Su 9.1.2011
Paukkupakkasten vaihtuminen nollakeliksi ei ole ainakaan allekirjoittaneen mieleen. Tilsakumeista huolimatta kavionpohjiin kertyy hetkessä ikävät paakut, varsinkin nyt kun kenttää ei ole saatu aurattua joten lunta todellakin riittää. Vaihtoehtona oli maneesi katolta putoilevine lumineen mutta koska tilsataistelu ei huvittanut niin maneesille tiemme siis vei.
Hupi oli eilen rämpinyt hangessa joten vertyminen oli vähän hidasta, takaosaa sai odotella käynnistyväksi hetken jos toisenkin. Toisaalta, kun se lopulta sieltä tuli mukaan niin hevonen oli varsin mukava ja kevyt ratsastaa. Käynti oli vähän kiireistä mutta varsinkin ravissa hevosen sai rentoutumaan helposti. Tehtiin ihan perushommia, paljon siirtymisiä - ensin siksi että sai sen takaosan mukaan ja sitten siksi että pysyisi joku kontrolli mukana. Sitä lunta nimittäin tuli katolta useampaan otteeseen ja vaikka Hupi sitä nyt ei periaatteessa oikeasti pelkää (on toki varuillaan ja säpsyy mutta ei yleensä pakene) niin nyt sitten jostain syystä oli sitä mieltä että kannattaa varmuuden vuoksi juosta ettei vaan jää surman suuhun. Otettiin siis muutama melkoisen terävä äkkikäännös ja spurtti, mutta toisaalta tulipahan ainakin takajalat mukaan. Varsinkin oikea laukka oli lopussa muutaman askeleen ajan todella hyvää - pyörivää, ilmavaa ja takaosan päällä. Itse vaan en oikein uskaltanut rentoutua istumaan kun piti vähän varoa että koska seuraavan kerran mennään ja mihin ilmansuuntaan...
Mutta teki kuskikin sentään töitä, siinä määrin että tätä kirjoittaessa tietää tehneensä. Olin lauantaina katsomassa kaverin istuntatuntia ja koitin poimia sieltä jotain ideoita omien ongelmieni ratkaisuun. Alkeiskurssin aikainen "kantapäät alas"-mantra ja viiden vuoden luennoilla lojuminen ovat valitettavasti tehneet tehtävänsä ja täti istuu sekä kauniissa tuoli-istunnassa jalat lavoilla että hetkittäin todella vinossa. Venyttelin ne suurimmat murheenkryynit (lonkat ja sisä- ja takareidet) ennen tallille lähtöä ja maneesimatkalla koitin vielä jumpata paikkoja vähän lisää auki. Yleensä isoimpana ongelmana on se, että lonkat eivät anna riittävästi (lue: ollenkaan) periksi ja reisi jää puristamaan, jolloin taas alapohje heiluu mihin sattuu ja välillä jalustimetkaan ei tunnu pysyvän jaloissa.
Ilmeisesti venyttelystä ja omasta verryttelystä (karkuun karauttavaa hevosta puolimetrisestä lumihangesta metsästäen...) oli oikeasti hyötyä, ylläriylläri, mutta joka tapauksessa istuminen oli huomattavan paljon tavallista helpompaa ja jalka tuntui pysyvän aika kivasti omalla paikallaan jopa laukassa (missä yleensä näkyy komeaa heiluriliikettä eestaas). Apua oli myös sieltä kaverin tunnilta poimitusta ajatuksesta että kantapään alaspainamisen sijaan yritinkin kevyesti kantaa sen ylhäällä. Olen toki tiennyt että alas painamalla jännitän vaan koko kintun mutta toisaalta mitään toimivaa "no mitäs sillä sitten tehdään" -ratkaisuakaan ei ole löytynyt. Jos yritän rentouttaa koko jalan niin saan sen saman holtittomasti heiluvan alapohkeen. Nyt tuntui löytyvän jonkinlainen kultainen keskitie rentouden ja jäntevyyden välille.
Samoin kevennys tuntuu olevan edelleen yksi asia mitä en edelleenkään osaa tehdä oikein, tai siis tuntuu siltä että teen aivan liikaa ja videopätkätkin kyllä näyttävät rankasti ylikeventävän kuskin. Olen yrittänyt ratkoa ongelmaa sillä että koitan nousta vain vähän ylös, mutta se tuntuu heittävän pois tasapainosta, lisää takakenoon ja aiheuttavan lisäksi myös tahatonta reisillä puristamista. Nyt sitten - jälleen sieltä samalta tunnilta poimittuna - sen sijaan yritinkin istua mahdollisimman vähän ja kevyesti alas, ja kummasti jalka alkoi asettua paremmin omalle paikalleen kropan alle (eikä eteen) enkä puskenut ollenkaan niin pahasti ylös "suorille jaloille".
Pitäisi pyytää joku taas videokameran kanssa että näkisi itsekin, muutenkin kun nopealla vilauksella peilistä, että onko touhussa oikeasti eroa (ja jos niin mihin suuntaan ;).
maanantai 10. tammikuuta 2011
lauantai 8. tammikuuta 2011
Hankitreeniä ja tasapainoharjoituksia
La 8.1.2011
Olisin voinut tehdä uudenvuodenlupauksen että päivitän tätä blogia vähän useammin mutta se tulisi todennäköisesti rikottua heti alkuvuodesta, joten jätetään lupaamatta.
Töissä on viime viikkoina saanut kuulla valituksia siitä miten kamala talvi on kun on liikaa lunta ja liikaa pakkasta. Minä en ole lainkaan pahoillani. Lumi tarkoittaa kunnon hankitreenejä ja paukkupakkanen tasapainoharjoituksia ilman satulaa.
Hankihölkkä alkaa jo näkyä Hupin liikkeissä, ravissa kinner koukistuu jo vähäsen, sen vanhan suorin tikkujaloin juoksemisen sijaan ja laukkaan on tullut lisää ilmaa. Osansa asiassa on - toivottavasti - myös sillä että nyt se normaalitempo alkaa tuntua myös kuskista normaalilta eikä miljoonaa juoksemiselta, joten hevonen työskentelee viimein niin kun sen pitääkin (eikä alitempossa mummoravia hynyttäen). Täytyisi käydä hangessa useammin mutta omat aikataulut on olleet työkiireiden vuoksi sen verran epäsäännöllisiä että ei ole aina pystynyt olemaan varma että ehtii seuraavana päivänä jumppaamaan hevosen lihakset taas auki.
Täti taas on kokeillut rajojaan, kovin suppeita sellaisia, ratsastamalla silloin tällöin jättämällä satulan talliin. Ilman satulaa ratsastus ei ole ollut "mun juttu" edes kakarana joten näin aikuisiällä, huonolla tasapainolla ja välillä liiankin hyvällä itsesuojeluvaistolla varustettuna se on sitä vielä vähemmän. Vaan jos mittarissa paukkuu -25 astetta niin hevosen lämpö voittaa satulan tuoman turvallisuuden tunteen. Hitaasti edeten ollaan päästy siihen pisteeseen että askellajit pääsee ainakin jossain määrin käymään läpi (laukka jää kyllä melkosen lyhyisiin pätkiin) ja ravissa pystyy jo ihan ratsastamaan matkustamisen sijaan. Siis sen verran tehokkaasti ollaan tehty töitä satulattakin että hevonen hikoaa sen verran että joutuu hetken loimen alla kuivattelemaan.
Puomeja ja esteitä pitäisi ottaa ahkerammin mukaan treeneihin. Ei varmaan tuota vaikeuksia kun tämänhetkinen taso on noinabout nollassa. Omalla tallilla ei estekalustoa ole ja maneesilla on monesti joko ruuhkaa tai sitten ei ketään nostelemassa puomeja koheloponin kompuroinnin jäljiltä. Niihaman maneesilla oltiin tallikaverin kyydillä viime viikonloppuna ja otettiin lopussa muutama hyppy ristikolle ja pikkupystylle (itse asiassa varsin onnistuneesti, laukka eteni ja pyöri ja paikat löytyi kuin itsestään) mutta siinä se sitten oikeastaan onkin. Itseään ja omaa saamattomuutta täytyy syyttää, hevonen tykkäisi kyllä ja tekniikkatehtävät puomeilla ja pienillä esteillä tekisi varmasti hyvää.
Noin muuten(kin) Hupille kuuluu hyvää, poni voi melkoisen paksusti. Jätin tänä vuonna klippaamatta kun ratsastan yleensä iltaisin jolloin hevosen voi jättää talliin loimen kanssa kuivumaan, ja karva on kyllä melkoisen tuuhea. Turkin alla on vielä sitten ylimääräistä lämmittämässä, Hupikin pääsi tarhakavereineen vapaalle heinälle joulukuun puolivälissä ja syömiselle ei alkuun meinannut tulla loppua ollenkaan. Nyt alkaa vihdoin mahan pohja löytyä ja tahti tasaantua. Ahne se on edelleen mutta tekee sentään muutakin kun syö.
Pakkasten ja kasvavan kunnon myötä Hupilla alkaa olla myös virtaa taas välillä vähän turhankin paljon. Tai siis, tykkään kyllä siitä että se on energinen ja liikkuu omalla moottorilla, mutta virtaa riittää välillä sitten vähän ylimääräisiinkin asioihin. Pikku-ukkoja on liikkeellä kasvavassa määrin ja vaikkei Hupi periaatteessa mitään typerää ole tehnytkään - niitä perinteisiä täyskäännöksiä, pikkupyrähdyksiä ja sivuloikkia lähinnä - niin sekä vuokraaja että allekirjoittanut ovat olleet viimeisen viikon sisällä lähempänä putoamista kun koko viime vuonna kertaakaan. Mutta kaikki energia on ehdottomasti siis silti kuitenkin plussaa, valtaosa siitä kuitenkin kohdistuu ihan oikeisiin asioihin.
Vaikka joulu oli ja meni jo niin laitetaan alle vielä yksi pakkaskuva jouluaatolta :)
© Katriina Tenhunen
Olisin voinut tehdä uudenvuodenlupauksen että päivitän tätä blogia vähän useammin mutta se tulisi todennäköisesti rikottua heti alkuvuodesta, joten jätetään lupaamatta.
Töissä on viime viikkoina saanut kuulla valituksia siitä miten kamala talvi on kun on liikaa lunta ja liikaa pakkasta. Minä en ole lainkaan pahoillani. Lumi tarkoittaa kunnon hankitreenejä ja paukkupakkanen tasapainoharjoituksia ilman satulaa.
Hankihölkkä alkaa jo näkyä Hupin liikkeissä, ravissa kinner koukistuu jo vähäsen, sen vanhan suorin tikkujaloin juoksemisen sijaan ja laukkaan on tullut lisää ilmaa. Osansa asiassa on - toivottavasti - myös sillä että nyt se normaalitempo alkaa tuntua myös kuskista normaalilta eikä miljoonaa juoksemiselta, joten hevonen työskentelee viimein niin kun sen pitääkin (eikä alitempossa mummoravia hynyttäen). Täytyisi käydä hangessa useammin mutta omat aikataulut on olleet työkiireiden vuoksi sen verran epäsäännöllisiä että ei ole aina pystynyt olemaan varma että ehtii seuraavana päivänä jumppaamaan hevosen lihakset taas auki.
Täti taas on kokeillut rajojaan, kovin suppeita sellaisia, ratsastamalla silloin tällöin jättämällä satulan talliin. Ilman satulaa ratsastus ei ole ollut "mun juttu" edes kakarana joten näin aikuisiällä, huonolla tasapainolla ja välillä liiankin hyvällä itsesuojeluvaistolla varustettuna se on sitä vielä vähemmän. Vaan jos mittarissa paukkuu -25 astetta niin hevosen lämpö voittaa satulan tuoman turvallisuuden tunteen. Hitaasti edeten ollaan päästy siihen pisteeseen että askellajit pääsee ainakin jossain määrin käymään läpi (laukka jää kyllä melkosen lyhyisiin pätkiin) ja ravissa pystyy jo ihan ratsastamaan matkustamisen sijaan. Siis sen verran tehokkaasti ollaan tehty töitä satulattakin että hevonen hikoaa sen verran että joutuu hetken loimen alla kuivattelemaan.
Puomeja ja esteitä pitäisi ottaa ahkerammin mukaan treeneihin. Ei varmaan tuota vaikeuksia kun tämänhetkinen taso on noinabout nollassa. Omalla tallilla ei estekalustoa ole ja maneesilla on monesti joko ruuhkaa tai sitten ei ketään nostelemassa puomeja koheloponin kompuroinnin jäljiltä. Niihaman maneesilla oltiin tallikaverin kyydillä viime viikonloppuna ja otettiin lopussa muutama hyppy ristikolle ja pikkupystylle (itse asiassa varsin onnistuneesti, laukka eteni ja pyöri ja paikat löytyi kuin itsestään) mutta siinä se sitten oikeastaan onkin. Itseään ja omaa saamattomuutta täytyy syyttää, hevonen tykkäisi kyllä ja tekniikkatehtävät puomeilla ja pienillä esteillä tekisi varmasti hyvää.
Noin muuten(kin) Hupille kuuluu hyvää, poni voi melkoisen paksusti. Jätin tänä vuonna klippaamatta kun ratsastan yleensä iltaisin jolloin hevosen voi jättää talliin loimen kanssa kuivumaan, ja karva on kyllä melkoisen tuuhea. Turkin alla on vielä sitten ylimääräistä lämmittämässä, Hupikin pääsi tarhakavereineen vapaalle heinälle joulukuun puolivälissä ja syömiselle ei alkuun meinannut tulla loppua ollenkaan. Nyt alkaa vihdoin mahan pohja löytyä ja tahti tasaantua. Ahne se on edelleen mutta tekee sentään muutakin kun syö.
Pakkasten ja kasvavan kunnon myötä Hupilla alkaa olla myös virtaa taas välillä vähän turhankin paljon. Tai siis, tykkään kyllä siitä että se on energinen ja liikkuu omalla moottorilla, mutta virtaa riittää välillä sitten vähän ylimääräisiinkin asioihin. Pikku-ukkoja on liikkeellä kasvavassa määrin ja vaikkei Hupi periaatteessa mitään typerää ole tehnytkään - niitä perinteisiä täyskäännöksiä, pikkupyrähdyksiä ja sivuloikkia lähinnä - niin sekä vuokraaja että allekirjoittanut ovat olleet viimeisen viikon sisällä lähempänä putoamista kun koko viime vuonna kertaakaan. Mutta kaikki energia on ehdottomasti siis silti kuitenkin plussaa, valtaosa siitä kuitenkin kohdistuu ihan oikeisiin asioihin.
Vaikka joulu oli ja meni jo niin laitetaan alle vielä yksi pakkaskuva jouluaatolta :)
© Katriina Tenhunenkeskiviikko 24. marraskuuta 2010
Tilsakelejä
Ke 24.11.2010
Lumi tuli ja meni ja tuli taas. Lumen mukana tuli jää ja räntä ja loska ja aina yhtä ihanat tilsakelit. Kenttä kerkesi jäätyä muhkuraiseksi (pintaan piti levittää uusi kerros hiekkaa juuri ennen lumia, vaan kun hiekkarekka otti ja levisi jonnekin tienposkeen, niin se siitä sitten). Ollaan siis käytännössä ilman kenttää kunnes lunta tulee kunnolla. Maastossakin oli viikon verran ainoa mahdollinen askellaji käynti, joko siksi kun maa oli ihan peilijäässä ja hevosella pelkät kantahokit tai sitten siksi että räntä kertyi kavioihin usean sentin korkuisiksi tilsoiksi alta viiden metrin matkalla (miksei kukaan ole kertonut Hupille ettei ruunat käytä korkokenkiä?)
Joka tapauksessa näistä kootuista selityksistä johtuen hevosen liikutus jäi niin vähiin että laskettiin ruokiakin vähän alaspäin. Kuskin liikutus jäi tosin vielä vähemmälle, itse lomailin puolitoista viikkoa helteissä hikoillen. Ei paskempi ajoitus?
Viikonloppuna oli sitten edessä paluu arkeen (lue: kylmään märkään pimeään Suomeen), ja kun hevonenkin sai sunnuntaina alleen tilsakumit ja neljä hokkia per kinttu, niin päästään taas takaisin töihin.
