To 24.2.2011
Oltiin piiiitkästä aikaa Hupin kanssa tunnilla tiistaina. Parin tallikaverin tuttu käy pitämässä heille tunteja ja hypättiin porukkaan mukaan kun aikataulut sopi yhteen. Koulutusta tällä kaverilla ei ole mutta näkemystä ja silmää senkin edestä.
Meillähän on Hupin kanssa ollut ongelmana käytännössä aina se, että voin tehdä vain yhden kunnollisen työskentelyjakson per ratsastuskerta, jos annan välissä pitkät ohjat niin sen jälkeen aloitetaan uudelleen nollasta, ellei jopa pakkasen puolelta. Haittaa melkoisesti tuntien suunnittelemista kun pitäisi tehdä työt sen verran nopeasti että hevonen jaksaa mutta taas sen verran perusteellisesti että menee kuitenkin perille asti. Ja kuten edellisestä postauksesta huomaa, alussa taas menee helposti käyntihommiin hurjan pitkä aika että hevonen on avuilla. Tottakai asiat täytyy tehdä perusteellisesti mutta onhan tuo aika turhauttavaa.
Käytännössä isoimmat ongelmat on tasaisen tuntuman löytäminen (Hupi tykkäisi joko jäkittää alakaula pullollaan tai roikkua kädellä pää polvissa) ja niskan rentouttaminen. Olen yrittänyt houkutella ja maanitella ja lopulta oikeastaan aina onnistuenkin, mutta aikaahan siihen saa kulumaan ihan tuhottomasti. Nyt lähestyttiin asiaa vähän eri kantilta ja kerrottiin hevoselle että tässä kohtaa kun nenä on alhaalla ja niska rentona, tulee myötäys, mutta missään muualla ei. Jos jäkitti vastaan niin pidin vähän jopa kovan tuntuman, ja heti kun hellitti niin oikein liioiteltu myötäys. Jos taas yritti valua alas kuolaimen alle ja taakse niin heitin kokonaan tyhjäksi edestä. Yllättävän äkkiä meni viesti perille ja jäi lopulta tasaisena ja kevyenä, ja itse asiassa oikein tyytyväisenkin oloisena siihen muotoon mihin haettiinkin. Suurta eroa vanhaan ei ollut, niskaa haettiin ehkä muutama sentti alemmas mutta kun muotoa saatiin aavistus pyöreämmäksi niin a) kaulan pituus kasvoi, b) selkä nousi kun koko ylälinja rentoutui, c) moottori lähti ihan eri tavalla käyntiin ja d) lapojen liike kasvoi kun tuli tilaa liikkua. Tuo pari postausta takaperin oleva ratsastuskuva kertoo oikein hyvin sen vanhan tilanteen. "Ihan kiva" joo mutta jotenkin kuitenkin tosi kireä ja joustamaton ja liikkeeltään hyvin vaatimaton töpö.
Vaikka isoin ero liikkumiseen tuli varmasti ravissa niin ratsastettavuudeltaan käynti parani kuitenkin selvästi enemmän. Vanha tiki-tiki-ennakoin-poikitan-jännityn-moodi hävisi kuin tuhka tuuleen ja käyntiä sai ihan oikeasti ratsastaa niin että se pysyi silti rentona. Siirtymisissä hävisi välillä vähän ohjalta mutta pienellä asetuksella ja nopealla sisäpohkeella tuli hyvin äkkiä takaisin. Ja välissä sai heittää täysin pitkät ohjat, kun keräilin narut takaisin käsiin niin kierroksen aikana oli taas kuulolla.
Seuraavana päivänä oli pakko jäädä kentälle kokeilemaan että toimiiko sama homma yksinäänkin ratsastaessa. Ihan yhtä tasaista ja vakaata tuntumaa en löytänyt, mutta fiilis siitä mitä pitää tehdä oli tallessa edelleen. Ja toisaalta nyt tein paljon enemmän siirtymisiä (missä tunnillakin hukkasin homman aina hetkeksi) ja ravin pääasiassa alas istuen (vrt. tunnilla käytännössä kokonaan keventäen).
Muttamutta, ennen kun päästiin kentälle ollenkaan niin piti kiivetä toisenkin kerran kyytiin. Tulin maastosta alkukäynneiltä pitkin ohjin ja muistaakseni vielä ilman jalustimiakin, ja lantalan kohdalla sitten yhtäkkiä kaivelinkin itseäni lumihangesta. Mutta kun siellä lantalassa oli tappaja-jäälohkare (saaviin jäätynyt vesi kopautettu saavista pois ja jäälohkare viety lantalaan), vaani siellä ihan hiljaa pahaa-aavistamattomia hevosparkoja. Kumman helposti onnistuin putoamaan, kyllähän tuo harrastaa noita täyskäännöksiä ja pieniä paikaltapoistumisia (trööt-ympäri-tulosuuntaan) lähestulkoon päivittäin, ei vaan tullut pieneen mieleenikään että tuossa kohtaa pitäisi olla jotenkin varuillaan. Onneksi oli paksut toppavaatteet päällä ja pehmeä hanki alla niin ei sattunut kuin korkeintaan itsetuntoon ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti