perjantai 12. lokakuuta 2012

Luottamus

Edellisen tekstin kommenttien innostamana päätin kirjoittaa asiasta vähän laajemminkin, ettei huku ihan vääränlaisen otsikon alle.

Lähtökohta on se, että Hupi on hyvin helppo hevonen. Se on kiltti, tulee toimeen kaikkien kanssa ja on kaikkien käsiteltävissä, sellainen tallinpitäjän mallikappale siitä millainen hevosen pitäisi olla. Hupi on myös allekirjoittaneelle loistava ensimmäinen hevonen ja harjoittelukappale, se on perustoimiva mutta palkitsee parantamalla vielä lisää heti kun teen itse oikein. Toisaalta Hupi on perusluonteeltaan hyvin arka hevonen. Sen maailma järkkyy heti, jos kotipihaan ilmestyy ylimääräinen hiekkakasa, tallitien alkuun tulee uusi roska-astia tai maneesimatkalle ilmestyy sivutien varteen pysäköity työkone. Se on myös hyvin huolissaan jos se ei näe jotain mikä se kuulee, tien varressa olevien korkeiden kuusiaitojen takaa kuuluvat lasten äänet ovat huolestuttavia, ja toisaalta tallinkäytävälle ulkoa kuuluva pihaan kaartavan auton ääni saa sen valpastumaan. Tuttujen ja turvallisten asioiden keskellä se on "pomminvarma", mutta uudet asiat saavat joskus pakoreaktion pintaan.

Ensimmäinen asia keskinäisen luottamuksen rakentamisessa oli se, että minun täytyi oppia tuntemaan hevoseni. Monesti olen nauranut kavereille, että Hupin kanssa maailman oppii näkemään aivan uusin silmin. Alkuun jouduin olemaan koko ajan varuillani, kun en koskaan tiennyt mitä Hupi seuraavaksi säpsähtää. Nykyään osaan jo sanoa, että tuo iso kivi tuolla ojassa on luultavasti epäilyttävä, tämän vastaantulevan auton kohdalla ei tarvitse tehdä mitään mutta tuo tuolta vasemmalta tuleva pyöräilijä on sen näköinen että keräänpä ohjat käsiini. Siperia on opettanut lukemaan hevosen ilmeitä - tiukasti hörössä olevat korvat ja pieni katseen kääntäminen jostain asiasta pois päin tarkoittaa että kohta pyörähdetään tulosuuntaan, jos et pian reagoi. Pienten mörköjen ja mukamörköjen kohdalla riittää se, että teen pienen puolipidätteen tai sanon jotain niin että Hupi tajuaa, että myös kuski on huomannut mörön. Jännitys loppuu, hevonen rentoutuu ja joskus jopa huokaa syvään tyytyväisenä siitä ettei sen tarvitsekaan huolehtia. Olen yrittänyt joskus ratsastaa pelottavien paikkojen ohi myös niin etten kiinnitä asiaan mitään huomiota vaan tuijottelen kauas horisonttiin. Mukamörköjen kohdalla tämä toimii (hevonen ei jaksa pelleillä jos kukaan ei lähde mukaan) mutta silloin kun jännitys on todellinen, niin jos Hupi ei saa mitään tukea ihmiseltä, se tekee oman ratkaisunsa joka yleensä on väistäminen sivuun tai pakeneminen tulosuuntaan. Hupin pakoreaktio on hyvin pinnassa mutta se on myös suhteellisen pieni, se pyörähtää salamana ympäri, pakenee muutaman askeleen mutta jarrut eivät huku ikinä. Se ei vie tai ryöstä, ei pukita eikä yritä karistaa ihmistä selästään.

Hupin hui-apua-ilme. Nanosekunnin päästä etuosa kääntyy mörköä (hengenvaarallinen muovipussi) 
kohti, takaosa pyörähtää ympäri, korvat menevät tiukasti höröön ja tehosteäänenä kuuluu 
"trööööööt" tai "puuuuuuuhhh" - ja jos mörkö vielä heiluu niin pakki menee päälle varsin tehokkaasti.

Toinen asia taas oli se, että minun täytyi uskaltaa pakottaa itseni säännöllisesti kohtaamaan myös vaikeita asioita. Ennen Hupia takana oli kuuden-seitsemän vuoden lähes totaalipaussi hevostelusta, ja sen perään reilu vuosi turvallisia tuntihevosia neljän seinän sisällä. Esimerkiksi maastoilu piti opetella kokonaan uudelleen. Se, että heti toisella viikolla putosin pää edellä ojaan oman tallin harjoituslenkillä kun hevonen säikähti korkean puskan takaa tullutta ääntä, ei ainakaan auttanut asiassa. Onneksi oli kaveri joka pakotti mukaansa maastoon ja onneksi oli tallin lähellä peltoaukea missä sai ratsastaa, sehän oli melkein kuin kenttä maastossa. Alkuun yksin maastoon lähteminen aiheutti joka kerta enemmän tai vähemmän jännitystä, aina kun olin päättänyt että tänään maastoillaan niin tallille ajaessa oli pari perhosta vatsassa. Toisaalta annoin itselleni luvan tulla selästä alas joka ikinen kerta kun tulee liian paha paikka, maasta käsin Hupi on sataprosenttisen toimiva. Alkuun käytin tätä optiota usein, mutta varsinkin talven tultua topparatsastushousuilla takaisin kyytiin kiipeäminen oli sen verran haastavaa että vähitellen mieluummin yritin ensin selästä käsin. Hyvä pakottaja oli ensimmäisenä talvena onnettomassa kunnossa ollut kenttä jossa ei juuri mitään voinut tehdä, oli yksinkertaisesti pakko lähteä maastoon tai maaston kautta lähitallin maneesille.

Suurin asia luottamuksen löytymisessä on kuitenkin aika. Ajan kanssa hyviä kokemuksia pahoista paikoista tulee enemmän ja enemmän, ja lopulta se mikä aiheutti sydämentykytyksiä pari vuotta sitten onkin ihan arkipäivää nykyään. Esimerkiksi tiellä vastaantuleva mopo sai pari vuotta takaperin minut suosiolla selästä alas, nykyään en välttämättä joudu edes keräämään ohjia kokonaan tuntumalle. Kiirehtiä ei saa, vaikka välillä turhauttaakin painia samojen asioiden kanssa kuukausikaupalla. Parin vuoden ajan jo olen kuvitellut että nyt tämä eläin oikeasti luottaa minuun, ja nyt uskallan itse luottaa siihen kunnolla, ja aina seuraavana vuonna todennut että niin vaan ollaan menty taas muutama harppaus eteenpäin, ja se mikä edellisenä vuonna oli vielä mahdotonta, ei enää olekaan.

Ja koska vanhat haasteet eivät ole enää "mitään", niin haasteita joutuu välillä jopa hakemaan. Toissapäivänä maneesireissulla eteen osuneet kaivuri ja rekka olisivat pari vuotta sitten saaneet minut ensin kiroamaan, sitten jännittämään ja lopulta jalkautumaan. Nyt reaktio oli "jes, jotain mihin siedättää!" ja mentiin rohkeasti selästä käsin ensin parinkymmenen metrin päähän seisoskelemaan, sitten vähä vähältä lähemmäksi ja lopulta oltiin muutaman metrin päässä rekasta. Hupistakin huomaa, että vastaavanlaisia tilanteita on ollut usein. Pysäytän sen itse sen verran kauas möröstä, että se ehtii katsoa rauhassa ja ajatella asiaa - mutta nykyään se sen jälkeen lähtee itse omasta päätöksestään tai viimeistään hyvin pienestä vihjeestä marssimaan kohti mörköä, eikä pyörähdä ympäri. Saisin sen kyllä vauhdilla (ja poikittaen) möröstä ohi kerrastakin, mutta pakoreaktio olisi koko ajan pinnassa. Koska Hupi on hyvin arka hevonen, niin jatkoa ajatellen on viisaampaa tehdä homma niin, että se uskaltaa rentoutua pelottavassakin paikassa edes vähän. Hullun mainehan meillä kai kohta on tuolla kylillä, kun hölkätään aina katsomaan kaikkia kaivureita, mutta jokainen kerta kun pääsen kehumaan pelottavassa paikassa vahvistaa Hupin itseluottamusta ja helpottaa taas seuraavaa kertaa.

Hupin vanhasta hankkarivammasta oli aikoinaan jotain hyötyäkin. Alkuun kävelytys hoidettiin pelkästään maasta käsin, ja kun kuukauden ajan kävelee päivittäin hevosen kanssa maastossa tunnin tai pari niin ehtii nähdä kaikenlaista. Tuona aikana ehti myös tehdä hyvän pohjan sille että hevonen toimii maasta käsin. Suuria ongelmia ei ollut lähtökohtaisestikaan, mutta jostain silti piti vähän keskustella. Eniten keskustelua aiheutti se, että jos taluttaessa oikealla puolen on mörkö, niin taluttajan päälle ei silti väistetä missään tilanteessa. Hupi väisti ihmistä hyvin takaosallaan mutta etuosan hallintalaitteisto piti viritellä kokonaan uudelleen - muutaman viikon ajan käänsin hevosten järjestelmällisesti etuosa itsestäni pois päin ja talutin maastolenkkien mörköpaikat raippa oikeassa kädessä että pääsin välittömästi muistuttamaan jos lapa pyrki tulemaan syliin. Edelleenkin teen säännöllisesti maasta käsin töitä, käyn taluttelemassa loppukäynnit tai lepopäivän käyntilenkin, tai teen toisenlaista aivojumppaa. Käydään myös säännöllisesti tutkimassa pihatien roskapönttöä, ihmetellään lepattavia pressuja (käy hyvin loimestakin, kysykää vaikka Hupilta) ja suljetaan vaikkapa kentän portti selästä käsin. Harjoitus tekee mestarin!

3 kommenttia:

  1. Ihanaa, että jaksoit kirjoittaa tästä aiheesta oikein pitkästi, kiitos!

    Se, mitä tästä nyt itselleni poimin on, että rohkeutta ei opi kuin kokemalla asioita. Mun on siis kai turha kuvitella, että pyörimällä ympyrää maneesissa päivästä toiseen, heräisin vaan jonain päivänä rohkeana maastoilijana ;) Tosin niitä pelottavia paikkoja on tuntunut viime aikona olevan myös maneesissa ja kentällä, kiitos kai kelien viilenemisen.

    Oon myös tähän asti aina yrittänyt sitä taktiikkaa, etten reagoisi mitenkään, vaikka hevo vähän höristäisi korviaan tmv. ja sitten on välillä tullut se pakoreaktio aika räjähtämällä. Tässä ei varmasti tosiaan auta muu kuin aika, ihan niinkuin kirjoitit; pitää oppia tuntemaan oma hevonen, tietää milloin se pelkää oikeasti, jotta osaa valita sopivan ratkaisun.

    Ja mulla tietysti isoin juttu olisi se oman jännityksen kuriin saaminen. Hevonen kun on niin herkkä, että jos edes nanosekunnin ehdin huolestua mistään, ehdin jo tartuttamaan huolen siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maneesissa ja vastaavissa paikoissa meillä ne isoimmat pakoreaktiot tulee. Mitä vähemmän ympäristössä on ärsykkeitä, sitä suuremmin niihin pienempiinkin sitten reagoidaan. Oven kolahdus ulkona ei aiheuta edes korvan kääntymistä, maneesin sisällä taas pahimmassa tapauksessa pyörähdetään ympäri "mikä se oli".

      Oman kehon rentouttamista olen ihan tietoisesti harjoitellut. Katse jonnekin tosi kauas kiintopisteeseen (pellon takareunaan, maneesin toiseen päätyyn), hengitys kontrolliin ja rauhalliseksi, hartiat vaikka vähän lysyyn, ja voi vaikka höpöttää itsekseen jotain. Tärkeintä tuntuu olevan se, ettei itse katso sitä mitä kuvittelee hevosen pelkäävän. Ja jos pakoreaktio tuntuu olevan liian pinnassa niin sitten asetus pois päin ja jotain muuta puuhaa niin hevoselle kuin itsellekin, jos on itse epävarma niin hissuttelu ja "hiljaa istuminen" ei varmasti auta rentoutumaan.

      Rohkeaksi oppii opettelemalla ja omia mukavuusrajojaan venyttämällä, mutta liikaa ei kannata vaatia kerralla. Aluksi kaveri mukaan, edes maasta käsin ja kävelemään, sekin auttaa jo paljon. Ja ensin lyhyitä lenkkejä, vaikka loppukäynneiksi kun enimmät energiat on saatu purettua. Mitä säännöllisemmin ja useammin itsensä pakottaa liikkeelle, sitä helpompaa siitä tulee. Tsemppiä teille!

      Poista
    2. Kiitos Gidran! Tuossa tuli tosi hyviä vinkkejä rentoutumiseen, joita yritän iskostaa mieleeni. Ja nyt pitäisi sitten alkaa panostaa tuohon itsensä pakottamiseen liikkeelle...

      (Minä se oon aika nopsa reagoimaan, kun tähänkään vastaukseen ei mennyt edes kahta kuukautta ;D)

      Poista