Kevättä rinnassa

Vaikkei helmikuu ole vielä edes ihan puolivälissään, niin Hupi alkaa olla kaikin mahdollisin tavoin sitä mieltä että kevät on tullut. Viime vuoden tapaan talviturkista ollaan alettu hankkiutua eroon hyvissä ajoin, ja karvaa lähtee ihan käsittämättömät määrät.

Sen lisäksi kevätriemua on ollut havaittavissa käytöksessä jo hetken aikaa, ja viimeistään toissapäiväisellä maastolenkillä kävi selväksi, että tätä tämä on sitten seuraavat pari kuukautta. Tallinkäytävällä varusteita pukiessa Hupin ryhti kasvaa jo useammalla sentillä, ja silmissä on ihan erilainen loiste kuin syksyllä. Käytös on edelleen periaatteessa oikein asiallista ja korrektia, mutta valppausaste on kasvanut muutamalla kertaluokalla.

Maanantaina ajattelin käydä kevyesti keventelemässä maastossa, jos vaikka hevonen on jumissa viikonlopun treenien jäljiltä - lauantaina vuokraaja hyppäsi ja sunnuntaina menin itse pitkän kaavan kautta kangilla. Ja vielä mitä, koko puolen tunnin lenkki oli mallia askel-askel-hyppy. Joka kerran kun itse herpaannuin keskittymiseni kanssa parin askeleen ajaksi niin joku lumikökkö tai varjo tien sivussa oli sivuloikan arvoinen. Mihinkään idiootti-mielentilaan Hupi ei missään nimessä itseään lietsonut, se vaan ylireagoi aivan kaikkeen. Jossain viidentoista loikan kohdalla menin jo laskuissa sekaisin, ja liikkeellä oltiin kuitenkin vain puolisen tuntia...

Eilinen maastolenkki oli puuskittaisesta tuulesta huolimatta jo selvästi rennompi. Tavoitteena oli maksimissaan tunnin lenkki tasaista ja rauhallista käyntiä, ravia ja laukkaa. Joskus ystäväni Sports Tracker on kertonut korutonta kieltään "tasaisuudesta" mutta nyt läpi lenkin mentiin melko tarkasti samassa tempossa (tempoa on muuten ihan mielenkiintoista seurata välillä). Ravi oli melko tasaisesti 12km/h, muutaman sadan metrin laukkapätkät kaikki neljä hallittua ja tasaista 20km/h (laukkasi muuten varsinkin oikeaa laukkaa oikein hienosti, rentona, kevyenä ja pyöreänä!), ja ehkä suurimpana saavutuksena sekä alku- että loppukäynnit samaa ja rauhallista 6km/h. Yleensä maastolenkeillä kierroksia kertyy loppua kohti siinä määrin, että loppukäynnit ovat kaikkea muuta kuin rentoa menoa. Monesti olen käynyt tiputtamassa satulan talliin ja lähtenyt vielä taluttelemaan hevosta, kun se ei yksinkertaisesti vaan kotiin päin töhöttäessään ole palautunut ollenkaan.

Seuraavat pari päivää mennään omien kiireisten aikataulujen ehdoilla, sitten pari vuokraajan päivää, ja viikonvaihteen jälkeen toivottavasti taas valmentajan silmän alle. Kisakausi korkataan näillä näkymin maaliskuun puolivälissä, kun TaRin seurakoulukisoissa on ohjelmassa kiltti-kiva-helppo HeA-rata (josta tosin löytyi melko monta sudenkuoppaa, kun sunnuntaina yli-innokkaalla hevosella sen läpi ratsastin...)