Kun sen oikein oivaltaa...

...ratsastus on ihanaa?

Hannan tämänkertainen valmennus toi mukanaan oivalluksia ja ahaa-elämyksiä. Hupilla oli alla viime valmennuksen jälkeen viikon syysloma, joka sisälsi lähinnä vapaapäiviä ja kevyttä maastoilua tai ilman satulaa humputtelua. Loman jälkeen pari ensimmäistä työskentelykertaa oli tutusti vähän hankalampia (ehkä tosin enemmän kuskin jumeista johtuen), mutta nyt Hupi tuntui heti verkasta alkaen tosi lupaavalta. Se oli suora, joustava, ehkä vähän turhankin pyrkivä ja innokas, mutta sataprosenttisesti kuulolla.

Aloitettiin, kuten käytännössä aina, tarkistamalla perustyöskentelyn laatu ympyrällä. Pysähdyksiin ja alaspäin siirtymisiin oli tullut viime kerrasta paljon ryhtiä ja takaosa oli hyvin mukana, Hanna kiitteli että selvästi korjausten eteen on selvästi tehty töitä (mikä todellakin pitää paikkansa). Käynti-ravi-siirtymisissä piti heti siirtymisen jälkeen muutaman kerran koskettaa raipalla takaosaa, ja näin raviin tuli vähän enemmän energisyyttä ja ilmaa. Muistin kyllä ratsastaa ravia aktiivisemmaksi, mutta vasta muutaman askeleen matkustelun jälkeen.

Seuraavaksi tehtiin kulmiin voltit ja pitkät sivut ratsastettiin avotaivutuksessa. Jostain syystä nyt sekä aina vaikea vasen taivutus että yleensä helppo oikea taivutus olivat molemmat hukassa. Oikeassa kierroksessa vika löytyi siitä ettei oikea pohje ollut kunnolla läpi, vasemmalle taas luulen vihdoin löytäneeni sen fiiliksen mikä tuohon vaikeaan ja jäykempään suuntaan pitäisi olla. Vasemmalle avot on monesti tosi epätasaisia, ensin ei taivu kunnolla, sitten taipuu mutta samalla poikittaa ja työntää ulkolapaa liikaa eteen-alas. Olen koittanut viime aikoina kiinnittää erityishuomiota omiin käsiini (jotka tekevät aivan liikaa koko ajan), ja kun lukitsin ulkokyynärpään kylkeen ja pidin ulkokäden omalla paikallaan niin lapakin pysyi hallinnassa. Jännä ilmiö, että jos omaa ulkokättä työntää eteen ja pudottaa alas niin lapakin menee perässä sinne samaan suuntaan. Ylipäätään pitäisi paremmin muistaa aina, että hevonen heijastaa kyllä hyvin tunnollisesti sitä kuskin omaa ryhtiä ja asentoa, ja ongelmissa tarkistaa ensin oma kroppa.

Laukassa tehtiin loivia kiemurauria. Vastalaukka on nyt pykälää isompaa ja oli hieman holtitonta näin pitkillä pätkillä, osa ongelmista tosin selittyy sillä että Hupi oli jo vähän väsynyt eikä olisi jaksanut kantaa laukkaa itse vaan painoi koko ajan vähän ohjalle. Laukan rytmi pitäisi saada aavistuksen nopeammaksi, ettei Hupi joutuisi harppomaan vastalaukassa pidempiä askeleita mihin se oikeasti pystyy. Lyhyemmillä askeleilla ja nopeammalla rytmillä vastalaukassakin säilyy tahti ja tasapaino paremmin. Molemmissa suunnissa tehtiin laukassa myös diagonaalit ja raviin siirtymiset lopussa, laukka säilyi helposti ja pystyin molemmissa kierroksissa kokoamaan laukkaa riittävästi, tekemään siirtymisen haluamassani kohdassa ja ratsastamaan ravia tahtiin ja jopa eteenpäin heti.

Viimeisenä tehtävänä tehtiin vielä lävistäjille keskiraveja. Olin alkuviikosta maneesilla itsekseni ratsastamassa, ja tein loppuverkassa temponlisäyksiä lävistäjille, ja kaikkiin aiempiin yrityksiin nähden Hupi suorastaan lensi kaikki seitsemän yritystä. Se tarvitsee vielä voimakkaan tuen edestä, pienen asetuksen oikealle (ettei oikea lapa karkaa) ja se selvästi levittää takaa, eli edelleen voimaa puuttuu, mutta syksyn tehotreeni on kyllä tuottanut huimasti tulosta. Kerroin Hannalle, että hevonen on ehkä viimein saanut juonen päästä kiinni, ja että teen tämän vuoksi mieluiten keventäen, etten ainakaan häiritse. Ensimmäisen diagonaalin jälkeen kommentti oli "ohhoh, tuu vielä uudestaan", ja toisen jälkeen "hyvä, tosi hyvä, taputa ja anna pitkät ohjat, sille riittää", oikeaan suuntaan ollaan siis menossa. Lisää rutiinia ja vielä lisää voimaa, niin saa tehtyä siirtymisetkin paremmin, ja kuskille lisää vatsalihaksia niin ehkä joskus pystyy istumaan alaskin.

Loppuverkassa Hupi oli edelleen vähän turhan innokas ja kierroksilla, eikä meinannut millään malttaa venyttää kunnolla. Lopulta löytyi vähän rauhallisempi tahti ja matalampi muoto, kun sitkeästi tein suunnanvaihdoksia ja kaaria koko ajan.

Tunnin jälkeen Hupi oli hiestä aivan läpimärkä, ja lopun väsyminen varmasti selittyy osin tällä. Olin suunnitellut pitäväni turkiseläimen luomuna kahden aiemman vuoden tapaan, mutta näin valtava hikoaminenkaan ei ole kyllä enää järkevää. Tarkoitus on valmentautua viime talvea aktiivisemmin, ja käydä maneesilla vähintään kerran-kaksi viikossa, ja näillä kerroilla Hupi on kyllä poikkeuksetta näin hikinen. Toisaalta en halua talliin joutua loimittamaan, koska kahden klippaustalven kokemusten perusteella Hupin iho kuivuu ja kärsii selvästi jatkuvasta loimen alla hautumisesta, eikä kesäkarvakaan kasva tällöin hyväksi. Ratkaisuksi taitaa pakostakin tulla se kammottavan näköinen vauhtiraita tai loimiklippaus, kokonaan en missään nimessä klippaa mutta ei tämänhetkinen tilannekaan ole se oikea ratkaisu. Kaverilla sattuu olemaan klipperi lainassa vielä alkuviikkoon, ohjelmassa on tänään hikitreeni maneesilla, perään kunnon pesu ja kuivattelu yön yli, ja maanantaina karvat saa kyytiä. Voi tulla koomisen näköinen otus kun talvikarvalla on mittaa kuitenkin varmasti useampi sentti. Mutta tärkeintä kai on kuitenkin käytännöllisyys ja hevosen hyvinvointi.