Kodin putkimiehelle käyttöä?

Eilinen tallireissu oli viimeiseen viisiminuuttiseen asti ihan normaali, tai oikeastaan kaikki sujui kuin tanssi. Se viimeinen viisiminuuttinen vaan venyi lopulta kolmeen tuntiin.

Aloitetaan nyt kuitenkin siitä normaalimmasta osiosta. Onnistuin ajoittamaan ratsastuksen ihan nappiin kahden sadekuuron väliin, ja säilyttiin melko lailla kuivina molemmat. Edellispäivän vapaan vuoksi käytiin ensin maastossa puolen tunnin reippaalla kävelyllä että paikat lähtee aukeamaan. Kentällä tein ensin melko pitkään käynnissä jumppaa, avoja, jyrkkiä väistöjä ja takareita (vähän samaan tyyliin siis kuin Hannan valmennuksessa viimeksi. Molempiin suuntiin ulkotakanen meinasi jäädä vähän laiskaksi, ja jouduin tekemään ihan tosissaan töitä, että sain myös sen "odottamaan" ja kantamaan painoa. Ravissa fiilis oli ensin suoraan sanoen aika kamala, meno oli melko selätöntä ja tahditonta. Kymmenen minuuttia töitä, sisältäen pääasiassa lyhyitä käyntisiirtymisiä, joista terävästi isoon raviin (heti avusta eikä huomenna), ja "melkein-käyntiin-siirtymisiä", joissa viimeisestä raviaskeleesta ennen käyntisiirtymää ratsastinkin taas eteen - ja johan oli alla taas ihan eri hevonen. Takaosa alkoi ottaa painoa, kroppa lyhentyä ja raviin tuli tahtia ja jopa vähän joustoa. Otin pienen riskin huonokuntoisella hevosella, ja tein laukkatyöt heti suoraan perään ilman taukoa, ajatuksena oli vain tsekata laukka ja lopettaa siihen kokonaan. Niin monta kertaa ollaan menty metsään tässä, kun en ole osannut pitää rimaa sopivalla tasolla, vaan yrittänyt saada kaiken kerralla, jolloin tietysti sitten korjattavaakin on löytynyt enemmän kuin riittävästi. Nyt maltoin pyytää vaan suoran hevosen suoralla uralla (yksi pitkä sivu - check), taipuneen hevosen kaarevalla uralla (yksi pääty-ympyrä - check), ja jalasta sivulle ilman kiihdytysajoja (pari loivaa väistöä uralta pois, baby-sulku-ajatuksella - check). Kaikki toimi kuin ajatus. Iso kiitos, iso taputus, selästä alas, satula pois ja loppukäynneille.

Potilas Saarinen lekuria odottamassa

Tallissa tuuppasin hevosen sateelta suojaan karsinaan, missä se rouskutti hetken jonkun jämäheiniä, joi melassilimpparinsa ja tuuppasin sitten väkirehut nenän eteen. Laidunkaudella meillä hevoset saavat väkirehut vain kerran päivässä omistajan puolesta. Varsinaista väkirehuruokintaa Hupi ei suuresti kaipaa, mutta turvotan sille pari desiä pellavaa, mihin saa näppärästi sekaan suolat (Hupi ei suostu koskemaankaan suolakiveen) ja vitamiinit jne. Lisäksi Hupi saa vähän "hyvänmielenkauraa" ja kivennäiset. Yleensä - kuten tälläkin kerralla - annan ensin pellavapuuron, ehkä pienellä kauramäärällä höystettynä että kelpaa, ja sitten kuivat erikseen (että pureskelisi kunnolla). Kun kuppi oli tyhjä niin olin jo viemässä Hupia takaisin laitumelle, kun muistin että pyllypyykillähän tässä piti vielä käydä. Maha on mennyt aavistuksen löysälle kuten aina kokopäivälaiduntamisen alkupuolella, ja halusin pestä pahimmat roippeet pois.

Jo karsinasta pesariin mennessä Hupi oli ehkä ihan vähän vaisun tuntuinen, mutta vain sen verran että kiinnitin huomiota, ja unohdin saman tien. Pesun jälkeen alkoikin sitten tapahtua. Ensin pari vähän hassua "ynähdystä", sitten hevonen köyristi koko selkänsä ja alkoi kakoa hurjan kuuloisesti. Ei jäänyt epäselväksi mikä oli hätänä, ruokatorvessa oli tukos. Äkkiä hevonen irti ketjuista ja riimunnarun päähän, ja itselle puhelin kouraan. Totesin että henki kulkee, hevonen pysyy jaloillaan mutta ei saa oikeastaan mitään yskittyä edes pihalle. Kun tilanne ei lähtenyt parissa minuutissa menemään parempaan suuntaan vaan ennemmin päin vastoin, niin ei auttanut kuin soittaa päivystävälle. Vuorossa oleva eläinlääkäri sattui onneksi olemaan a) ns. hevoslääkäri ja b) naapuripaikkakunnalla. Totesin puhelimeen, että tiedän että nämä usein menevät ohi itsellään, ja että ei tämä nyt kuolemaa ole justiinsa tekemässä, mutta sen verran tuskaiselta näyttää, että jos ei mitään akuuttitapausta ole juuri nyt käsillä, niin mieluusti saisi paikalle tulla. Puhelun aikana Hupi sai ensimmäisen kerran oikeasti yskittyä, ja pihalle tuli sekä suun että sierainten kautta kauransekaista limaa.

Kaunista, eikö totta. Tällaista jälkeä saatiin aikaan odotellessa.

Siinä odotellessa Hupi oli alkuun tosi tuskaisen oloinen: kuopi ja paukutti etusella maata, köyristi koko kroppansa ja näytti siltä kuin yrittäisi oksentaa, kakoi aikansa ja sitten jäi seisomaan päätään roikottaen. Ja hetken päästä sama show uudelleen. Hevoselle vaan ei oksentamisen taitoa valitettavasti ole suotu. Useamman limaklöntin se sai kuitenkin yskittyä pihalle, ja alkoi vähitellen muuttua levollisemmaksi. Ähkyjen perusteella kuitenkin tiesin sanoa, että levollinen ja rauhallinen Hupi näyttää ulkoisesti täsmälleen samalta kuin todella kipuinen Hupi, joten oli melko vaikea sanoa että kummasta milloinkin oli kyse. Pariin kertaan tilanne näytti jo laukeavan, mutta esimerkiksi reilun kymmenen metrin kävely autoni vierestä tallin viereen sai hevosen kakomaan uudelleen.

Lopulta sitten kävi kuten niin usein käy. Varmaan reilu viisi minuuttia ennen kuin eläinlääkäri kurvasi pihaan, alkoi tilanne oikeasti laukeamaan, ja siinä viidessä minuutissa Hupi sitten piristyi käytännössä täysin normaaliksi omaksi itsekseen. Vihreä olisi maittanut, liikkuminen ei aiheuttanut uutta kohtausta, ja muutenkin hevonen oli lähinnä sen oloinen, että hittoako me tässä vaan seisoskellaan. Eläinlääkäri totesi tultuaan saman kuin minäkin, mutta varmuuden vuoksi halusi kuitenkin katsoa ja kuunnella hevosen läpi, ja letkuttaa vähän nestettä, että nähdään että ruokatorvi on varmasti kunnolla auki, eikä refluksia tule. Hupin ilme oli melko paljonpuhuva, kun se näki letkutustarvikkeet, ja huomautin Herra Hevoselle, että "se on kuule ihan sama minkä kohdan siitä rööristä saa tukkoon, aina tulee letkua nenään".

Lopputulos oli onneksi seuraava: kaikki ok, kiitos ja näkemiin. Lasku seuraa perästä. Kallista tämä hevosen ruokkiminen...

Se, mikä tukoksen varsinaisesti aiheutti, jää ainakin osin mysteeriksi. Vahvimmat ehdokkaat ovat kuitenkin pellavaan turvottamisen jälkeisestä sekoittamisesta huolimatta jäänyt isompi "klimppi", liian nopeasti hotkittu kaura-annos, tai sitten nämä kaksi yhdessä. Voi olla, että jatkossa sekoittelen vielä vainoharhaisemmin nuo pellavapuurot, ja muistan kiittää hevosta siitä, että se ainakin normaalitilanteessa on äärimmäisen hidas syömään väkirehunsa.