Hupi oli ehtinyt olla reissunsa jälkeen
viikon päivät kotona, kun olikin sitten allekirjoittaneen vuoro lähteä viikoksi
työreissuun. Hupi liikkui tämän ajan vuokraajan kanssa lähinnä rennosti
maastoillen ja kerran kävivät estetunnilla, mutta vakavamielistä koulutreeniä
ei juuri viikon ohjelmassa näkynyt – ja hyvä niin.
Ehdin ratsastaa pari päivää ennen Hannan
valmennusta, missä sitten palaset loksahtivat kunnolla paikoilleen. Sitä
ennenkin Hupi oli ollut jo ihan eri mallilla kun ennen reissuani, se oli
yritteliäs ja innokas, mutta jotain kuitenkin puuttui. Selkä oli vaikea saada
pysymään mukana, ja rehellinen rentous ja jousto puuttui. Aloitettiin
valmennustunti väistöillä, mitkä jostain käsittämättömästä syystä olin taas
hukannut ihan kokonaan. Väistöistä ollaan saatu radoilla monesti seiskoja,
mutta nyt kunnolliset ristiaskeleet loistivat poissaolollaan ja takaosa laahasi
perässä. Oikealle päästiin lopulta kivan helposti soljuviin väistöaskeleisiin,
mutta vasemmalle tuntui että alla on joka suuntaan kiemurtava mato, ja vaikka
ristiaskeleet löytyivätkin, niin oikeaa asetusta en saanut rehellisesti läpi
niin sitten mitenkään.
Laukkatyöskentelyssä peruslaukka ja muoto
oli ihan jees, mutta säädettävyys ja jousto puuttui. Jossain kohdin Hanna
sitten totesi että se näyttää siltä että siitä saadaan vielä oikein kiva mutta
se vaatii vähän enemmän prässäämistä. Ja minä mietin pienessä päässäni että
kumpihan sitä vaatii enemmän… Seuraava kymmenisen minuuttia tehtiin töitä
sitten vastalaukassa: suoraa uraa, kaarevaa uraa, voltteja, keskilaukkoja
suoralle ja kaarelle, välillä käynnin kautta laukkaa ja suuntaa vaihtaen. Ensin
alkoi tulla pieniä yhden-kahden askeleen wau-hetkiä, yleensä kulman syvimmässä
kohdassa. Fiilis oli jotakuinkin se, että mitä vaikeampi tie oli, sen paremmin
laukka lähti tulemaan selän läpi. Vähän kerrassaan lyhyet hetket kasvoivat
pidemmiksi, ja tuon kymmenminuuttisen jälkeen fiilis oli aika mieletön. Laukka
pyöri ja kantoi, ja todellakin tuli koko kropan läpi.
Ja kuski kirosi itseään rankasti. Viime syksynähän lähdettiin tekemään isompaa muutosta nimenomaan vastalaukan kautta.
Kyllähän minä sen muistin, ja kyllähän me vastalaukkaa ollaan tehty paljonkin,
mutta piru vie, aivan liian syvällä mukavuusalueen sisällä. Ei vastalaukkatyöskentely
kenttää ympäri tai isolla pääty-ympyrällä ole juttu eikä mikään enää, eikä
sillä kehitetä hevosta eteenpäin. Se on perusratsastusta. Nyt pitää tehdä voltteja,
temponvaihteluja, ja haastaa sekä hevosta että itseään. Se notkistaa, jumppaa,
voimistaa ja vie eteenpäin.
Onpahan taas pieni ja hento ote siitä punaisesta langasta :)
Hupi ja Hupimobiili Pohtiolammella
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti