Usko ihmeisiin

Koska joskus ihmeitä tapahtuu.

Neljä ja puoli vuotta sitten Hupi sai käytännössä tappotuomion klinikalta. Ei pitänyt tulla enää käyttöhevosta, hyvällä tuurilla maastomopo. En uskonut, sanoin että jos ei muuta tule niin se on "ainakin hiton hyvä ruohonleikkuri". Siitä puolitoista vuotta eteenpäin, ja varovasti eläteltiin toiveita että josko kuitenkin varovaiseen harrastekäyttöön ja oikein hyvällä tuurilla vaikka pikkukisailuun.

Nyt takana on paras kisakausi ikinä, rusetteja ja ennätysprosentteja ja useampi "elämäni paras rata". Vielä tärkeämpää silti on hevosen olemus: Hupilla on vauhtia kuin kymmenen vuotta nuoremmalla, ja ikä ei näy juuri muualla kuin lisääntyneinä valkoisina karvoina otsalla. Herra Hevosesta on vastaantulijat arvelleet sen olevan nuori ori, ja totta puhuen viime kesänä se kyllä käyttäytyikin kuin nuori ori, ja hankki itselleen langoista läpi juosseen suomitamman kesäheilaksi. Juhannusromanssi oli lyhyt, mutta sitäkin kiihkeämpi.

Viime kisakausi lopetettiin aluemestaruuksissa parhaaseen kisarataan ikinä. Kaatosateesta ja mutaliejusta huolimatta Hupi oli enemmän läsnä radalla kuin koskaan ennen, ja kotiin palattiin yli 65% tuloksen ja keltaisen ruusukkeen kanssa. Pohdin jo silloin, että tähän olisi ainakin hiton hyvä lopettaa. Vielä ei mitään päätöksiä ole tehty, mutta jos sattuu käymään niin, että sitä tuttua pilkettä silmäkulmassa ei enää kisa-aamuna olekaan, niin päätös on varmasti helppo. Pappahevonen kilpailee vain jos se on itse täysillä mukana.

Talvi ollaan treenailtu aika kevyesti, pääasiassa maastossa. Maneesille en enää ole viitsinyt lähteä muuta kuin silloin tällöin valmennuksiin, kun hevonen selvästi viihtyy paremmin muualla. Täysillä ei siis missään nimessä enää treenata, mutta täysillä nautitaan. Herra Hevosen ohjelmaan kuuluu pitkiä lenkkejä harjun vaihtelevissa maastoissa, ohjasajoa, paljon notkistavaa käyntijumppaa ja sopivassa määrin hikitreenejä. Se painii kavereidensa kanssa pienessä ruunaporukassa päivät pitkät, ja vaikuttaa kaikin puolin kovin tyytyväiseltä oloonsa. Pikkuisen pulska, mutta aina käsi lipassa lähdössä hommiin.

Juuri nyt kaikki on hyvin. Huomisesta ei tiedä, joten nautitaan hetkestä.

Hupi 18 vuotta

Maailman paras näkymä

Juhannusponi kesälaitumella

Hämeen alueen joukkuemestaruudet maailman parhaan KaRan joukkueessa 2018

Ruusukehai

Mörköjä näkyvissä!

Suontaassa leirillä, kyytöt vähän arvelutti alkuun

Ypäjän ruusukkeenkin saa ruksia checklistiltä yli

392 päivää

392 päivää se lopulta vei. 

Sen verran oli vuorokausia viime syksyn diagnoosista eiliseen klinikkareissuun, jossa todettiin että "tää on kuule nyt niin hyvin parantunut kun tälläsen vaan voi odottaa paranevan". Ei siitä priimaa tullut eikä välttämättä ihan sekundaa edes, mutta parempi kuin mitä vuosi sitten ajateltiin, kun ekassa kontrollissa paljastui uusi repeämä. Arpikudos on ja pysyy, mutta ympäröivä säierakenne on siistiä ja säännöllistä, yhtään harvakaikuisempaa aluetta ei löytynyt edes suurennuslasin kanssa, ja mitään turvotuksen tapaistakaan jalassa ei enää ole. Kaikissa näissä oli vielä kesäkuun kontrollikäynnillä pientä huomauttamista. Tottakai edelleenkin voi sattua mitä vaan, varsinkin kun tämä nimenomainen jalka on selkeästi altis kolhuille. Tämän hetken ennuste on kuitenkin, että järkevästi käyttäen ja huolellisesti hoitaen voisi kestää treeniä ja vaikka pienimuotoista kisaamistakin. 

Taas Teivossa

Samalla klinikkareissulla ultrattiin myös toiseen takajalkaan jokunen viikko sitten ilmestynyt pieni patti, joka osoittautui nesteonteloksi. Ei pitäisi vaivata ("näitä aina välillä näkee"), eikä ole tähän asti vaivannut, mutta seuraillaan. Parin blogin ja kaverin kokemuksen innoittamana on iilimatogoogletus käynnissä. Saas nähdä!

Kesäkuusta marraskuulle en oikeastaan tehnyt mitään muutoksia Hupin liikuttamisessa. Käveltiin pitkiä lenkkejä ja tehtiin takaosaan lihasta kiipeilemällä ja puomeilla. Ravia otettiin maksimissaan sellaista 15-20 minuuttia päivässä, useaan pätkään jaettuna ja vain asiallisilla pohjilla suorilla urilla ja loivilla kaarilla. Vasta viimeisen parin viikon aikana tein loivia avotaivutuksia ja väistöjä, lähinnä ajatuksena lisätä hitusen rasitusta ennen kontrolliultraa. Pelkkiä kävelypäiviä tai kevyen rasituksen päiviä oli paljon, eikä koskaan kahta raskasta päivää peräkkäin. Laukkaa on otettu harvakseltaan, vain silloin kun hevonen kantaa itsensä tosi kevyenä, ja vain oikeaa laukkaa lyhyinä pätkinä, lähinnä sellainen "hyvänmielen loppulaukka". Lisäksi hevonen laidunsi koko kesän laumassa, ja pienen seurannan perusteella uskallan sanoa että käveli siellä todennäköisesti kilometrikaupalla joka päivä. Ja välillä kuulemma juoksi ja riekkui niin että parempi etten edes nähnyt...

Nyt tarkoitus on lähteä vähitellen lisäämään rasitusta, mutta edelleenkään ei ole kiire mihinkään. Vainoharhaisuus pohjista, kengitysväleistä, verryttelystä, jalan kylmäämisestä ja muusta vastaavasta todennäköisesti vain lisääntyy, mutta toisaalta jos omalla maalaisjärjellä on päästy tähän pisteeseen niin kai sillä pääsee tästä eteenkin päin. 

Seuraavaa takapakkia odotellessa ;)

Mitä meille kuuluu?

Puhelimen kameran sisällön perusteella meidän kesään on kuulunut...

...Ekoheporeissuja (silloin kun putiikki vielä oli toiminnassa)

...rauhallisia maastolenkkejä

...voikukkaseppeleitä päässä...

...ja suussa

...tallin uuden tulokkaan ihmettelyä

...metsäretkiä

...laiskottelua kavereiden kanssa

...lisää metsäretkiä

...ja pihatien harvennustöitä

Hupin kesä kuluu siis varsin leppoisasti tammalauman kuninkaana laiduntaen sekä kevyesti ja maastoilupainotteisesti liikkuen. Otettiin taas ihan pienenpientä takapakkia viime ultrassa (ei mitään järisyttävää) joten edetään varovasti. Hevonen tuntuu äärimmäisen tyytyväiseltä tilanteeseensa,vaikka kyllähän tuo kasvoi korkeutta kymmenen senttiä ja oli niin tomerana lähdössä Oikeisiin Töihin, kun puin sille yhdelle ratsastuskerralle ihan huvikseni kanget päähän. Itselläni taas pitää kiirettä lainaratsun kanssa treenaillessa, joten kaikkiaan asiat ovat ihan hyvin.

Valoa kohti

Tasan viikkoa vajaa puoli vuotta siihen meni, piti ihan kalenterista tarkistaa. Viikkoa vajaa puoli vuotta kävelyä ja kylmäämistä.

Eilen käytiin klinikalla keikalla numero neljä, ja saatiin vihreää valoa rasituksen lisäämiselle, ja itse asiassa jopa kehotus edetä melko rohkeasti. Se tuoreempikin reikä, mikä vielä edellisessä kontrollissa oli musta aukko, alkaa olla enää pieni varjo ja häivähdys enää. Säierakenne on yllättävänkin siistiä, ja vaikka arpikudosta toki jalassa onkin, niin melkein uskaltaisin sanoa että edelliskerrasta sekin on vähentynyt, kiitos laserhoitojen.

Nyt pitäisi sitten saada nopealla tahdilla lihasta taakse, voin nimittäin kertoa että puoli vuotta kävellyt hevonen on aika karun näköinen ilmestys liikkuessaan. Kun se ravi ei mitään kovin lennokasta ollut ennenkään, niin nyt hevonen lähestulkoon laahaa jalkojaan maata pitkin. Nyt siis otetaan ohjelmaan reilusti harjukiipeilyä, puomityöskentelyä, vesimattokäyntejä lompakon paksuuden mukaan, ja vähän kerrallaan lisää ravia.

Ilman takapakkeja pitäisi pystyä kesällä jo treenaamaan ainakin jollain tasolla. Tokihan näin pitkän sairasloman jälkeen lihaskunnon kasvattaminen kestää pitkään, ja aivan varmasti jonkunlaista takapakkia on tiedossa jossain vaiheessa, mutta kaiken kaikkiaan fiilis on positiivisen odottava. Järkevästi suunnitellen ja tehden Hupi saattaa jopa palata kisaradoillekin vielä. Kiire ei ole vieläkään mihinkään, ja hevosen ehdoilla mennään.

Tai siis. Jos hevosen ehdoilla mentäisiin niin mentäisiin aika paljon kovempaa. Viime maastokävelyllä neljänkymmenen metrin päässä tuulessa lepattanut pyöröpaalimuovin suikale sai aikaan kolmen vartin piffipaffipuffi-sessiot. Superkiltti hevonen on välillä lenkkeillyt suitsissa, liinassa ja raippa toisessa kädessä, kun kaikki on vaan liian jännää. Tarhassa meno on ollut välillä sellaista että puhelin on soinut illansuussa, "otettiin toi Hupi sisään kun sillä oli vähän liikaa omaa kivaa eikä jalka varmaan tykkää noista pierupukkipoukkoiluista". Ei se paha ole, äärimmäisen valpas ja innokas vaan, ja aivan varmasti turhautunut.

Vähän vaan hirvittää että miten tuo malttaa pysyä nahoissaan, kun kenttä on pieni ja vähän vielä pehmeä, joten ensimmäiset ravit on pakko ottaa tiellä...

Musta syksy

Kuulumisia on kyselty useammaltakin taholta (kiitos), vaan tältä syksyltä ei ole paljon kerrottavaa. Kisakauden loppu meni omituisesti alisuorittaen vaikka näennäisesti prosentit ihan asiallisia olivatkin, eikä esimerkiksi aluemestaruusmitali jäänyt yhden väärinratsastuksenkaan jälkeen kuin muutaman hassun pinnan päähän. En ole ennen kisakauden jälkeisiä vet checkejä teettänyt mutta nyt oli jotenkin sellainen fiilis että jos nyt ihan varmuuden vuoksi. Lähinnä epäilin että etuvuohisissa tai takana ylänivelissä voisi olla sanomista, vaan väärässä olin. Tarkoituksella otettiin klinikkakäynti sellaiselle päivälle, että alla oli edellisen päivän estevalmennus. Jos jotain sanottavaa on niin se sitten myös löytyy.

Taivutuksissa ei löytynyt juuri mitään huomautettavaa, ainakaan sellaista mikä olisi 14-vuotiaalla hevosella huomionarvoista. Vasemmassa etusessa sen sijaan oli pientä turvotusta alhaalla, mutta ei kuitenkaan arkuutta, eikä mitään mikä olisi ensimmäisen kahden askeleen jälkeen näkynyt liikkeessä vaikka miten päin yritti katsoa. Tämä sama jalka on muutaman vuoden takaisen hankkarivamman jälkeen kerännyt aina nestettä muita kinttuja enemmän, ja tästä huolestuneena olen parikin kertaa käyttänyt terveen hevosen klinikalla. Vaan tällä kertaa siellä oli sitten oikeasti sanomista, siellä samassa hankkarissa missä se edellinenkin. Tämäkään vamma ei ollut missään nimessä tuore, vaan useamman viikon ikäinen jo.

