"Yhdestä jalasta sivulle, kahdesta jalasta eteen"

Vihdoin päästiin kaiken alkuvuoden takkuamisen jälkeen taas valvovan silmän alle. Oman (seura)valmentajan ollessa estynyt, seura oli järjestänyt valmennuksia pitämään vähän etelämmässä vakituiseen vaikuttavan Tiina Tarkkalan. Uusi tuttavuus meille, mutta googletus nosti odotukset melko korkealle.

Hupi ei todellakaan ollut millään tapaa vielä parhaimmillaan, ja itse asiassa valmennus oli vasta ensimmäinen oikeasti täysipainoinen treeni ähkyjen ja kuumeilun jälkeen. Tehtiin ihan perushommia, kuten uuden valmentajan kanssa ensimmäisellä kerralla järkevää onkin. Tarkoituksena oli ratsastaa yksinkertaisesti avut läpi palanen kerrallaan: puolipidätteet, kääntävät avut, taivuttavat avut ja niin edelleen. Helppoa?

Haaste numero yksi: naapuritallin ulkokenttä ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Kevään ensimmäiset ratsastukset ulkokentällä kotitallin ulkopuolella eivät ole yleensä olleet se paikka missä Hupi loistaa, virikkeitä on ympärillä yksinkertaisesti Aivan Liian Paljon. Kentän vieressä poltettu risu-roska-kasa ei varsinaisesti helpottanut tehtävää.

Haaste numero kaksi: se kuski joka taas oli laiminlyönyt venyttelyt ja kuvitteli viimeisen illan ja saman aamun tehojumpalla korvaavansa tämän. Ei, ei, ei!

Haaste numero kolme: sähköjänis. Ei tarvinne enempää tarkennusta.

Tehtävä oli lähtökohtiin nähden täydellinen. Puretaan avut palasiin, käytetään vain yhtä apua kerrallaan, ja tehdään asioista täysin mustavalkoisia. Olen kevään harvojen oikeiden treenikertojen aikana yrittänyt paneutua meidän yhteen perusongelmaan, joka on se, että Hupin mielestä jalka tarkoittaa aina eteen. Väistättävä pohje tai taivuttava pohje tarkoittaa aina kaiken muun lisäksi "lisää vauhtia". Lopputulos on se, että joudun esimerkiksi väistöissä jarruttamaan aivan liikaa että saan suunnattua liikkeen haluamaani suuntaan. Jokaista väistättävää ja taivuttavaa pohjetta ennen joudun tekemään jarruttavan puolipidätteen. Melko tehokas tapa tappaa liike?

Meidän osalta päivän isoin teema oli "yhdestä jalasta sivulle ja kahdesta jalasta eteen". Purettiin homma palasiin niin, että ennen kulmaa tehtiin pysähdys, ja siitä väistätettiin sisäpohkeella takaosa etusosan ympäri 90 astetta - siis vanha kunnon etuosakäännös. Käytettiin vain yhtä jalkaa, ja reaktion piti tulla vain sivulle. Eteen ratsastaessa hyvin selkeästi molemmat pohkeet. Meidän kohdalla tosin aloitettiin siitä että pyysin askeleen sivulle, irrotin jalan ja pysäytin hevosen, kiitin, pyysin seuraavan askeleen sivulle ja niin edelleen. Aluksi Hupi olisi halunnut "juosta" käännöksen läpi eteenpäin, kun en päästänyt niin se yritti tarjota suuntaa taakse, mutta lopulta tajusi että ihan vaan pelkästään sivullehan tässä haluttiinkin. Vähitellen pääsin jättämään pysähdyksiä pois väleistä, ja tekemään käännökset kevyellä tuntumalla suoraan käynnistä. Jatkettiin samantapaisesti ravissa, kulmaa ennen kokoaminen, kevyellä ohjalla takaosaa väistättäen kulman läpi ja suoristaessa taas pieni eteenratsastus. Muutaman kerran jouduin pakittamaan tehtävissä takaisin päin kun paine ohjalla alkoi kasvaa liikaa.

Laukkatyöskentelyä otettiin loppuun vain pieni pätkä, ja lopetettiin oikeastaan siinä kohdin kun Hupin laukka alkoi vasta käynnistyä oikeasti. Korjasin laukassa liian paljon taakse ja ihan liian vähän eteen, ja Hupin akilleen kantapää, oikea takanen, jäi alkuun tosi laiskaksi. Vasen laukka oli suht ok, oikeassa sisätakanen ei kantanut, hevonen kaatui sisäpohjetta vasten etupainoiseksi ja kädelle roikkumaan eikä kuski löytänyt oikeita nappuloita korjaamiseen.

Kaiken kaikkiaan jäi oikein positiivinen mieli valmennuksesta, ja sanoin jo paikan päällä muutamalle tutulle, että tykkäsin kyllä kovasti.

Vaan ne ihan oikeat hedelmät korjattiin sitten seuraavana päivänä, kun jatkoin kotikentällä samojen tehtävien parissa. Hupi tarvitsee yleensä yhden yön asioiden miettimiseen, ja sitten vasta palaset loksahtavat oikeasti paikalleen, ja niin kävi nytkin. Tein noin vartissa edellispäivän valmennuksen tehtävät läpi ja sain ihan joka ikiseen apuun ihan täsmälleen oikean vastauksen. Käynnissä tehtävä sujui kuin vettä vaan, ravissa tunsi kun hevonen lähti jo vähän niiaamaan takaa ja koukistamaan niveliään kulmissa, ja laukassa - myös oikeassa laukassa - sai vain istua ja nautiskella ryhdikkäästä ja kevyestä hevosesta, ja sekä taivuttaa, kääntää että suoristaa ilman ylimääräistä painetta ohjalla. Lopputulos: siirsin vartin treenin jälkeen suoraan laukasta käyntiin (onnistuneesti!), hyppäsin selästä alas, vein hevosen talliin, riisuin varusteet ja lähdin vasta sitten loppukäynneille. Jo aiemminkin on todettu, että silloin kun joku onnistuu Ihan Nappiin, niin paras kiitos on tämä.

Iltaheiniä odottava hörökorva.

Mistä tätä karvaa oikein tulee?

Jos klipatusta hevosesta lähtee reilussa vartissa näin paljon karvaa niin paljonkohan sitä lähtisi klippaamattomasta...

Perse edellä puuhun... eiku?

... perse edellä maahan.

Ensin me mentiin yhteen suuntaan ja sitten yhtäkkiä mentiinkin kahteen suuntaan. Hevonen takavasemmalle ja kuski alas. Perse edellä alas. Auts.

Sairaslomalta palaileva Hupi on ollut paitsi kiva ja innokas ratsastettava niin myös Erittäin Vireä ja Valpas. Tänään Hupi kohtasi ylitsepääsemättömän pelottavan hirviön. Kentän laidalla oli tyttö ja tytöllä polkupyörä. Ja siitä se juttu (eikun siis hevonen) sitten lähti...

Mutta sanottakoon että tämän astetta erikoisemman alkuverryttelyn jälkeen se aika kun mentiin taas samaan suuntaan oli yhtä nautintoa. Toisin kuin ensi yö ja huominen, burana ja mobilat lienevät parhaat kaverini lähitulevaisuudessa.

Paluu kohti normaalia

Hupin ähkystä - siis siitä ensimmäisestä - on kohta kolme viikkoa, ja samoin viimeisestä kuumepäivästä. Kaikki asiat huomioon ottaen ehkä todennäköisin syy tämän episodin taustalla oli nyt sitten lopulta jokin virustulehdus, joka nosti kuumeen ja sai Hupin juomaan huonosti, ja se oli sitten se viimeinen korsi joka katkaisi kamelin selän, eli yhdessä sen suolistoon kertyneen hiekan kanssa sitten aiheutti ähkyilyn. Viime viikolla otetuissa verikokeissa ei enää näkynyt tulehdusarvoissa mitään tavallisesta poikkeavaa, joten toivottavasti tämä tarina on loppuun käsitelty kunhan hiekka saadaan hoidettua pois.

Mielipiteet siitä miten nopeasti kuumeilun jälkeen voi palata takaisin normaaliin liikutukseen vaihtelevat melkoisesti. Yleinen nyrkkisääntö tuntuu olevan että jokaista kuumepäivää kohti pidetään viikko lepoa, klinikan ohjeen mukaan taas olisin voinut palata jo viime viikolla vähitellen normaaliin liikutukseen. Kultainen keskitie on yleensä se helpoin vaihtoehto, ja sitä mennään nytkin.

Hupi liikkui klinikkareissun jälkeen päivittäin reippailla kävelylenkeillä noin viikon verran, lähinnä vuokraajan toimesta (superiso kiitos sinne tätäkin kautta!). Selkäänkin olisi saanut mennä mutta kuulemma oli omistajan jobi kiivetä ensimmäisenä purkamaan pommia... Viime lauantaina löysin sitten taas itsekin kunnolla aikaa pidemmälle tallireissulle, ja mieli paloi hevosen selkään niin paljon, että kova puuskittainen tuuli sai luvan käydä maastoilukelistä. Norsujarru hevoselle, puhelin taskuun ja ei kun tien päälle. Ja mitä teki yleensä tuulesta kierroksia ottava hevonen - tallusteli tyytyväisenä rauhassa koko maastolenkin ilman mitään hölmöilyjä. Enimmäkseen käveltiin, mutta otettiin kuitenkin pehmeiden keväisten hiekkateiden innostamana muutamia rauhallisia ravipätkiä. Vähitellen ollaan nostettu liikunnan määrää, mutta kiire ei ole ollut mihinkään. Mennään hevosen ja oman fiiliksen mukaan, puretaan ylimääräiset energiat (hevonen) ja työstressit (ratsastaja) ja keskitytään nauttimaan. Vähitellen jumpataan tauon tuomat jumit ja jäykkyydet pois, ja jatketaan sitten taas treenejä ihan uudelle innolla. Kisakausi oli joka tapauksessa tarkoitus aloittaa vasta toukokuussa, joten sen suhteen ei olla vielä edes aikataulusta jäljessä.

Ahneessa hevosessa on muuten hyvätkin puolensa. Ihan mielenkiinnosta olen kokeillut että missä kaikessa muodossa psyllium Hupille uppoaa, ja vielä ei sellaista ole löytynyt mikä ei kelpaisi lainkaan. Ehdoton suosikki on ison melassivesiämpärillisen seassa juotettu, mutta myös turvotettu psyllium maistuu oikein hyvin, ja paremman puutteessa kelpaa pienissä määrin myös lämpimään veteen ilman melassia sekoitettu psyllium. Ensimmäinen kuuri on nyt syötetty, jossain vaiheessa sitten suunnataan klinikalle kontrollikuviin ja katsotaan miten jatketaan.

Jälkiviisaana voi sitten miettiä että miten kauan nuo hiekkakertymän pienet oireilut oikeastaan ovat olleetkaan näkyvissä - epätavallinen vinous, kädellä roikkuminen, haluttomuus kantaa itseään (= käyttää vatsalihaksia), satunnainen pukittaminen ja niin edelleen. Esimerkiksi tämän valmennustekstin kun lukee nyt jälkikäteen niin kyllähän noista ongelmista yksi jos toinenkin on mahdollisesti johtunut ainakin osin tästä. Aika näyttää miten iso osa, mutta kyllä eilen kun käytiin maneesilla kevyesti jumppaamassa askellajit läpi, niin alla oli Ihan Eri Hevonen.

Treenisuunnitelmista (ja backup-suunnitelmista)

Aloin kirjoittaa tätä tekstiä alunperin jo ennen ähky-episodia, mutta sattuneesta syystä sitten viimeistely ja julkaisu venyi vähän pidemmälle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Kirjoitin viime talvenakin tekstin suunnitelmallisesta harjoittelusta ja Hannan tämäntalvisen teoriapäivän anti innosti samaan tänäkin vuonna. Sisältöä olisi paljon enemmänkin, mutta halusin keskittyä yhteen itselle erityisen tärkeään asiaan, mikä tavallaan jo tämän bloginkin myötä tulee ilmi.

Olen ollut aina sitä ihmistyyppiä, jolla on pakottava tarve kirjoittaa kaikki ylös ja tehdä kaikesta muistiinpanoja. Olin luennoilla aina se, jolta sai täydennettyä vajaat muistiinpanot, ja jonka käsi kramppasi kalvosulkeisten jälkeen kun mitään ei voinut missata. Minulla on tallessa teinivuosien hoitohevosten hoitovihkoja, ja luonnollisesti myös Hupin joka ikinen päivä on tallennettu tarkasti päiväkirjoihin. Välillä tekstiä kertyy parikin sivua yhdeltä päivältä (kisat, kesäkauden valmennukset), välillä on vain rivi tai kaksi, ja välillä lukee vain VP (vapaapäivä). Yleisesti ottaen pyrin kuitenkin kirjaamaan ylös mitä tehtiin, millä intensiteetillä ja miten kauan, miltä hevonen tuntui, ja jos oli jotain erityistä mainitsemisen arvoista. Viime viikkoina Hupin syömiset, juomiset ja ruumiinlämpö on kirjattu melkoisen huolellisesti ylös. Jokaisen päiväkirjan takakannen sisäpuolelle taas on kirjattu kengitykset, madotukset, rokotukset, hieronnat ja muut vastaavat asiat, että ne löytyvät tallilla(kin) tarvittaessa helposti ja nopeasti.

Pari viimeisintä täyttynyttä päiväkirjaa. Kovakantinen kierresidottu kirja on ihan paras tallikäytössä. 

Kestää kolhuja, toimii kirjoitusalustana ja kierteeseen saa kynän talteen, 

Merkintöjä muutaman vuoden takaa. Vertailun vuoksi blogipostaus samoista kisoista.  

Hyvin äkkiä kävi selväksi, että tallireissun aikana on ihan mahdotonta tallentaa vihkoon esimerkiksi koko valmennustunnin antia, ja siinä kohdin mukaan tuli blogi. Aluksi kirjoitin tätä vain itselleni, "suljettujen ovien takana", ja edelleenkin tämä on ensisijaisesti tarkoitettu itselleni muistiinpanovälineeksi ja analysointipaikaksi. Toki olen iloinen, jos joku jaksaa lukea tekstejä, ja vielä iloisempi jos joku kokee joskus hyötyvänsä niiden sisällöstä. Näiden kahden tärkeimmän tallennuspaikan lisäksi erilaisia treenisuunnitelmia ja yhteenvetoja on ollut kirjattuna kalenteriini milloin milläkin tavalla. Viikkonäkymän vieressä voi olla Hupin viikon ohjelma (tarkkuudella ma: kevyt maasto, ti: jumppa/läpirats, ke: valmennus jne), ja kalenteiden vuosisuunnitelmaan on yleensä kirjattu jotain ihan muuta kuin työasioita. Yhteenvetona siis: jos joku kysyisi mitä Hupin päivään kuului vaikkapa 25.4.2010, minulta menisi noin pari minuuttia löytää tämä.

Kalenterin vuosinäkymä, missä lyhyesti koodattuna treenin tyyppi, intensiteetti, kesto, ja fiilis.

Kaiken kaikkiaan Hupin asiat on siis kirjattu ylös hyvinkin kattavasti. Ja kuitenkin välillä oli sellainen fiilis että asiat on hukassa, kirjoitettu vääriin paikkoihin ja niin edelleen. Päiväkirja on luonnollisesti aina tallilla, eikä siitä voi kotona tarkistaa mitään. Blogia kirjoitan täysin muistini varassa, kirjoitustahti vaihtelee ja harvemmin kirjaan tänne mitään perus-maastoköpöttelyitä ylös. Työkalenteriin kirjaaminen taas unohtuu monesti, ja muutenkin se on sisällöltään melko ylimalkainen.

Toinen huono puoli näissä on myös se, että ylös tulee laitettua lähinnä se "mitä tuli tehtyä" -osuus. Suuret (ja pienemmät) suunnitelmat ovat lähinnä omassa päässäni, elävät välillä voimakkaastikin muiden menojen mukaan, ja jäävät kyllä myös hävettävän usein kokonaan tekemättä. Kuinka usein itse mietit tallille ajaessasi että "mitäs sitä tänään oikein tekisikään" tai jopa vähän ahdistut tallireissusta "kun en mä oikein tiedä mitä tekisin, pitäis sitä ja pitäis tätä mut ei huvittais"? Itselläni ainakin pätee ratsastukseen hyvin vanha kunnon "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" -ajatus. Jos kiipeän Hupin selkään selkeän suunnitelman kanssa, treeni onnistuu yleensä selvästi paremmin kuin ilman tavoitetta tai suunnitelmaa. Ja ettei ala kuulostaa liian stressaavalta niin se suunnitelma voi aivan hyvin olla mallia "käyn tekemässä rennon maastokävelyn" tai "nollaan omat ajatukseni hevosen selässä". Pääasia on se, että on joku tavoite. Muuten käy helposti niin, että joko yrittää tehdä sata asiaa samalla kertaa ja turhautuu kun mikään ei onnistu, tai sitten potee ihan turhaan huonoa omaatuntoa siitä kun taaskaan ei saanut mitään järkevää aikaiseksi, vaikka maastolenkin tuloksena oli rentoutunut ratsastaja ja tyytyväinen hevonen. Tavoitteiden asettaminen toimii siis molempiin suuntiin, se sekä potkii sopivasti eteenpäin että antaa mahdollisuuden olla armollinen itselleen.

Ja kun kerran ostos-teeveessäkin kaikkien ongelmien jälkeen esitellään Se Täydellinen Ratkaisu tähän kaikkeen, niin esittelenpä nyt sitten tässäkin, jos nyt en Sitä Yhtä Ja Oikeaa, niin ainakin yhden ihan potentiaalisen vaihtoehdon. Hanna esitteli tuolla teoriapäivässä kaksi erilaista päiväkirjaa, toinen oli suunniteltu ihan tosissaan kilpaileville (kansallisen tason) ratsastajille, ja toinen sitten seura-/aluetasolla kisaaville tai ihan ilman kisaamista harrastaville. Näissä on se kuuluisa Joku Muu ajatellut ja pureskellut valmiiksi sen, mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon ja kirjata ylös, niin suunnitelmia tehdessä kuin treenien jälkeenkin.

Harrasteratsastajan päiväkirja.

Kuukausinäkymä. Teoriapäivä-merkintä paljastaa tosin, että täytin tämän jälkikäteen enkä suunnitelmana ;)

Kansiossa on alussa paljon hyvää tekstiä ja teoriaa treenaamisesta, kilpailemisesta, aikataulujen ja treeniohjelmien suunnittelusta ja erittäin käytännönläheisellä tasolla. Osa asioista oli samoja, mitä ollaan käyty läpi jo noissa teoriapäivissä, kuten esimerkiksi vuosisuunnitelman rakentaminen ja työ-koti-ratsastus-kolmion realistinen suunnittelu.

Jokaiselle kuukaudelle löytyy yllä kuvassa näkyvä yhden sivun suunnitelma - joka on sitten tarkoitus täyttää etukäteen viikko-pari kerrallaan, eikä jälkikäteen toteutuneen mukaan kuten yllä olevassa kuvassa ;) Jokaiselle päivälle on oma sivunsa mihin on helppo "ruksi ruutuun" -tyylillä kirjata tärkeimmät asiat ja lisäksi sitten tilaa tekstille ja piirroksille.

Lisäksi tuossa on mukana vielä ikään kuin lomakkeiden muotoon tehtyjä kisaraportteja, ja ihan hurjan tärkeänä kohtana eri valmentajien väliseen keskusteluun ja kommunikaatioon suunniteltu pohja. Vaikkei näitä lomakkeita orjallisesti käyttäisikään, niin niistä löytyy hyvin asioita mitä kannattaa ottaa huomioon kun käy useamman eri valmentajan tunneilla.

Ja kaikkien näiden kehujen jälkeen tunnustan heti, että viimeisten kolmen viikon aikana en ole täyttänyt tuohon kansioon sanaakaan. Vaikka kansio selvästi ohjaa myös hevosen terveydentilan päivittäiseen seuraamiseen ja asioiden ylös kirjaamiseen, niin tämä on kuitenkin ensisijaisesti treenipäiväkirja, eikä sairaskertomus. Lauantaina kiipesin kuitenkin taas parin viikon paussin jälkeen Hupin selkään (miten sen silmät loistivatkaan kun se näki satulan!), joten jonkunlainen "paluu arkeen" -suunnitelma olisi varmaan syytä tehdä? Ja mieluiten etukäteen.

--

Jos joku innostuu tästä niin että harkitsee oman tilaamista, niin Hannan nettisivujen kautta löytyy vähän vielä lisää infoa ja tilauslomake :)

Ne neljä kirjainta joita jokainen hevosenomistaja pelkää

Ähky.

Hupilla ei kuuden vuoden aikana ole ollut yhden yhtä ähkyä, ja olen aina tyytyväisenä naureskellut omistavani teräsmahaisen hevosen. Sunnuntaina olin itse Helsingissä reissussa kun illalla puhelin piippasi. Omaani en edes kuullut mutta seuraava viesti napsahti miehen puhelimeen, joka onneksi huomasi: "Käske Eevaa soittaan heti, Hupilla luultavasti ähky".

Hupi oli jättänyt iltaheinänsä koskematta, mikä ei tämän hevosen kohdalla todellakaan ole normaalia. Tallinpitäjä sai onneksi vuokraajan kiinni, joka sitten ilmeisesti toisella kädellä viestitteli minulle ja toisella kädellä puki tallivaatteita päälleen. Soiteltiin tarkemmin kun vuokraaja oli päässyt tallille asti, Hupi oli tosi apaattinen ja väsyneen oloinen, ei syönyt, ei juonut, ja lämpöä oli yli 39. Päivystävän eläinlääkärin ohjeiden mukaan hevoselle tuupattiin tallin lääkekaapista kipulääkettä, puettiin loimet niskaan ja lähdettiin kävelyttämään.

Päivystävä sattui olemaan naapurikunnassa, ja pääsi siten suht nopeasti tulemaan paikalle. Tähän mennessä Hupi oli jo vähän piristynyt kipulääkkeestä, ja oli ulostanut kerran muttei suostunut juomaan mitään. Ell tutki hevosen, totesi että suolessa on pelkkää löysää massaa, ja muutenkin "kilisevät" suolistoäänet ja aavistuksen turvonnut olemus viittasivat melko selkeästi kaasuähkyyn. Hupi sai letkulla nesteitä suoraan mahaansa ja sen jälkeen enää seurattiin hevosta. Ja siis itsehän olin tässä vaiheessa vielä moottoritiellä jossain Helsingin ja Tampereen välimaastossa, mutta puhelimeen tipahteli raportteja tasaisin väliajoin.

Pääsin tallille lopulta vähän yhden jälkeen yöllä, missä vuokraaja oli edelleen paikan päällä. Hupi oli päästellyt ilmaa useampaan otteeseen, ja päästi vielä yhden melko mojovan pierun kuin vielä todistaakseen minullekin että homma on menossa parempaan suuntaan. Todella väsynythän se oli, mutta ylähuuli kävi jo taskulla tuttuun tapaan, korvat oli eloisat ja muutenkin olemus oli jo normaalimpi. Jätettiin hevonen talliin toipumaan, ja lähdettiin itse kotiin "nukkumaan" (totaalisesta väsymyksestä huolimatta uni ei todellakaan ollut tulossa...). Tallinpitäjä kävi vielä kolmen maissa yöllä toteamassa että kaikki näyttää normaalilta.

----------

Maanantaiaamuna Hupi oli jo pirteämpi eikä sen pieneen päähän todellakaan mahtunut se, että miksi muut pääsevät ulos ja hän ei. Edes seuraneidiksi jäänyt (toinen potilashevonen) ei paljon lohduttanut. Heinää aloin antaa varovasti pienissä erissä, aloittaen ihan kourallisesta. Vesi - edes melassivesi - ei meinannut ensin maistua ollenkaan, mutta kun nappasin hevosen naruun ja vein sen pihaan maisemia ihmettelemään niin joi viitisen litraa. Käytiin vähän kävelyllä kentällä, jatkettiin heinän antamista pienissä erissä ja juotettiin melassivettä. Lämpö oli koko ajan muutaman kymmennyksen normaalia korkeammalla mutta muuten Hupi vaikutti jo suht normaalilta. Vähän se ehkä oli väsynyt mutta söi mielellään, joi suht ok ja kakkasi.

----------

Tiistaina Hupi pääsi taas ulos. Vesi ei ollut yön aikana maistunut juurikaan mutta aamuheiniin kävi kiinni heti ja oli kakannut yön aikana useamman kasan. Päivän aikana kuitenkin jätti heiniä kesken, ei juonut tarjottua melassivettäkään, joten lähdin sitten kesken päivän tallille tsekkaamaan tilannetta. Kun kurvasin tallinpihaan niin Hupi oli heinälaatikolla syömässä, mutta kymmenen minuuttia tästä eteenpäin se heitti maihin tarhassa. Nappasin nopeasti hevosen narun päähän, tsekkasin lämmön joka oli noussut taas vähän yli 39 ja hevonen oli vähän mutta kuitenkin selkeästi kaasuinen. Puhelin toiseen kouraan, soittoa eläinlääkärille (tottakai kello oli juuri kääntynyt niin että päivystävälle meni puhelu) ja kentälle kävelemään. Reilun tunnin kävely helpotti jo vähän Hupin oloa mutta eläinlääkäri kävi käytännössä toistamassa sunnuntai-illan toimenpiteet ja samalla kipulääkitsi hevosen. Tähän väliin on pakko sanoa, että vaikka päivystävistä eläinlääkäreistä kuulee välillä kaikenlaisia kauhutarinoita, niin meidän kohdalle osui kyllä molemmilla kerroilla niin loistotyyppi (asiansa osaava, puhuva ja kuunteleva hevoslääkäri) ettei voisi parempaa toivoa.

----------

Keskiviikkona ajelin ennen töitä tallille tsekkaamaan taas tilannetta. Vastassa oli pirteän oloinen hevonen jolle maistui sekä varoen tarjottu heinä että myöskin vesi. Olin päättänyt kuitenkin jo edellisiltana että kolmatta soittoa päivystävälle en enää halua, joten soittelin heti aamusella Teivon klinikalle, että miten nopeasti päästäisiin selvittämään syitä. Ei-koskaan-ennen-ähkyillyt hevonen oli saanut kolmen päivän sisään kaksi selkeästi toisiinsa liittyvää ähkyä ja mitään syytä näille ei oltu keksitty. Jos voi huonon tuurin keskelle osua hyvää tuuria niin sitä tällä kertaa kyllä oli. Kaverin hevonen oli menossa Teivoon Ekohepoon hoidettavaksi, klinikalta löytyi sopivasti samoille kellonlyömille vapaa aika suosikki-eläinlääkärilleni, kopissa oli tilaa toiselle hevoselle ja vetoautokin oli sellainen että se suoriutuu talvikeleilläkin kahdesta hevosesta. Muutama puhelu eri suuntiin ja klinikkareissu oli sovittuna.

Ilme kertoo kaiken: "Voi paska"

Klinikalla tsekattiin ensin hevonen ulkoisesti. Ainoa normaalista poikkeava seikka oli oikealta ylhäältä hieman kaasuisen kuuloiset suolistoäänet. Lämpö, syke ja hengitystiheys olivat normaalit (vaikka omaan silmääni Hupi aluksi puuskutteli jännitystään melkoisesti). Rektaalitutkimuksessa ei löytynyt mitään poikkeavaa, limakalvo ok, suolen asento ok, uloste ok. Otettiin myös verikokeet ja seuraavaksi suunnattiin sitten sinne hiekkakuvaan mistä oletin/odotin/toivoin jotain selvyyttä löytyvän.

Ja löytyihän sieltä. Suoliston etuosassa oli "merkittävä muttei valtava" hiekkakertymä, suurimmasta kohdasta kooltaan noin 4x26cm. Ihan varmaa ei ole, että onko tämä(kään) riittävä selittämään ihan kaikkia oireita, mutta tätä nyt ainakin voidaan lähteä hoitamaan. Ensin toki täytyy saada hevosen nestetasapaino ja olemus muutenkin kuntoon, mutta sitten yritetään psyllium-kuurilla saada hiekka poistumaan. Hupilta ei ole koskaan ennen (tietääkseni) otettu hiekkakuvia, joten tämä hiekkakakku on mahdollisesti koko hevosen 13-vuotisen elämän aikana kerätty. Kyllähän tuo melkoinen imuri on, ja yhden yhtä heinänkortta tarhaan ei varmasti jää, mutta siksipä se syökin heinänsä isosta laatikosta eikä maasta. Laatikko on kuitenkin ollut käytössä vasta noin vuoden verran, ja kertymä on eläinlääkärinkin mukaan varmasti melko pitkältä ajalta.

Hiekkakakku.

Läksiäislahjaksi Hupi sai vielä letkulla nesteitä, suoloja ja hieman öljyä mahaansa, ja kotiinviemisiksi psyllium-pönikän sekä metacam-kuurin (yksi teoria oli että hiekka ärsyttää suolistoa -> pieni tulehdus/kipu suolen seinämässä -> ähky). Ohjeistuksessa oli että psylliumin syöttö pitäisi aloittaa lauantaina, mutta taidan kuitenkin venyttää ajoitusta sen verran ettei ihan pyhää vasten aloittaisi. Ei olisi nimittäin ensimmäinen tuntemani hevonen joka kehittää hyvästä vesihuollosta huolimatta ähkyn psylliumkuurin alkajaisiksi...

----------

Tänään eli torstaina aamulla vastassa olikin sitten jo erittäin pirteä hevonen, ja lämpökin oli ihan normaali. Oli kuulemma ollut tekemistä että saatiin riimut ja loimet puettua ilman että livahti oma-aloitteisesti ulkoilemaan. Yöksi jätetty vesi (12 litraa) oli mennyt kokonaan ja mahdollisesti automaatista vielä lisää. Oli saanut aikaisin aamulla pariin otteeseen pienet määrät heinää, ja kun kannoin sitten tarhaan itse vähän lisää niin se hirnumisen ja hörinän määrä oli uskomaton. Ilmeisesti oli ihan nälkäkuoleman partaalla heppareppana?

Että tälläistä meillä. En uskalla vieläkään sanoa että koko show on ohi, mutta toistaiseksi näyttää varovaisen lupaavalta. Menee varmaan viikkoja ennen kuin uskallan pitää tallivapaan ja vielä pidempään että opin olemaan säikähtämättä jokaista puhelimen piippausta. Mutta kyllä vaan on ihan mahtavia ihmisiä ympärillä niin tallilla, kotona kuin työpaikallakin. Jos joku tätä kautta bongaa niin vielä kerran ihan valtavan iso kiitos jokaiselle mukana olleelle: niille jotka soittivat hevosen oudosta käytöksestä, taluttivat sitä yömyöhään, soittivat eläinlääkäriä paikalle, lainasivat koppia, auttoivat kyydissä klinikkareissulle, vastasivat puhelimeen (tietäen että taas tulee vuodatusta...), tai ihan vaan auttoivat ja ymmärsivät tilanteen. Toivottavasti tälle tarinalle ei tule enää suurempaa draamaa sisältäviä jatko-osia.

Kun työ haittaa harrastuksia

Hupi on ollut melkoisen kevyellä käytännössä koko helmikuun, kun allekirjoittanut on paahtanut pitkää ja välillä vielä vähän pidempää työpäivää. Yritin ensin pitää hevosen liikkeellä säännöllisesti ja järkevästi, mutta sitten alkoi olla itsellä sellainen fiilis että kohta katkeaa jostain päästä, joten Hupi vietti helmikuussa hyvin ansaittua talvilomaa. Melkein viikon se oli kokonaan liikuttamatta, ja muutenkin liikunta oli melko epäsäännöllistä ja suurimmaksi osaksi kevyttä. Toisaalta rokotusloma jäi tammikuussa suunniteltua lyhyemmäksi, joten luultavasti pieni paussi oli paikallaan niin hevosen kropalle kuin korvienvälillekin. Ja ainakin tällä selityksellä ostin itselleni puhtaan omantunnon. Kiire tuskin hellittää vielä pariin kuukauteen, mutta väsymys alkaa jo helpottaa, joten jospa tästä taas päästäisiin vähitellen treeneihin kiinni.

Muutamia huomioita matkan varrelta kuitenkin, sekalaisessa järjestyksessä:

Hupin talviloma oli ehkä hevosenkin kannalta ihan oikein ajoitettu. Se oli yhden reippaamman koulutreenin jälkeen vähän epänormaalin vaisu seuraavat päivät, ja takaosastaan selvästi normaalia enemmän jumissa. Vertyi kyllä parissa päivässä taas ihan letkeäksi, mutta se vaisuus jäi edelleen. Siis se ei nähnyt pikku-ukkoja normaaliin tahtiin, ei yrittänyt kiihdytellä maastossa kotiinpäin kääntyessä, ja seisoi tallinkäytävällä rauhassa pää alhaalla korvat vähän lurpallaan. Vajaan viikon vapaan jälkeen tallinpitäjä ilmoitti että hevonen liikuttaa itseään taas melko railakkaasti tarhassa ihan itsekseen, huutaa lenkille lähtevien kavereiden perään ja on muutenkin kaikin puolin varsin virkeän oloinen.

Lomalle löytyi toinenkin ihan pätevä peruste - tosin jälkikäteen. Kengittäjä kysyi reilu viikko tuon loman jälkeen kenkiä irrottaessaan, että "onkos tää ontunut". Vastasin ensin, että ei varsinaisesti mutta oli vaan vähän epämääräinen ja jäykkä, mutta jälkeenpäin muistelin kyllä sitten että olin katsonut tuota jäykkyyttä seuratessani pari kertaa, että ihan kun tuo vähän arkoisi toista etujalkaansa. Nyökkiminen oli kuitenkin todella satunnaista eikä toistunut joka kerralla, joten totesin sitten itsekseni että "nyt lopetat tuon vainoharhaisuuden". Kaviosta löytyi kuitenkin pieni jälki, että joku sinne oli päässyt kengän ja kavion väliin painamaan tai pistämään, ja suurella todennäköisyydellä aiheuttanut ainakin pientä kipua. Enää tuo kohta ei ollut edes vuollessa arka, joten ongelma oli ohi jo ennen kuin sitä edes varsinaisesti huomattiin. Ja onhan toki sekin mahdollista, että koko juttu olikin tapahtunut tuon loman aikana. Pääasia on kuitenkin se, että kavio on kunnossa nyt.

Olen aina miettinyt että mistä ihmeestä sen tietää jos hevonen heittää kielen kuolaimen yli. Joskus näkee kouluradalla keskeytyksiä "ilman mitään syytä", ja ratsastaja toteaa radalta poistuessaan että tää heitti kielen niin oli pakko keskeyttää. Mutta siis, en mieti enää. Hupi onnistui helmikuun alussa vahingossa jotenkin mukeltamaan kielensä kuolaimen päälle, ja ei ollut kyllä hetkeäkään epäselvää että mitä tapahtui. Tuntuma kävi ihan tyhjäksi, hevonen ravisteli päätään, ja suu kävi jatkuvalla syötöllä kun hevosparka yritti keksiä keinoa päästä pois epämukavasta tilanteesta. Kiipesin selästä alas, yritin ensin saada käsin kielen oikealle puolen mutta totesin lopulta helpommaksi riisua suitset pois ja pukea ne uudelleen. Uskallan kuitenkin kuitata tapahtuneen työtapaturmaksi, koska mitään merkkejä uusista yrityksistä ei ollut loppuratsastuksen aikana, eikä ole ollut sen jälkeenkään. Suitsien säädöissäkään ei ole mikään muuttunut mikä selittäisi asian, joten eiköhän tämä ollut vain vahinko.

Vuokraajan kanssa Hupi on päässyt pari kertaa estetunnille, ja kommenteista päätellen hauskaa on ollut molemmilla. Ensimmäisellä kerralla oli ollut vähän jarrujen säädöissä toivomisen varaa, joten toiselle kerralle otettiin kokeiluun kimblewick hyppykuolaimeksi. Katsotaan tuliko jäädäkseen vai toimiiko samalla tavalla korjaussarjana kuin maastoilussakin, joka tapauksessa oli kuulemma mukavampaa hypätä kun tiesi että esteen jälkeenkin on vielä jarrut olemassa ilman kiskomista ja prkeleitä.

Ja loppuun vielä on pakko todeta, että olipahan eriskummallista ratsastaa helmikuussa sulalla hiekkakentällä. Kun se talvi ei tähän mennessä ole vielä tullut niin ei kyllä tarvitse enää tullakaan. Pidän talvesta, lumesta, pakkasesta ja hankitreeniä ehkä jäin vähän kaipaamaan, mutta maneesittomalla tallilla arvostan kyllä myös suuresti lähes kesäkuntoista ulkokenttää. Jos tuo poutasää jatkuu vielä sääennusteessa luvatut muutamat päivät niin kohtahan tuo hiekka alkaa jo pölistä...