Puhelin piippasi keskiviikkona että torstaina olisi taas valmennusryhmässä tilaa, joten päästiin hakemaan sitä kultaista keskitietä nopeammin kuin arvasinkaan. Otin heti alkuun puheeksi erot yksin ja tunnilla ratsastuksessa, ja Hanna sanoi että kun oli sunnuntaina nähnyt itsenäistä työskentelyäni niin oli jäänyt itsekin miettimään samaa. Kumpikaan ääripää ei ole hyvä, joten päätettiin lähteä nyt hakemaan ensin rento ja odottava hevonen, ja siitä sitten vähitellen kasvattamaan painetta.
Ja se toimi! Pientä kiireisyyttä tuli vieläkin hetkittäin pintaan, mutta nyt sain laukkapätkienkin jälkeen ratsastaa sekä käyntiä että ravia ihan oikeasti vaikuttaen (vs sunnuntain käsijarru päällä). Ja muutenkin löytyi hyviä uusia toimintamalleja ja ratkaisuja, joten puretaan vähän palasiin että voi itsekin täältä palautella mieleen kun tulee uudelleen ongelmia.
Oikeasta muodosta lavoille tilaa
Hupi on nyt omaksunut jo suht kivasti pitkän rennon muodon ja venyttää kaulaansa ihan oma-aloitteisesti ainakin käynnissä ja ravissa. Toisaalta se on alkanut vähän huijata tässä dippaamalla nenänsä edestä tosi alas ja painuu mielellään lavoilleen. Selkä on kyllä ylhäällä ja niska rento, mutta painopiste on tosi edessä ja lavoilla ei ole tilaa liikkua. Viimeksi maastolenkillä huomasin Hupin takovan reippaammassa ravissa, tämäkin johtuu varmasti suurelta osin siitä että etuosa ei ehdi alta pois. Korjattiin muotoa vähän ylemmäs, edelleen pitkällä kaulalla mutta ajatellen niskaa ylemmäs ja turpaa eteenpäin. Yritin tehdä muutoksen ensin liikaa kädellä nostaen, mutta Hupi vastasi tähän lyhenemällä kaulasta ja kipittämällä. Sitten kun korjauksen teki enemmän pohkeella, käyttäen jalkaa suht edessä, niin tuli haluttu reaktio. Muutos muodossa ei ollut iso mutta vaikutti liikkumiseen ja tuntuman keveyteen paljon. Kun etuosa nousi aavistuksen ylemmäs niin lavoille tuli ihan eri tavalla tilaa liikkua, ja painopiste siirtyi pikkusen enemmän takaosalle.
Avotaivutus eikä avoväistö
Alun perinteiset siirtymistehtävät käytiin läpi tällä kertaa hyvin nopeasti, ensinnäkin siksi että ne olivat kaikilla jo aika hanskassa, ja toisekseen siksi että päästiin varsinaisiin tehtäviin niin että ehdittiin niitä oikeasti työstää. Jatkettiin viime kerrasta edelleen avotaivutuksia, ja hyvin äkkiä kävi selväksi, että edellistunti oli ollut hyvin pitkälti valmisteleva ja silloin oli saanut paljon anteeksi. Nyt kun perusperiaatteet oli selvillä (mitkä on oman hevosen ongelmakohdat avoissa), niin lähdettiin sitten oikeasti vaatimaan enemmän. Se, mikä viimeksi riitti onnistumiseksi, oli tällä kertaa lähtöpiste. Tehtiin pitkän sivun alkuun voltti ja jatkettiin siitä avotaivutuksessa pitkä sivu, alkuun pari kertaa käynnissä, sitten ravissa - mutta kuitenkin fiiliksen mukaan, jos tuli ongelmia niin palattiin käyntiin.
Aloitettiin tällä kertaa oikeassa kierroksessa. Viime kerrasta olin saanut jo itselle taottua päähän että oikea pohje vaikuttaa edessä, ja heti ensimmäinen pätkä tuntui suht tasaiselta ja helpolta. No varmaan tuntuikin kun hevonen vaan poikitti tasaisesti etupainoisena pitkän sivun matkan, ei pullahtanut oikeaa pohjetta vasten mutta ei kyllä sitten oikeastaan taipunutkaan. Jotta avotaivutuksesta saisi yhtään kokoavaa liikettä, painopistettä täytyy saada siirrettyä enemmän takaosalle. Nyt Hupi kyllä periaatteessa kuunteli taivuttavaa pohjetta, mutta sukelsi edelleen vähän liian eteen, jopa siinä määrin että itselle tuli koko ajan tunne että pitäisi vetää ulko-ohjasta, eli ei se sisäpohje kai sitten oikeasti ollut ihan rehellisesti läpi... Käskyksi tuli kääntää rohkeammin sisälle (sillä uhalla että paketti hajoaa, näin päästään ongelmiin käsiksi), ajatuksena oikeastaan kääntää muutaman askeleen välein uudelleen voltille, ja sitten sisäpohkeella pysäyttää kääntyminen ja siirtää liike eteenpäin. Alkuun sai avittaa sisäpohjetta raipan kanssa, pohje edessä ja kepillä pieni hipaisu satulavyön kohdalle (eli siihen missä sitä pohjetta tekisi mieli pitää). Ja parin huomautuksen jälkeen avo alkoi tuntua ihan erilaiselta, kun pohje meni läpi, paino siirtyi (myös) sisätakaselle, ja taas tuli lavoille tilaa. Aina kun yritin jäädä matkustelemaan tasaista pikkunättiä avoa, niin tuli heti käsky taivuttaa enemmän ja rohkeammin, ei vältellä virheitä vaan löytää ongelmat ja korjata ne. Olen monesti sanonut että en tunne eroa taivutuksen ja poikituksen välillä - no en varmaan jos en rehellistä taivutusta ole oikeastaan koskaan saanutkaan.