Ei sitten tarvinnut enää miettiä mistä alisuorittaminen johtui, kirosin lopun päivää omaa tyhmyyttäni. Elokuussa ratsastusfiilis oli treeneissä parempi kuin ikinä ja oikeasti tuntui siltä että ollaan pääsemässä iso pykälä eteenpäin, vaikka kisaradoilla välillä hukattiinkin pisteitä turhanpäiväiseen tuijotteluun. Syyskuussa sen sijaan oli vaikeaa löytää edes treeneissä niitä huippuhetkiä, vaikka näennäisen asiallista suorittaminen olikin. Ehkä tuo aluemestaruusrata kuvaa koko syyskuuta, ulospäin ihan ok, mutta se helppous puuttui täysin, ja oma fiilis radalla oli punnertamista ja puskemista yhdessä tekemisen sijaan.

Mutta siis, suunnitelma oli kävellä 4-6 viikkoa, ultrata uudelleen marraskuun puolivälissä ja toivottavasti päästä ensi vuoden alkupuolelta varovasti ja vähitellen takaisin treeneihin. Jalka oli heti klinikkaa seuraavana päivänä kuiva kuin pikkuvarsalla, ja pääsääntöisesti Hupi malttoi hienosti olla rauhassa koko kävelykuurinsa ajan. Käveltiin varmuuden vuoksi kuusi viikkoa kun kerran potilaan pää tuntui kestävän, ja lähdettiin varovaisen toiveikkaina Teivon retkelle. Klinikka-aamuna jalassa oli ehkä aavistus nestettä (kun lähes koko tämän kuusi viikkoa jalka oli ollut kuiva ja viileä), mutta koska muut jalat tuntuivat about samalta ja matkaan lähdettiin käytännössä suoraan yön jälkeen tallista (jolloin tämän hevosen jalat ovat aina aavistuksen nesteiset), en ollut huolissani.

Olisi pitänyt olla. Siellä samassa hankkarissa oli uusi reikä, ihan vanhan vieressä. Ja kun 15-vuotiaaksi kääntyvällä hevosella on samassa hankositeessä kolmas repeämä, ja näistä uusin syntynyt kävelyloman aikana, niin eihän tuo ennuste kovin ruusuinen ole.

Kiire loppui kertaheitolla siihen paikkaan. Vielä en ole lyönyt hanskoja kokonaan tiskiin, mutta se lienee jo melko lailla selvää että kisat on kisattu. Toiveissa on, että ajan kanssa ja rauhassa kuntouttamalla Hupi kestäisi vielä kevyttä käyttöä. Kesään asti mennään eläinlääkärin ohjeiden mukaan, ja vaikka varmuuden vuoksi tuplaamalla kaikki ajat, ja laidunkauden jälkeen katsotaan sitten tosiasioita silmiin. 

Siihen asti ei ole kuin aikaa.

Rengon kisa aka. Kun tunne ja todellisuus eivät kohtaa, part 2

(Part 1)

Arvoin ihan viime tippaan asti Rengon kisaa että lähdetäänkö vai ei. Kisatauko olisi ilman tätä reissua venynyt viiteen viikkoon (Parvela-Orivesi), niin viimeisenä päivänä laitoin ilmoittautumisen menemään. Ohjelmassa oli siis 2-taso ja HeA:10.

Hetken kirosin lähtölistojen ilmestyttyä, kun startti oli heti ysin jälkeen, ajomatkaa tulisi kuitenkin puolisentoista tuntia joten herätys oli viiden pintaan. Sääennusteiden vihjatessa ukkoskuurojen mahdollisuudesta iltapäivälle olin kuitenkin oikeastaan ihan tyytyväinen aamustarttiin. Oltiin kisapaikalla sopivasti noin tunti ennen starttia, ja vähän puoli ysin jälkeen kiipesin selkään, suunnitelmissa reilun puolen tunnin verkka.

Oma kroppa oli vähän jumissa, kiitos maanantaisen kuperkeikan, joten en istunut alas kovinkaan paljoa, ja tein melko paljon jumppaa ihan vaan käynnissä. Hupi ehti jo ensiminuuteilla rakastua tien toisella puolella laitumella olleeseen varsaan, joten toisessa päädyssä oli keskittyminen hetkittäin vähän hukassa. Tehtiin paljon väistöjä sekä käynnissä että ravissa (nopea pohje!), muutama takari (joko about puolikkaina tai sitten "yli", ajatuksena että pääsen ratsastamaan haluamastani askeleesta käännöksestä ulos) ja vastalaukkaa (nostojen ja lyhyiden laukkapätkien kautta hevonen pois kädeltä ja kantamaan itse oma kroppansa). Tarkistin myös vielä juuri ennen radalle ratsastamista että hevonen odottaa kulmissa - HeA:10 ei alun jälkeen juuri tarjoa aikaa valmisteluille, joten jokainen kulma pitää pystyä käyttämään hyväksi. Verkka-aika oli ihan sopiva, vaikkei hevonen mitenkään erityisen hyvältä tuntunutkaan radalle ratsastaessa. Mieli olisi tehnyt hinkata vielä asioita läpi pidempään, mutta järki sanoi kuitenkin että tämän paremmaksi tämä ei nyt tänään muutu.

Rataa kiertäessä Hupin keskittyminen oli onneksi jo kuskissa eikä siinä vähän tuomariautojen takana olleessa varsassa. Varsinainen tulikoekin läpäistiin, kun ensimmäistä kertaa päädyn läpi ratsastaessa tuulenpuuska kaatoi suoraan hevosen takana radan vieressä koristeena olleen kukkasaavin, eikä tästä aiheutunut pientä pyrähdystä suurempaa. Voiko oikeasti turhanpäiväisen kyttäämisen ja jännittymisen saada pois yhdellä ainoalla treenikerralla?

Koko radan ajan itselläni oli vähän sellainen fiilis että ei tämä nyt oikein kulje. Sisään tultiin ihan ok, ekan keskiravin unohdin (!) valmistella, ja väistö oikealle oli vähän vaisu, vaikka sen pitäisi olla se parempi. Toinen keskiravi lähti paremmin mutta hajosi turhankin nopeasti, toinen väistö soljui sivulle ihan hyvin, mutta jäi etupainoiseksi asetusta en saanut rehellisesti läpi. Käynti tuntui hitaalta mutten uskaltanut koskea juurikaan viime radan rikko mielessä (toim. huom. käynti näytti varsin rennolta ja siitä tuli seiskaakin, että voi sitten jättää ihan jatkossakin koskematta ja antaa hevosen hoitaa homman...). Ensimmäinen takari vähän läpi kävellen, toisessa molempien tuomareiden mukaan astui taakse (varmasti pitää paikkansa, häiritsee vaan se etten itse tuntenut, ja videolla on juuri toinen hevonen edessä eli ei näe tilannetta). Laukannoston ryssin itse kun taas unohdin (!!) valmistella ja sitten kun muistin niin vähän turhan ärhäkästä puolipidätteestä Hupi hämmentyi ja steppasi pari askelta ennen nostoa. Keskilaukka turhan vaisu ja etupainoinen, pitäisi uskaltaa antaa mennä, kun vasemman laukan saan koottua kaarelta nätisti vaikka ei olisikaan ihan niin hyvin takaosalla. Kaarros aika kivassa tasapainossa, vastalaukkakaarre taas vähän mitäänsanomaton (jos näistä on tarjottu seiskaa ja kasia niin miksi pitää vaan ajella läpi ja ottaa se kutonen?). Oikean laukan nostossa perä lensi sisään että heilahti, ja en saanut "keskilaukan" jälkeen oikein enää mitään tatsia, vaan hetkittäin oikeasti tuntui siltä että tämä voi vielä pudottaa raville. Ja ratsastamisen sijaan varmistelin. Mistä kaupasta saisi ostaa uskallusta? Lopputervehdykseen tulin vähän liian varovasti, ja kun ravista puuttui energia niin pysähdys jäi takaa hajalleen.

Radan jälkeen ajatuksena oli kävelyttää, riisua, lastata ja juottaa hevonen, hakea paperit ja lähteä pikapikaa kotimatkalle. Ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen kun kuulutus kertoi prosenteiksi 61,400% ja sillä luokan johtoon (Anu sattui juuri olemaan vieressä, voinet todistaa tämän ;) Ja sori kun en tajunnut siinä jäädä jutulle enempää). Luokkahan oli toki ihan alussa, ja selvää oli että ohi tulee menemään vielä moni. Aika pitkään saatiin kuitenkin tätä kisapaikalla odottaa, ja lopulta tuomio oli toinen ei-sijoittunut. Vaivaiset 4,5 pistettä jäi rusettiin matkaa, sen verran enemmän olisi kyllä ollut otettavissa.

Videon katsomisen jälkeen totesin että eipä se nyt tosiaan näyttänyt ollenkaan niin pahalta kuin mitä tuntui. Ehkä se huono fiilis johtui siitä, että hevonen oli niin hurjan etupainoiseksi pyrkivä koko ajan (luottokengittäjän reissu, tasan viikon normaalista venynyt kengitysväli, ja hiihtoliiton hyväksymä suksimalli alla). Pakko kuitenkin olla tyytyväinen siihen, miten paljon pystyin ratsastamaan vaikka olin koko radan ajan enemmän tai vähemmän poissa mukavuusalueeltani. Ja vielä enemmän pitäisi, kun edelleen joka toisessa tämän kauden paperissa lukee "uskalla vaikuttaa", "ratsasta rohkeammin" tai jotain vastaavaa loppukommenteissa.

Kotimatkalle lähdettiin siis lopulta ihan hyvillä mielin. Ja oikeastaan ihan kaikista päällimmäisenä mielessä oli edelleenkin Hupin "henkisen kantin" kasvu: Kuukausi sitten tehtiin tikusta asiaa ja hakemalla haettiin kytättävää, ja nyt oikeasti hevosen säikäyttänyt asia ei jäänyt päälle vaan se uskalsi nopeasti rentoutua uudelleen. Itse asiassa hevosen rentous ehkä on sittenkin se ihan kaikkein päällimmäisin fiilis tästä reissusta, ja se ei ole huono asia se.

Video seuraa perässä, kunhan saan pienet tekniset ongelmat ratkottua.

Ei mennyt niin kuin Strömsössä...

... ne viime postauksessa mainitut kavalettitreenit nimittäin.

Eilen kannoin reippaasti kentälle kuusi puomia ja viereen kuusi tolppaa. Mentiin ensin hetken aikaa puomisarjaa maapuomeina, ja hetken päästä hyppäsin alas nostamaan puomin päät ylös kannattimille. Hupin mentaliteettina tuntui olevan "vauhti korjaa virheet", ja se kolisteli menemään katsomatta kovin suuresti jalkoihinsa. Pari kertaa autoin noin miljoonalla puolipidätteellä löytämään riittävän rauhallisen tahdin ja tempon, kunnes sitten kolmannella lähestymisellä totesin että selvittäkööt itse jalkansa.

No ei selvittänyt. Kompastui toiseen puomiin ja sitten mentiinkin komeasti kuperkeikkaa. Ensin kuski vasemman lavan yli puomien sekaan ja sitten hevonen kuperkeikkaa perään. Muistan maassa maatessani kironneeni että nyt muuten sattuu ja kunnolla, kun hevosen kylki lähestyi yläviistosta. En vieläkään käsitä miten Hupi räpiköi ylitseni osumatta käytännössä juuri ollenkaan, suoraan yli se nimittäin tuli.

Hupi seisoi kentän keskellä melko hämmentyneen ja nolon näköisenä. Syljeskelin enimmät hiekat ja nappasin hevosen kiinni. Pikainen tsekkaus, ei näkyviä vekkejä, ja liike ok, joten ei muuta kun takaisin kyytiin. Tein ensin hetken aikaa töitä sileällä, ja tulin sitten puomit vielä pariin kertaan, mutta ihan vaan maapuomeina...

Vuorokausi tapahtuneesta parhaisiin ystäviini kuuluvat burana, mobilat, kylmä- ja lämpögeelipussit ja back on track -peitto. Puomin kuva on kauniisti piirtynyt vasempaan reiteen ja vasemman käden liikeradat ovat hiukkasen rajoittuneet. Hevonen vaikutti tänään ihan normaalilta, joten isommat kolhut taisivat osua kuskille. Toivottavasti saadaan akka kuntoon sunnuntaiksi.

Tulitikkuja?