Sen verran oli vuorokausia viime syksyn diagnoosista eiliseen klinikkareissuun, jossa todettiin että "tää on kuule nyt niin hyvin parantunut kun tälläsen vaan voi odottaa paranevan". Ei siitä priimaa tullut eikä välttämättä ihan sekundaa edes, mutta parempi kuin mitä vuosi sitten ajateltiin, kun ekassa kontrollissa paljastui uusi repeämä. Arpikudos on ja pysyy, mutta ympäröivä säierakenne on siistiä ja säännöllistä, yhtään harvakaikuisempaa aluetta ei löytynyt edes suurennuslasin kanssa, ja mitään turvotuksen tapaistakaan jalassa ei enää ole. Kaikissa näissä oli vielä kesäkuun kontrollikäynnillä pientä huomauttamista. Tottakai edelleenkin voi sattua mitä vaan, varsinkin kun tämä nimenomainen jalka on selkeästi altis kolhuille. Tämän hetken ennuste on kuitenkin, että järkevästi käyttäen ja huolellisesti hoitaen voisi kestää treeniä ja vaikka pienimuotoista kisaamistakin.
Taas Teivossa |
Samalla klinikkareissulla ultrattiin myös toiseen takajalkaan jokunen viikko sitten ilmestynyt pieni patti, joka osoittautui nesteonteloksi. Ei pitäisi vaivata ("näitä aina välillä näkee"), eikä ole tähän asti vaivannut, mutta seuraillaan. Parin blogin ja kaverin kokemuksen innoittamana on iilimatogoogletus käynnissä. Saas nähdä!
Kesäkuusta marraskuulle en oikeastaan tehnyt mitään muutoksia Hupin liikuttamisessa. Käveltiin pitkiä lenkkejä ja tehtiin takaosaan lihasta kiipeilemällä ja puomeilla. Ravia otettiin maksimissaan sellaista 15-20 minuuttia päivässä, useaan pätkään jaettuna ja vain asiallisilla pohjilla suorilla urilla ja loivilla kaarilla. Vasta viimeisen parin viikon aikana tein loivia avotaivutuksia ja väistöjä, lähinnä ajatuksena lisätä hitusen rasitusta ennen kontrolliultraa. Pelkkiä kävelypäiviä tai kevyen rasituksen päiviä oli paljon, eikä koskaan kahta raskasta päivää peräkkäin. Laukkaa on otettu harvakseltaan, vain silloin kun hevonen kantaa itsensä tosi kevyenä, ja vain oikeaa laukkaa lyhyinä pätkinä, lähinnä sellainen "hyvänmielen loppulaukka". Lisäksi hevonen laidunsi koko kesän laumassa, ja pienen seurannan perusteella uskallan sanoa että käveli siellä todennäköisesti kilometrikaupalla joka päivä. Ja välillä kuulemma juoksi ja riekkui niin että parempi etten edes nähnyt...
Nyt tarkoitus on lähteä vähitellen lisäämään rasitusta, mutta edelleenkään ei ole kiire mihinkään. Vainoharhaisuus pohjista, kengitysväleistä, verryttelystä, jalan kylmäämisestä ja muusta vastaavasta todennäköisesti vain lisääntyy, mutta toisaalta jos omalla maalaisjärjellä on päästy tähän pisteeseen niin kai sillä pääsee tästä eteenkin päin.
Seuraavaa takapakkia odotellessa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti