Takaisin töihin

Paluu arkeen ei ole ollut helppo lomailun makuun päässeelle Hupille.

Sunnuntain maastoilu sopi herralle kyllä vallan mainiosti ja se oli oikein innoissaan lähdössä lenkille - suitsia pukiessa lämmittelin jäisiä kuolaimia käsissäni ja yritin väistellä hevosen ylähuulta kun se oikein kaivamalla kaivoi kuolaimia suuhunsa, että hittoako niitä siellä haudot, mennään jo. Käytiin vajaan kymmenen kilometrin lenkki lähiteitä sinne tänne hölkäten. Google mapsin etäisyydenmittaustyökalu on muuten oikein näppärä, vähitellen alan hahmottaa millainen on meidän "kevyt maastolenkki" noin pituutensa puolesta. Pikku-ukkoja nähtiin riittävästi, muunmuassa joka ikinen aurauskeppi oli erittäin epäilyttävä, ja pihoissa olevia ihmisiä säpsyttiin parin sivuloikan säestämänä, mutta meno oli oikein iloista ja molemmilla oli hauskaa.

Sen sijaan eilen mentiin sitten kentälle, ajatuksena kerätä vähän takajalkojakin töihin mukaan ja jumpata kylkiä vetreämmäksi. Edellispäivänä tosiaan hölkättiin vaan pitkässä rennossa muodossa suoraa tietä, ja vaikka syksyllä puhuinkin suoristamisen puolesta, niin ihan kaikkia ongelmia sielläkään ei valitettavasti saa ratkottua. Kentälläkin niin kauan kun mentiin verkkaravia hölkynkölkyn kenttää ympäri niin Hupi oli suoran ja rennon tuntuinen, mutta kun yritin pyytää sitä yhtään lyhyemmäksi, tai taipumaan pääty-ympyrää pienemmälle kaarelle niin se löi hanskat tiskiin ihan kokonaan. Ei pysty, ei taivu. Sata siirtymistä, kaksi sataa ulko-asetusta, kolme sataa kaarta, ja hevonen alkoi antaa vähän periksi, mutta hyvää siitä ei saanut kyllä tekemälläkään. Plussana kuitenkin se, että loppua kohti se alkoi selvästi yrittää jo ihan tosissaan. Onneksi valmennuksiin on vielä muutama päivä aikaa, ainahan tuo on lomailun jäljiltä aikansa ottanut ennen kun vetristyy taas kunnolla.

Loppuverkat tehtiinkin sitten hyvin poikkeavalla tavalla. Hyppäsin selästä alas, otin suitsista ohjat pois, nostin jalustimet ylös, suljin kentänportit ja päästin hevosen irti. Ja voi luoja se toimi. Seisoin itse kentän keskellä ja hevonen hölkkäsi kiltisti tasan siihen suuntaan ja sitä askellajia kun pyysin (okei, myönnetään että laukan jälkeen käynti oli hetken hakusessa). Riitti kun kädellä ja vartalolla vähän vihjasi että mitä haluan, paria metriä enempää ei tarvinnut kentän keskeltä kertaakaan liikkua. Ja loppukäynnit käveltiin sitten söpösti possujunassa, pysäytin Hupin, kävin rapsuttamassa vähäsen ja sen jälkeenhän se sitten seurasi kuin koiranpentu. Sain tehdä isoja ja pieniä kaarteita molempiin suuntiin, nopeita käännöksiä, pysähtyä, peruuttaa, ja se peilasi ihan kaiken. Pienestä voi ihminen tulla niin kovin onnelliseksi.