Mitä meille kuuluu?

Vastaus voisi olla että vaikka mitä, ilmeisesti niin paljon ettei kirjoittamaankaan ehdi.

Laidunkaveri on vaihtunut kesäkuussa yhdestä tammasta toiseen tammaan. Hupin pitkäaikainen tarha/laidunkaveri lähti pitkän sairastelun jälkeen vihreämmille laidunmaille, mutta onneksi ei tarvinnut pitkään olla yksin. Tallinpitäjät lienevät samaa mieltä, kun tämän viikon yksinolon aikana "missä tahansa langoissa pysyvä hevonen" tuli aidoista läpi ja juoksi valtoimenaan pitkin pihoja. Hupin uusi tyttöystävä on pilkullinen tamma, joka ei ainakaan Suomessa ollessaan ole koskaan tarhannut kaverin kanssa "koska se ei tule toimeen muiden kanssa". Otettiin varmuuden vuoksi tammalta takakengät pois, suojitettiin molemmat hevoset kiireestä kantapäähän ja toivottiin etteivät kovin rajuja olisi. Alla olevassa kuvassa näkyy pariskunnan ensikohtaaminen, ja samalla koko tapahtuman villein hetki. Tämä oli rakkautta ensisilmäyksellä, nämä kaksi todellakin viihtyvät toistensa seurassa. Ja voisin vaikka vannoa että tammakin on nuorempana ollut laumassa, siinä määrin hyvin se puhui hevosta koko kehollaan. Hupi on kyllä ihan uskomaton hevosterapeutti, tämä ei nimittäin ole ensimmäinen eikä toinen kerta kun se laitetaan yhteen jonkun sellaisen kanssa, jota "ei voi tarhata kaverin kanssa", ja koskaan ei ole ongelmia ollut. Tottakai näissä tilanteissa on riskinsä, mutta silti olen sitä mieltä, että hevosen täytyy saada ensisijaisesti olla hevonen, ja vasta sitten tulevat ihmisen tarpeet.

Ensikohtaaminen

Valmennuksia on ollut suht hyvään tahtiin. Kesäkuun alussa Hannalla oli Niihamassa kolmen päivän kurssi, ja voi että teki kolme peräkkäistä valmennuspäivää hyvää. Ensimmäinen päivä meni hevosen (ja ennen kaikkea kuskin?) käynnistelyyn, toisena päivänä tuli jo hyviä pätkiä, ja kolmantena tuntui siltä että oikeasti pääsee hienosäätämään eikä vaan korjaamaan. Keskityttiin monessa tehtävässä apujen nopeuteen ja oikeaan ajoitukseen: esimerkiksi väistöihin tuli ilmaa alle oikein ajoitetulla pohjeimpulssilla. Kurssin päätteeksi olisi ollut rataharjoituskin tarjolla, mutta työkiireet valitettavasti estivät osallistumisen. Vastaavanlaisia kursseja on heinäkuussa tarjolla Kangasalla kaksikin kappaletta, joten tietääpähän mihin lomarahansa käyttää.

Päiväkännit

Kolmen päivän kurssilla siirryttiin myös kankisuitsituksesta nivelsuitsitukseen. Hupi oli ollut jo hetken aikaa kangilla vähän turhan epätasainen. Se ylireagoi kankikuolaimeen, eikä oikein uskaltanut tulla rehellisesti tuntumalle. Nivelsuitsituksella se tukeutui kuolaimeen paljon tasaisemmin, joten koska HeA-tasolla kerran valita saa, niin päätettiin että ainakin toistaiseksi mennään sekä treenit että radat nivelsuitsituksella. Varmuuden vuoksi soitin myös raspausajan, kun edellisestä kerrasta oli taas melkein vuosi aikaa. Suusta ei löytynyt oikeastaan juuri mitään huomautettavaa, joten ongelma lienee satulan päällä. Pakko sanoa, että on kyllä onni omistaa hevonen, jonka suu on ongelmaton, ja jolle edelleen 14-vuotiaana riittää raspaus kerran vuodessa. Eläinlääkärin yleisin lausahdus on sähköraspaukseen siirtymisen jälkeen ollut "ei täällä kyllä oikeastaan mitään juuri ole". Ja hyvä niin.

Lastaamisesta ja kuljettamisesta on tullut maailman yksinkertaisinta rutiinihommaa. Yksin lastaaminen onnistuu nykyisin myös kisa-aamun jännityksessä ja kisapaikan hälinässä, ja kopin peruuttelu ahtaalla kisapaikalla ei enää ahdista tai jännitä. Voin lähteä valmennusreissuille yksin, tai vaikka ihan ex-tempore ratsastamaan Pohtiolammelle seuran kentälle. Pohtiksen kentällä on käyty itse asiassa melko usein, tallin oma kenttä on vähän turhan kova kuivana, ja toisaalta 70x80m vs. 25x40m houkuttelee myös. Ennätys työpaikalta tallin kautta Pohtikselle on tasan 60 minuuttia, sisältäen kaksi 20 minuutin ajomatkaa.

Kilpailuissakin ollaan tässä välissä ehditty muutamaan otteeseen käydä. Ensin starttaamassa käytiin toukokuussa Niihamassa 2-tason HeA (FEI:n World Dressage Challenge) missä armottomasta kyttäämisestä ja poikittamisesta huolimatta saatiin reilu 60%. Tuomaripäädyn oikealla puolen oli valkoinen hevosia syövä ilmoitustaulu, jonka seurauksena oikea "avotaivutus" esitettiin perä sisälle poikittaen (ja pisteitä ropisi ihan valtavasti...) ja peruutus taulusta pois päin melko dramaattisesti ("no nyt se kuskikin pelkää tuota mörköä"), ynnä muuta mukavaa. Ilman isoja rikkoja selvittiin kuitenkin, ja sijoitus ei lopulta jäänyt kovinkaan kauas, ehkä juuri noiden kyttäämiseen hukattujen pisteiden päähän.

Tämän jälkeen sitten keräsin hetken rohkeutta ja ilmoittauduin Ypäjän kisaviikolle 3-tason HeA-luokkaan (HeA:2), missä taso oli kyllä aivan järjettömän kova. Viikolla kävi monta kertaa mielessä että onkohan tässä mitään järkeä, ekaa kertaa Ypäjälle ja ekaa kertaa kansalliseen luokkaan. Hupi oli lopulta Ypäjän vilinässä kuin kotonaan, kunhan alkujärkytyksestä vaan toipui (meinasi lähteä kopista purkamisen jälkeen kävelyllä lapasesta kun vieressä riisuttiin hevoselta suojia ja kuului rrriiittssssssss). Verkassa hevonen oli juuri sitä mitä toivoin, mutta radalla toistui sama ongelma kuin kaikissa tämän kauden kisoissa. Jostain syystä oikeassa kierroksessa tuomaripäädystä poispäin ratsastaessa Hupi kyttää. Kangasalla se oli valokuvaaja, Niihamassa ilmoitustaulu, ja nyt sivutuomarin koppi. Mentiin tämän pitkän sivun tehtävät kaikki hienosti perä sisällä liiraten ja metri uralta sivussa. Lisäksi sain edellisenä päivänä selkäni kramppaamaan ihan huolella, ja vaikka se radalla olikin suht kivuton (kiitos buranan, mobilatin ja back on trackin), niin istumaan en kuitenkaan oikeasti pystynyt (tekee mieli pyytää hevoselta anteeksi, siinä määrin kompensoin kädellä). Osallistujalistan näkemisen jälkeen Ypäjälle lähdettiin tavoitteella "jos nyt ei ihan viimeisiä oltais" ja takaisin tultiin reilu 58% papereiden ja ei-ihan-sentään-viimeisen sijan kanssa.

Kolme viikkoa Ypäjän jälkeen oltiin jälleen valkoisten aitojen sisäpuolella, mutta siitä erikseen oma postauksensa, ettei ihan veny tämä.