Oikea ei ole vasen eikä vasen oikea
Hevosella on kaksi puolta, oikea ja vasen. Suurin osa hevosista on myöskin vinoja niin että oikea ja vasen puoli toimivat eri tavalla. Silloin niitä ei kannata yrittää työstää samalla tavalla. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, ainakin näin jälkikäteen kirjoitettuna.
Kun vaihdettiin suuntaa vasemmalle, niin sanoin heti että tuntuu kamalan vaivalloiselta. Niin kai, jos yrittää ratkoa eri ongelmat samoilla tavoilla. Nyt jäykempi kylki oli sisäkylkenä ja notkeampi mutta heikompi puoli ulkona. Jos taivutin paljon, niin Hupin oli kovin helppo tiputtaa oikea puoli ja varsinkin lapa alas ja valua vaan lapa edellä. Vasemmalle tehtiin tehtävä paljon pienemmällä taivutusasteella (alkuun lähes suorin vartaloin, mikä ehkä sotii tuota edellistä otsikkoa vastaan), ja keskityttiin siihen että ulkokylki pysyy hallussa. Edelleen kuskilla oli tunne että pitäisi saada vetää vasemmasta narusta, mutta kun pitikin sen sijaan käyttää oikeaa pohjetta. Kamalan vaikeaa. Pari tosi kivaa ja helpon tuntuista pätkää tuli, mutta paljon enemmän kyllä sitten niitä paketin leviämisiä. Taivutusastetta ja vaatimuksia saa kuulemma lisätä vasta sitten kun tehtävä tuntuu tälläisenään helpolta, joten ei muuta kun treeniä vaan.
Isoa laukkaa ja terävää ravia
Avotaivutusten jälkeen muut siirtyivät suoraan laukkaan, meille tuli käsky hakea ensin raviin lisää terävyyttä ja painetta, ja itse asiassa jopa enemmän kuin mitä itse olisin hakenut. Laukka oli kuitenkin sitten heti ensimmäisestä askeleesta hyvää, riittävästi takaosalla ja pyörivää. Vasemmassa kierroksessa oli vähän itsellä fiilis että mennään kylki edellä liiraten, mutta itse asiassa hevonen laukkasi aika suorana, ja kerrankin ulkolapa mukana. Edelleen joutui tekemään töitä että lapa ei hukkunut (askeleen ajan asetus ulos, muutama askel sisälle, taas korjaus ulos ja taas takaisin sisälle).
Oikealle taas laukka oli helpomman tuntuista, mutta laadultaan vähän heikompaa, ei varsinaisesti nelitahtista mutta ei yhtä pyörivää. Ja milläs muulla sitä olisikaan korjattu kuin sillä oikealla pohkeella, jalka taas eteen etuosaa "nostamaan", ja pari kertaa kepillä satulavyön kohdalta kutitellen sisätakaseen ponnistusvoimaa - ja tadam, ryhti nousi ja laukka rullasi! Molempiin suuntiin tehtiin paljon siirtymisiä raviin, ja uusia nostoja, koska kun laukka lähti leviämään etupainoiseksi, se oli helpompi korjata ravin kautta. Laukka sai olla etenevää ja reipasta, ravi taas piti hakea heti melko kootuksi ja teräväksi, niin että se lähti kunnolla takaosalta.
Summa summarum: oikea pohje eteen!
Sitten kun kaiken edellä olevan lukee, niin oikeastaan kaikki ongelmat lähdettiin ratkomaan sillä että täti siirtää oikeaa pohjettaan viisi senttiä eteen ja käyttää sitä siellä. Ja avittaa raipalla jos on tarvis, joka tapauksessa niin että se pohje on läpi. Oikeasti läpi. Ei niin, että suorallakin joutuu käyttämään koko ajan että pääsisi suoraan.
Jälkeenpäin ajatellen olen ihan tietoisesti siirtänyt oikeaa pohjetta taaksepäin siksi, että takaosa tuntuu liiraavan jatkuvasti oikealle. Sinänsä kamalan fiksu veto, kun kuitenkin ponitunneilla jo muistutettiin että korjataan se etuosa takaosan eteen eikä toisinpäin. Nyt kun jalka on siellä missä sitä tarvitaan niin se vaikuttaa siihen mihin sen pitääkin vaikuttaa. Ja se takaosakaan ei tunnu enää liiraavan. On se vaan pienestä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti