Naps...

...kuuluu kun palaset loksahtaa kohdilleen. Tällä kertaa se paikalleen osunut palanen oli laukka. Vielä viikko sitten laukka oli vähän sellaista "vauhti korjaa virheet" -tyyppiä (ks. fiilikset edellisestä postauksesta), missä ainoa keino tasapainottaa menoa tuntui olevan siirtymiset ja uudet nostot. Ja nyt sitten pari viime ratsastuskertaa olen ensimmäisestä laukannostosta tehnyt ensin vähän "verkkalaukkaa" ympyrällä, sitten suoria uria, voltteja, kokoamisia, keskilaukkaa, vastalaukkaa, ja kaikki yhteen pötköön ilman ensimmäistäkään raviin tai käyntiin siirtymistä välissä. Väliin lepokäynnit ja sama homma toisin päin. Ei ongelmia. Välillä pientä etupainoisuuteen pyrkimistä, joka kuitenkin korjaantui suht helposti.

Ai että mitäkö tässä välissä sitten tapahtui? No kuski alkoi matkustamisen sijaan ratsastaa.

Hanna joskus vuodenvaihteen alla sanoi jossain valmennuksessa takareita tehdessä, jotakuinkin, vapaasti lainaten että "noin miten se on sulla käynnissä avuilla, sen pitää olla ravissa ja laukassakin, et sä voi antaa sen valahtaa miten sattuu vaan sun pitää uskaltaa vaatia siltä". Nyt kun yritän jälkeenpäin miettiä että mitä oikeastaan lopulta tein eri tavoin kuin aiemmin, niin oikeastaan se merkittävin asia taitaa olla se, että nyt siirtymisten sijaan korjasin laukkaa laukan sisällä. Asetin raamin ja uskalsin vaatia hevosen sinne raamin sisälle - ja sinnehän se sitten hetken päästä jäi ja rentoutui. Ja laukkasi edelleen, ja kivasti laukkasikin. Vähän yritti toki kysyä vaikeampina hetkinä, että josko kuitenkin voisi venyä ja valua, mutta hyväksyi korjaukset hyvin. Itselle jäi paljon enemmän aikaa ja työkaluja "parempaan käyttöön", kun itse peruslaukan ratsastamiseen ei joutunut käyttämään kohtuuttomasti energiaa. Niin kovin yksinkertaisia asioita...

Varmasti tässä on paljon asioita taustalla, minkä ansiosta palaset loksahtivat paikoilleen juuri nyt, ja minkä takia paletti on aiemmin ollut levällään. Tammikuussa tehtiin paljon maastossa ylämäki- ja hankitreeniä, eikä oikeastaan tehty juurikaan hienosäätöä, vaan joko treenattiin voimaa tai palauteltiin. Kroonisen aikapulan vuoksi maneesireissut jäivät helmikuussa suorastaan hävettävän vähiin, ja ulkokentän pohja salli monesti vain käynti-ravi-työskentelyn, ja laukan korkeintaan nostoina ja ihan lyhyinä pätkinä siinä ainoassa oikeasti pitävässä kohdassa. Nyt sitten viime aikoina kentän pohjan on ollut käytännössä käyttökelvoton (kerran melkein jo kaadoin hevosen sinne kun hokki ei purrutkaan riittävästi, onneksi ei sattunut), joten sinne maneesille on ollut pakko lähteä jos ylipäätään aikoo ratsastaa. Joka tapauksessa kiva huomata, että jo ihan muutamalla treenikerralla alkaa ne säädöt sitten kuitenkin löytyä kohdilleen.

Ja maneesista puheen ollen, Hupi on päässyt viime aikoina maneesikeikoilla ylittämään tikkuja aiempaa useammin. Kerran oli vuokraaja estevalkussa (pientä rataa kuin vettä vaan) ja kerran tuuppasin kaverin kyytiin kokeilemaan (hyvässä rytmissä tasaisesti kaikki tehtävät). Viimeksi uskaltauduin itse (lue: tämä edelliskerralla kyydissä ollut kaveri pakotti, kanget ja koulusatula ei kuulemma olleet valideja tekosyitä) hyppäämään viiden esteen jumppaa, ja täytyy kyllä sanoa, että kotimatkalla alla oli niin itseensä tyytyväinen hevonen ettei tosikaan.

PS. Olin jo päättänyt että kisakausi avataan vasta ulkokentillä. Koska olen kuitenkin melko helposti ympäri puhuttavissa, koska kisat on "naapurissa" ja kyyti järjestyi, ja koska hevonen on ainakin muutaman päivän ollut jo tosi kiva, niin menin sitten ilmoittautumaan Niihamaan kansallisten alueluokkaan (tiedän, uusi kilpailujärjestelmä sitä ja tätä, tunnen sen etu- ja takaperin jo, mutta olen kaavoihini kangistunut). Yhden tähden A-kenttäkisaohjelma on onneksi ennestään tuttu ja ihan äärimmäisen kiltti HeA-ohjelmaksi. Ja hei, onhan meillä yksi valmennuskin vielä tässä välissä... ;)

Kaksi aamu-unista matkalla maneesille lauantaina klo 9.08. Ihmeiden aika ei ole ohi!