Pe 30.7.2010
Keskiviikkona oli aika karu palautus takaisin maan pinnalle, noin ratsastuksen suhteen. Ei toiminut sitten mikään. Oltiin Tavelan kentällä, tarkoituksena ratsastaa kevyesti hevonen avuille, vaan kun ei onnistunut. Ensin oli kaasu hukassa, tai siis oikeastaan takajalat. Askellajista toiseen valuttiin niin että hevonen tuntui joka siirtymisessä venyvän ainakin puoli metriä, ja askellajin sisällä säätövaraa ei ollut sitten yhtään. Ei Hupi varsinaisesti tahmealta tai oikeastaan jäykältäkään tuntunut, oli vaan muuten yleisesti ihan kamala ratsastaa.
Kokeilin sitten pitkästä aikaa tehdä alkuverkkaa laukassa, kun olin muutamia minuutteja takunnut ravin kanssa ja todennut ettei tule hevonpskaakaan. Isoa laukkaa kenttää ympäri pari-kolme kierrosta molemmin päin hevosen kyllä heräämään mutta sitten se ei enää olisi malttanut ollenkaan. Kyseli jokaisen kentällä olleen puomin ja esteen kohdalla että "ai tää vai, joo mä meen, ai ei? no kerro mikä näistä niin mä meen kyllä". Siis tasapaksu pitkänlinjanbussi vaihtui sähköjänikseen. Ehkä noin sadan siirtymisen jälkeen alkoi vähitellen löytyä pientä rentouden alkua, joten totesin mukana olleelle kaverille että "nyt tää alkaa tuntua siltä että tällä vois alkaa ratsastaa, me lähdetään takasin tallille".
Torstaina hevonen sai sitten pitää vapaata ennätyshelteiden ja ukkoskuurojen takia. Ei tuntunut olevan pahoillaan. Hupi tarhaa nyt kaksin puoliveritamman kanssa, joka on aiheuttanut kiimoillaan pientä ongelmaa tarhausjärjestelyiden suhteen. Tallissa (tai siis laitumella) seisoo tällä hetkellä kolme jalostusruunaa jotka kaikki ovat menneet aivan sekaisin tämän yhden neitokaisen vuoksi. Hupi, jolla siis on villistä nuoruudestaan todisteena pari jälkeläistäkin, on sen sijaan aivan umpiruuna. Kiimainen tammaneiti lirauttelee ja tarjoaa itseään minkä ehtii ja Hupi näyttää lähinnä ärsyyntyneeltä kun akka ei anna edes syödä rauhassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti