Kun työ haittaa harrastuksia

Hupi on ollut melkoisen kevyellä käytännössä koko helmikuun, kun allekirjoittanut on paahtanut pitkää ja välillä vielä vähän pidempää työpäivää. Yritin ensin pitää hevosen liikkeellä säännöllisesti ja järkevästi, mutta sitten alkoi olla itsellä sellainen fiilis että kohta katkeaa jostain päästä, joten Hupi vietti helmikuussa hyvin ansaittua talvilomaa. Melkein viikon se oli kokonaan liikuttamatta, ja muutenkin liikunta oli melko epäsäännöllistä ja suurimmaksi osaksi kevyttä. Toisaalta rokotusloma jäi tammikuussa suunniteltua lyhyemmäksi, joten luultavasti pieni paussi oli paikallaan niin hevosen kropalle kuin korvienvälillekin. Ja ainakin tällä selityksellä ostin itselleni puhtaan omantunnon. Kiire tuskin hellittää vielä pariin kuukauteen, mutta väsymys alkaa jo helpottaa, joten jospa tästä taas päästäisiin vähitellen treeneihin kiinni.

Muutamia huomioita matkan varrelta kuitenkin, sekalaisessa järjestyksessä:

Hupin talviloma oli ehkä hevosenkin kannalta ihan oikein ajoitettu. Se oli yhden reippaamman koulutreenin jälkeen vähän epänormaalin vaisu seuraavat päivät, ja takaosastaan selvästi normaalia enemmän jumissa. Vertyi kyllä parissa päivässä taas ihan letkeäksi, mutta se vaisuus jäi edelleen. Siis se ei nähnyt pikku-ukkoja normaaliin tahtiin, ei yrittänyt kiihdytellä maastossa kotiinpäin kääntyessä, ja seisoi tallinkäytävällä rauhassa pää alhaalla korvat vähän lurpallaan. Vajaan viikon vapaan jälkeen tallinpitäjä ilmoitti että hevonen liikuttaa itseään taas melko railakkaasti tarhassa ihan itsekseen, huutaa lenkille lähtevien kavereiden perään ja on muutenkin kaikin puolin varsin virkeän oloinen.

Lomalle löytyi toinenkin ihan pätevä peruste - tosin jälkikäteen. Kengittäjä kysyi reilu viikko tuon loman jälkeen kenkiä irrottaessaan, että "onkos tää ontunut". Vastasin ensin, että ei varsinaisesti mutta oli vaan vähän epämääräinen ja jäykkä, mutta jälkeenpäin muistelin kyllä sitten että olin katsonut tuota jäykkyyttä seuratessani pari kertaa, että ihan kun tuo vähän arkoisi toista etujalkaansa. Nyökkiminen oli kuitenkin todella satunnaista eikä toistunut joka kerralla, joten totesin sitten itsekseni että "nyt lopetat tuon vainoharhaisuuden". Kaviosta löytyi kuitenkin pieni jälki, että joku sinne oli päässyt kengän ja kavion väliin painamaan tai pistämään, ja suurella todennäköisyydellä aiheuttanut ainakin pientä kipua. Enää tuo kohta ei ollut edes vuollessa arka, joten ongelma oli ohi jo ennen kuin sitä edes varsinaisesti huomattiin. Ja onhan toki sekin mahdollista, että koko juttu olikin tapahtunut tuon loman aikana. Pääasia on kuitenkin se, että kavio on kunnossa nyt.

Olen aina miettinyt että mistä ihmeestä sen tietää jos hevonen heittää kielen kuolaimen yli. Joskus näkee kouluradalla keskeytyksiä "ilman mitään syytä", ja ratsastaja toteaa radalta poistuessaan että tää heitti kielen niin oli pakko keskeyttää. Mutta siis, en mieti enää. Hupi onnistui helmikuun alussa vahingossa jotenkin mukeltamaan kielensä kuolaimen päälle, ja ei ollut kyllä hetkeäkään epäselvää että mitä tapahtui. Tuntuma kävi ihan tyhjäksi, hevonen ravisteli päätään, ja suu kävi jatkuvalla syötöllä kun hevosparka yritti keksiä keinoa päästä pois epämukavasta tilanteesta. Kiipesin selästä alas, yritin ensin saada käsin kielen oikealle puolen mutta totesin lopulta helpommaksi riisua suitset pois ja pukea ne uudelleen. Uskallan kuitenkin kuitata tapahtuneen työtapaturmaksi, koska mitään merkkejä uusista yrityksistä ei ollut loppuratsastuksen aikana, eikä ole ollut sen jälkeenkään. Suitsien säädöissäkään ei ole mikään muuttunut mikä selittäisi asian, joten eiköhän tämä ollut vain vahinko.

Vuokraajan kanssa Hupi on päässyt pari kertaa estetunnille, ja kommenteista päätellen hauskaa on ollut molemmilla. Ensimmäisellä kerralla oli ollut vähän jarrujen säädöissä toivomisen varaa, joten toiselle kerralle otettiin kokeiluun kimblewick hyppykuolaimeksi. Katsotaan tuliko jäädäkseen vai toimiiko samalla tavalla korjaussarjana kuin maastoilussakin, joka tapauksessa oli kuulemma mukavampaa hypätä kun tiesi että esteen jälkeenkin on vielä jarrut olemassa ilman kiskomista ja prkeleitä.

Ja loppuun vielä on pakko todeta, että olipahan eriskummallista ratsastaa helmikuussa sulalla hiekkakentällä. Kun se talvi ei tähän mennessä ole vielä tullut niin ei kyllä tarvitse enää tullakaan. Pidän talvesta, lumesta, pakkasesta ja hankitreeniä ehkä jäin vähän kaipaamaan, mutta maneesittomalla tallilla arvostan kyllä myös suuresti lähes kesäkuntoista ulkokenttää. Jos tuo poutasää jatkuu vielä sääennusteessa luvatut muutamat päivät niin kohtahan tuo hiekka alkaa jo pölistä...