Asioita täytyy aina opetella kantapään kautta mutta jotain ilmeisesti viimekesäisistä satulaongelmista on tarttunut mukaan. Viikon verran ehdin tuskailla kun Hupi oli vähän nihkeä liikkumaan. Meni kyllä eteenpäin mutta ei oikein halunnut käyttää itseään, taipui huonosti ja käytti selkäänsä vielä huonommin. Ja sitten eräänä iltana nukkumaan mennessä blondilla välähti.
Satulaanhan laitettiin vaihdettaessa alle Mattesin correction pad, kun penkki oli aavistuksen liian leveä, kasvunvaraa jätettiin siis ihan tarkoituksella. Seuraavana päivänä blondi meni ja otti yhden palan padista kummaltakin puolen pois, ja vanha tuttu työmyyrä palasi kuvioihin kuin nappia olisi painanut. Tokihan se vähän alkuun arasteli nostaa selkäänsä, jos vaikka satula puristaisi, mutta kun ei enää puristanutkaan niin liikkui iloisesti taas niin kuin pitääkin. Pitkään ongelmaa ei ollut voinut olla koska selkälihakset oli koko ajan tuntuneet hyviltä ja pehmeiltä (vrt viime kesän isot selkäjumit), ja lanneselän ongelmien takia niitä on vielä nimenomaan syynätty päivittäin. Lisäksi vielä pari viikkoa sitten Hupi oli useampana päivänä peräkkäin todella hyvä ratsastaa. Onhan se nyt ollut selvästi näkyvissä että sään molemmin puolin kuopat on pienentyneet ja täyttyneet (vielä syksyllä varsinkin oikealla puolen oli selvä monttu) mutta 1+1 laskeminen tapahtuu edelleen vähän hitaanlaisesti. Hevonenhan kyllä antaa selvät, joskin melko pienet merkit - ehkä tämä täti vielä joskus oppii tulkitsemaan niitä heti eikä huomenna.
Jotain hyvääkin kuitenkin tästäkin ongelmasta. Kun hevonen tuntui hankalalta ratsastaa, niin sen sijaan että olisin yrittänyt väkisin jumputtaa ja jumputtaa sitä rennoksi ja hyväksi (mikä pomminvarmasti ei olisi edes onnistunut), heitin useampaan kertaan itse jalustimet ristiin kaulalle ja keskityin omaan istuntaani. Siinä ei niin haittaa jos hevonen laiskottelee, ja työmaata ainakin riittää...
Hikijumppaa karvaponilla. Kuva: Laura Leppäkorpi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti