To 21.10.2010
Viime viikolla luin vuokraajalta lainassa olevaa kirjaa jossa joku fiksu ihminen sanoi että muutos tuntuu aina ensin pahalta, vaikka se olisi oikeaan suuntaan. Totta.
Tänään ennen kun alettiin töihin, H kysyi että mihin haluan keskittyä ja viimeviikkoisen videon perusteella totesin ainoastaan että "älä vaan anna mun hynyttää mummoravia, ei sitten askeltakaan". No ei antanut, ei.
Puoli tuntia keskityttiin aika lailla ainoastaan siihen että hevonen liikkuu kunnolla eteen. Hupi vaikutti aika hämmentyneeltä kun sen vanhan hynytyksen ja alitempon sijaan joutuikin oikeasti töihin. Olin aina kuvitellut että jos pyydän sitä alussa liikaa eteen niin saan vain kiireisen ja jännittyneen singerin mutta nyt tehtiin ensin käynnissä sen verran töitä että hevonen vertyi vähän ja käytti itseään oikein ja ravissa tämä säilyi aika lailla itsestään. Mutta jestas että piti muistaa ratsastaa eteen. Jalkaa. Jalkaa. Pyydä lisää. Ja vielä rohkeammin eteen. Uskalla pyytää. Uskalla vaatia. Kymmenisen minuuttia se taisi vaatia että Hupi löysi tasapainonsa uudelleen mutta toisaalta tahti oli kuitenkin hanskassa alusta lähtien. Pari kertaa kysyin että "eikö tää näytä jo kiireiseltä". Ei kuulemma. Älä selitä kun ratsasta.
Ja kun akka selittämisen sijaan ratsasti niin hetken päästä hevonen liikkui oma-aloitteisesti ja aivan erilaisella energialla eteen, olematta kuitenkaan millään tapaa vahva tai hätäinen. Tosin aina kun teki jotain pienenpientä korjausta (kuten hetkellinen suoristus ympyrällä) niin energia aina katosi hetkeksi, täytyy muistaa olla vaan itse vielä nopeampi ja tarkempi. Sitten kun ravissa oli saatu palikat paikoilleen niin nostettiin laukka, ja nyt tunsin jo ihan itsekin että liikkeessä on ilmaa enemmän kun aiemmin. Varsinkin vasen laukka oli H:n sanojen mukaan "parasta laukkaa mitä olen nähnyt koskaan tältä hevoselta". Pari kertaa laukassakin tuli kommenttia että ei ainakaan yhtään hiljempaa, mutta kaikenkaikkiaan laukan tempo oli selvästi paremmin kohdillaan, eikä tietysti mikään ihme kaiken sen ravityöskentelyn jälkeen. Eikä kertaakaan tullut sitä fiilistä että hevonen veisi tai tila loppuisi kesken, välillä vähän "levisi" kun jäin matkustamaan mutta tuli takaisin "alle" kun itse keskityin. Istun laukassa kuulemma vähän etukenossa ja pienellä painonsiirrolla taaksepäin etuosaa saatiin vähän kevenemään. Millähän tuonkin saisi selkäytimeen asti...
Laukkatyöskentelyn jälkeen annoin hetkeksi pitkät ohjat ja tarkoitus oli ottaa sen jälkeen ravissa vähän voltteja ja tarkkoja kääntämisiä ja ehkä vähän laukkatyöskentelyä lisää. Hupi ilmeisesti väsähti kuitenkin alun hyvästä liikkumisesta sen verran että kun keräsin narut takaisin käteen niin oltiin pakkasen puolella ja rajusti. Lopputunti meni siis siihen että jumpattiin hevonen takaisin avuille ja oikein päin, siinä edes ihan kunnolla onnistumatta. Olen itse monesti vähän hukassa kun yhtäkkiä kaikki äsken käsissä olleet palaset katoaa ja jään vähän kokeilemaan yhtä ja toista ja kolmatta, tekemättä mitään oikeastaan kunnolla loppuun asti. H pyysi korjaamaan hevosta Isosti. Suoristamaan selvästi, kääntämään selvästi hyvin pienelle voltille, taivuttamaan vaikka vähän yli, väistättämään vaikka vähän liikaa - sen sijaan että kysyisin että voisitko vähän tehdä näin, ai et, no entä näin? Tarkemmin, rohkeammin ja loppuun asti.
Lopun takkuamisesta huolimatta jäi kyllä tosi positiivinen fiilis, ja ennen kaikkea paljon ajateltavaa. Täytyy ilmeisesti taas kerran opetella perusasioita ihan alusta asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti