Vihdoinkin kunnon talvikelit

Suomen on/off-talvi näytti taas parempaa puoltaan, kun se toivomani lumisade tosiaankin lauantaina tuli. Vähän mietin kyllä harrastamisen mielekkyyttä puskiessani lumimyräkän läpi maneesille, mutta nyt alkuviikon upeilla pakkaskeleillä olin kyllä enemmän kuin kiitollinen lumesta.

Kentän pohja oli lumisateen jäljiltä suorastaan erinomainen, ja aurinkokin paistoi vihdoin taivaan täydeltä, joten rapsakasta pakkasesta huolimatta en edes harkinnut maneesille lähtemistä. Sen sijaan kaivoin pitkästä aikaa kameran työhuoneen perältä mukaan tallille. Vuokraajalla ja Hupilla on jokin maaginen yhteys kuvien suhteen, ja heti kun vakiesittäjä ei ollut paikalla niin Hupin kiinnostus poseeraamiseen oli melko lähellä nollaa.

Muutama kuva saatiin, mutta varsinkin rakennekuva on kyllä kaukana hyvästä, kun ryhti on mitä on niin ratsuhevosesta saadaan hyvin helposti lyhytkaulainen, matalajalkainen ja pitkärunkoinen maatiaishevonen (mitä se kai kyllä tosiasiassa onkin?). Laitoin nyt kuitenkin esille ja itselle muistiin, kun alkaa taas kroppa pyöristyä aika mukavasti oikeista paikoista. Vasta jälkeenpäin kuvia katsoessani tajuan miten järkyttävän kuiva se kevään sairastelujen jälkeen oikeasti olikaan. En tiedä kehtaanko edes vertailukuvia laittaa...

Pakkaspäivien liikunnat suoritettiin asiaankuuluvalla tavalla eli ilman satulaa. Luojan kiitos huomenna lauhtuu, kolmatta päivää ei takapuoli olisi enää kestänyt. Paksu villaloimi oli välissä, mutta selkäsauma osuu luonnollisesti selkärangan päälle, ja Hupilla on kuitenkin suomenhevoseksi ihan kiitettävän kokoinen säkä. Maanantaina tein pääasiassa ravissa taivutuksia ja jumppaa joka suuntaan, ja totesin hyvin nopeasti että se vanha tuttu vinous on taas palannut ja hyvin selkeänä. Väistöt vasemmalle olivat erittäin vaikeita, ensin jopa siinä määrin etten saanut pohkeeseen käytännössä mitään reaktiota. Purettiin koko homma palasiin ja aloitettiin ihan perusasioista, apu ja reaktio. Tein käynnissä väistöjä uraa pitkin nenä aitaa kohti jarruna, ja pyysin väistämään. Kolme varttia jumppaa paransi tilannetta muttei ratkaissut kuitenkaan.

Tiistaina jatkettiin samalla jumppateemalla. Tein ensin pitkät verryttelyt ravissa ja laukassa, että paikat on varmasti kunnolla lämmenneet. Sitten ympyrälle oikeaan kierrokseen ja varovasti vastataivutukseen. Ensin oli pelkän asetuksenkin saaminen läpi käynnissä hankalaa, ja kiitos piti antaa jo yhdestä ristiaskeleesta. Hupi jännittyi, tiputti selkää alas, tarjosi pikkuravia ja pullautti oikeaa lapaa ulos. Ravissa oli turha yrittääkään. Ja sitten tapahtui taas se mystinen *naps* ja yhtäkkiä ristiaskeleet tulivat kevyestä pyynnöstä ja helposti, selkä ylhäällä ja pyöreänä. Siirsin raviin ja kokeilin: lähes yhtä helppoa. Jännittymisestä ei ollut enää merkkiäkään, sen sijaan Hupi tarjosi vastataivutuksessa jopa pidempää muotoa ja pärski silmin nähden tyytyväisenä. Venytti eteen-alas kun annoin tilaa, ja tuli takaisin ja taipui kun pyysin. Joku lukkohan tuon on pakko olla, kun aukeaminen tapahtuu niin yhtäkkiä. Mikä, missä ja miksi, sen kun tietäisi. Tämä sama on siis tapahtunut aiemminkin, viimeksi viime kesänä. Mutta ainakin täytyy olla kiitollinen, että se on aina auennut vastaavalla jumpalla. 

Tarkkasilmäinen Hupi bongaa Jotain Jännittävää

Iloittelun ja riekkumisen sijaan Hupi tarjosi liinassa omaehtoista venyttelyä. Ei paha.

 Söpöläinen. Ja "ihan ite klippasin" -kaulakarvatuherot...

Lyhytkaulainen, pitkärunkoinen, matalajalkainen maatiaishevonen?