Tilsakelejä

Ke 24.11.2010

Lumi tuli ja meni ja tuli taas. Lumen mukana tuli jää ja räntä ja loska ja aina yhtä ihanat tilsakelit. Kenttä kerkesi jäätyä muhkuraiseksi (pintaan piti levittää uusi kerros hiekkaa juuri ennen lumia, vaan kun hiekkarekka otti ja levisi jonnekin tienposkeen, niin se siitä sitten). Ollaan siis käytännössä ilman kenttää kunnes lunta tulee kunnolla. Maastossakin oli viikon verran ainoa mahdollinen askellaji käynti, joko siksi kun maa oli ihan peilijäässä ja hevosella pelkät kantahokit tai sitten siksi että räntä kertyi kavioihin usean sentin korkuisiksi tilsoiksi alta viiden metrin matkalla (miksei kukaan ole kertonut Hupille ettei ruunat käytä korkokenkiä?)

Joka tapauksessa näistä kootuista selityksistä johtuen hevosen liikutus jäi niin vähiin että laskettiin ruokiakin vähän alaspäin. Kuskin liikutus jäi tosin vielä vähemmälle, itse lomailin puolitoista viikkoa helteissä hikoillen. Ei paskempi ajoitus?

Viikonloppuna oli sitten edessä paluu arkeen (lue: kylmään märkään pimeään Suomeen), ja kun hevonenkin sai sunnuntaina alleen tilsakumit ja neljä hokkia per kinttu, niin päästään taas takaisin töihin.

Olin alunperin sopinut jo ennen lomaa valmennuksen tiistai-illalle, joten lähdin maanantaina maneesille jumppaamaan hevosta ja itseäni. Ei tarvinnut pitkään miettiä kumpi oli enemmän verryttelyn tarpeessa... Mietin maneesille kävellessä että mitenhän fiksu idea mahtaa olla kahden viikon ratsastustauon jälkeen lähteä kiireessä ratsastamaan hevonen vetreäksi, maneesille tullessa oli alle puoli tuntia ratsastuskoulutuntien alkuun. Hupi oli kuitenkin yllättävänkin kiva ja taipuisa, kiitos edellispäivän pitkän ja rauhallisen harjumaaston (kera lainakuskin), ja parin kilometrin pakollisen alkukäynnin (täydellisen mittainen maneesimatka). Se liikkui alusta alkaen kivan pyöreänä, joskin reagoi ehkä vähän hitaasti ja oli kummallisen kiinni vasemmalla. Puoli tuntia riitti kuitenkin loistavasti hevosen vertymiseen. Kuski taas ei olisi vertynyt varmaan vaikka aikaa olisi ollut koko loppuilta, olo oli pitkien lentojen jäljiltä notkea kuin norsulla.

Isoimmat ilonaiheet tuli kuitenkin sille päivälle matkoilta maneesille ja ennen kaikkea sieltä pois. Tien vieressä pellolla on ollut vuosikaudet maakasoja joiden takana asuu Hupin mielestä sapelihammastiikerilauma, aina sopivalle päälle sattuessaan se kyttää ja pärisee niille. Nyt kasoja oltiin ilmeisesti siirtämässä pois, tai ainakin niiden vieressä oli lauma työkoneita traktorista valtavaan kuorma-autoon. Mennessä olivat vasta aloittelemassa hommia siinä ja valoakin oli vielä sen verran että mentiin itse asiassa hyvinkin rennosti ohi. Paluumatkalla sen sijaan oli pimeää ja koneissa valtavat valonheittimet päällä, ja ääni oli sanoinkuvaamaton (kuvittele itse miltä kuulostaa kun kauhakuormaajalla nostetaan jäistä soraa ja kivimurskaa peräkärryyn). Hupi tuijotti paikkaa jo kaukaa maneesin pihasta asti, jännittyi lisää koko ajan kun lähestyttiin paikkaa ja Ruutanantien alikulun jälkeen teki stopin. Viime talvena olisin tässä kohtaa suosiolla tullut selästä alas ja taluttanut ohi, mutta päätin nyt kokeilla selästä. Hupi tekee näppäriä 180 asteen käännöksiä mutta ei pakene holtittomasti, joten sovin itseni kanssa että yksikin u-käännös niin sitten tulen suosiolla alas ja mennään taluttamalla. Vaan sitä käännöstäpä ei ikinä tullutkaan. Hevosen tärinä ja sydämentykytys tuntui omaan kroppaan asti ja käynti vaihtui tikitiki-poikitukseen, mutta ohi mentiin hetkeäkään epäröimättä. Loppumatkan tallille Hupi päristeli selvästi tyytyväisenä itseensä ja kuski hymyili suupielet korvissa :)

Tiistaina piti siis olla tunti, mutta valmentajan sairastumisen vuoksi oltiin sitten pakkasessa ja puuskittaisessa tuulessa maastoilemassa, ja sama fiksu hevonen oli alla edelleen. Vaikka nyt olikin selvästi pikku-ukkopäivä ja piti säpsähdellä yhtenään niin pohjimmiltaan Hupi oli kuitenkin ihan kivan rento. Tallusteli menemään tyytyväisen oloisena hyvää vetävää käyntiä, ja aina askelten lomassa hypähti vähän sivulle ja sanoi trööt. Annettakoon tämä anteeksi, olihan matkan varrella kuitenkin muun muassa sellaisia pelotuksia kun postilaatikko, tallin pihatien kyltti, puunoksa ja pahimpana kaikesta kaksi aura-auton jättämää lumikökkärettä.