nypitään kaveria naamasta aidan yli. Väistöt omalle puolelle. Lisäpisteitä tulee jos saa riimusta kiinni (Hupilla on tässä pieni etulyöntiasema koska se tarhaa ilman riimua).
- Kevyttä verryttelyä hölkäten. Lisätään edelliseen harjoitukseen mukaan pientä hölkkää aidanvierustaa pitkin sopivin väliajoin. Molempien on suoritettava hölkkäosuudet samanaikaisesti, reitillä on pysyttävä.
- Purukaluston ja kaulan lihasten treeni. Tämä osa-alue on tarkoitettu vain alle 20-vuotiaille. Välineenä yksi valmiiksi puoliksi irroitettu aitalankku, toisen pään on oltava edelleen tolpassa kiinni. Otetaan hampailla tukeva ote irti olevasta päästä, nostetaan ylös, ja siirretään paikasta A paikkaan B (oikea jalkatekniikka on tärkeä!), ja lasketaan alas. Toistoja kuntoon sopiva määrä, tällä kertaa treeni suoritettiin noin kuudella toistolla.
- Varsinainen korkeamman sykealueen treeni. Suoritetaan muuten samalla tavalla kuin alkuverryttelykin, mutta kevyt hölkkä korvataan räjähtävää lihasvoimaa vaativalla spurtilla. Tyyli on vapaa, matkaa yksi kierros omaa tarhaa ympäri. Suoritettava samanaikaisesti treenikaverin kanssa. Lisäpisteitä äänitehosteista ja kierrepukeista.
- Loppuverryttely. Suoritetaan samaan tapaan kuin alkuverryttely. Alla oleva video on kuvattu tästä vaiheesta treeniä.
Yks, kaks, koli, neli, kaik yhes koos!
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Korvienväli koetuksella
Parin viikon kävely, klinikka, parin päivän täyslepo ja vielä siihen päälle viikon kävely, niin alkaa mukavuudenhaluisenkin putteruunan pää hajota. Olen ennen ollut sitä mieltä että Hupin pää kestää hyvin lomailut ja se ei kerää mitenkään erityisesti turhaa energiaa seisomisesta.
Väärin!
Viikko sitten sunnuntaina päästiin siis klinikan jälkeen ensimmäistä kertaa liikkeelle ja Hupi teki heti kättelyssä selväksi että lomailtu on enemmän kuin riittävästi. Iltahämärässä tuulisella säällä suoritettu "rauhallinen käyntimaasto" piti sisällään kaikki mahdolliset korkean koulun liikkeet, ja vaikka hevoseen nykyään jo aika sataprosenttisesti luotankin niin nyt alkoi pari kertaa jo itseäkin hirvittää. Hevosen puolustukseksi voi kuitenkin sanoa että jos lenkki alkaa sillä että joudutaan väistämään lumiauraa lasten pulkkamäen viereen niin vähän kai voikin säpsyä. Mutta että vielä puoli tuntia sen jälkeenkin pitää tuijottaa ojassa olevaa - siis voitteko kuvitella - lumikökkärettä, niin että melkein hypätään auton alle niin alkaa kuskin huumori olla koetuksella. Mutta eihän tuolle voi suuttuakaan kun toinen on niin tohkeissaan ja täpinöissään kun viimeinkin pääsee taas liikkeelle.
Vaikka seuraavien päivien kävelyt sujuivatkin jo selvästi rauhallisemmissa merkeissä niin hevonen suorastaan pyysi päästä tekemään jo enemmän töitä. Ne pätkät mitä tein tuntumalla käynnissä hommia, tuntuivat paremmalta kun pitkiin aikoihin. Takaosa oli heti mukana, hevonen oli luotisuora kyljistään ja kysyi koko ajan että "mitä seuraavaksi, kerro jo". Ja siinä oli sitten taas kuskin korvienväli koetuksella kun piti malttaa mielensä ja sanoa hevoselle että ei oikeastaan vielä juuri mitään kun pitäisi malttaa vielä mielensä muutaman päivän ajan.
Eilen oli vuokraaja päässyt sitten ottamaan ensimmäiset ravipätkät ja hevonen oli kuulemma ollut ravissa juuri niin hyvä kuin mitä käynti lupasi. Itse pitäisi vielä malttaa työpäivän verran että pääsen iltapäivällä kokeilemaan. Kelit on olleet niin loistavia että maastoon taitaa tiemme viedä :)
Jos Hupi on ratsastajan alla ollut innoissaan ja menossa niin osaa se sitten rentoutuakin. Tallilaisilla oli ollut hauskaa katsella kun herra ottaa päiväunia tarhassa. Hupi oli parkkeerannut aidan viereen, laittanut silmät kiinni, nukahtanut, ja alkanut hetken päästä unissaan huojua eestaas. Oli sitten lopulta nojannut ihan reilusti takaosallaan aitaa vasten ja aitahan antoi alta periksi, tuloksena maahan istualleen pyllähtänyt ja aavistuksen hölmistyneenä herännyt hevonen. Ja kentän täydeltä hihittäviä ihmisiä ;)
Väärin!
Viikko sitten sunnuntaina päästiin siis klinikan jälkeen ensimmäistä kertaa liikkeelle ja Hupi teki heti kättelyssä selväksi että lomailtu on enemmän kuin riittävästi. Iltahämärässä tuulisella säällä suoritettu "rauhallinen käyntimaasto" piti sisällään kaikki mahdolliset korkean koulun liikkeet, ja vaikka hevoseen nykyään jo aika sataprosenttisesti luotankin niin nyt alkoi pari kertaa jo itseäkin hirvittää. Hevosen puolustukseksi voi kuitenkin sanoa että jos lenkki alkaa sillä että joudutaan väistämään lumiauraa lasten pulkkamäen viereen niin vähän kai voikin säpsyä. Mutta että vielä puoli tuntia sen jälkeenkin pitää tuijottaa ojassa olevaa - siis voitteko kuvitella - lumikökkärettä, niin että melkein hypätään auton alle niin alkaa kuskin huumori olla koetuksella. Mutta eihän tuolle voi suuttuakaan kun toinen on niin tohkeissaan ja täpinöissään kun viimeinkin pääsee taas liikkeelle.
Vaikka seuraavien päivien kävelyt sujuivatkin jo selvästi rauhallisemmissa merkeissä niin hevonen suorastaan pyysi päästä tekemään jo enemmän töitä. Ne pätkät mitä tein tuntumalla käynnissä hommia, tuntuivat paremmalta kun pitkiin aikoihin. Takaosa oli heti mukana, hevonen oli luotisuora kyljistään ja kysyi koko ajan että "mitä seuraavaksi, kerro jo". Ja siinä oli sitten taas kuskin korvienväli koetuksella kun piti malttaa mielensä ja sanoa hevoselle että ei oikeastaan vielä juuri mitään kun pitäisi malttaa vielä mielensä muutaman päivän ajan.
Eilen oli vuokraaja päässyt sitten ottamaan ensimmäiset ravipätkät ja hevonen oli kuulemma ollut ravissa juuri niin hyvä kuin mitä käynti lupasi. Itse pitäisi vielä malttaa työpäivän verran että pääsen iltapäivällä kokeilemaan. Kelit on olleet niin loistavia että maastoon taitaa tiemme viedä :)
Jos Hupi on ratsastajan alla ollut innoissaan ja menossa niin osaa se sitten rentoutuakin. Tallilaisilla oli ollut hauskaa katsella kun herra ottaa päiväunia tarhassa. Hupi oli parkkeerannut aidan viereen, laittanut silmät kiinni, nukahtanut, ja alkanut hetken päästä unissaan huojua eestaas. Oli sitten lopulta nojannut ihan reilusti takaosallaan aitaa vasten ja aitahan antoi alta periksi, tuloksena maahan istualleen pyllähtänyt ja aavistuksen hölmistyneenä herännyt hevonen. Ja kentän täydeltä hihittäviä ihmisiä ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)