Olin alunperin sopinut jo ennen lomaa valmennuksen tiistai-illalle, joten lähdin maanantaina maneesille jumppaamaan hevosta ja itseäni. Ei tarvinnut pitkään miettiä kumpi oli enemmän verryttelyn tarpeessa... Mietin maneesille kävellessä että mitenhän fiksu idea mahtaa olla kahden viikon ratsastustauon jälkeen lähteä kiireessä ratsastamaan hevonen vetreäksi, maneesille tullessa oli alle puoli tuntia ratsastuskoulutuntien alkuun. Hupi oli kuitenkin yllättävänkin kiva ja taipuisa, kiitos edellispäivän pitkän ja rauhallisen harjumaaston (kera lainakuskin), ja parin kilometrin pakollisen alkukäynnin (täydellisen mittainen maneesimatka). Se liikkui alusta alkaen kivan pyöreänä, joskin reagoi ehkä vähän hitaasti ja oli kummallisen kiinni vasemmalla. Puoli tuntia riitti kuitenkin loistavasti hevosen vertymiseen. Kuski taas ei olisi vertynyt varmaan vaikka aikaa olisi ollut koko loppuilta, olo oli pitkien lentojen jäljiltä notkea kuin norsulla.
Isoimmat ilonaiheet tuli kuitenkin sille päivälle matkoilta maneesille ja ennen kaikkea sieltä pois. Tien vieressä pellolla on ollut vuosikaudet maakasoja joiden takana asuu Hupin mielestä sapelihammastiikerilauma, aina sopivalle päälle sattuessaan se kyttää ja pärisee niille. Nyt kasoja oltiin ilmeisesti siirtämässä pois, tai ainakin niiden vieressä oli lauma työkoneita traktorista valtavaan kuorma-autoon. Mennessä olivat vasta aloittelemassa hommia siinä ja valoakin oli vielä sen verran että mentiin itse asiassa hyvinkin rennosti ohi. Paluumatkalla sen sijaan oli pimeää ja koneissa valtavat valonheittimet päällä, ja ääni oli sanoinkuvaamaton (kuvittele itse miltä kuulostaa kun kauhakuormaajalla nostetaan jäistä soraa ja kivimurskaa peräkärryyn). Hupi tuijotti paikkaa jo kaukaa maneesin pihasta asti, jännittyi lisää koko ajan kun lähestyttiin paikkaa ja Ruutanantien alikulun jälkeen teki stopin. Viime talvena olisin tässä kohtaa suosiolla tullut selästä alas ja taluttanut ohi, mutta päätin nyt kokeilla selästä. Hupi tekee näppäriä 180 asteen käännöksiä mutta ei pakene holtittomasti, joten sovin itseni kanssa että yksikin u-käännös niin sitten tulen suosiolla alas ja mennään taluttamalla. Vaan sitä käännöstäpä ei ikinä tullutkaan. Hevosen tärinä ja sydämentykytys tuntui omaan kroppaan asti ja käynti vaihtui tikitiki-poikitukseen, mutta ohi mentiin hetkeäkään epäröimättä. Loppumatkan tallille Hupi päristeli selvästi tyytyväisenä itseensä ja kuski hymyili suupielet korvissa :)
Tiistaina piti siis olla tunti, mutta valmentajan sairastumisen vuoksi oltiin sitten pakkasessa ja puuskittaisessa tuulessa maastoilemassa, ja sama fiksu hevonen oli alla edelleen. Vaikka nyt olikin selvästi pikku-ukkopäivä ja piti säpsähdellä yhtenään niin pohjimmiltaan Hupi oli kuitenkin ihan kivan rento. Tallusteli menemään tyytyväisen oloisena hyvää vetävää käyntiä, ja aina askelten lomassa hypähti vähän sivulle ja sanoi trööt. Annettakoon tämä anteeksi, olihan matkan varrella kuitenkin muun muassa sellaisia pelotuksia kun postilaatikko, tallin pihatien kyltti, puunoksa ja pahimpana kaikesta kaksi aura-auton jättämää lumikökkärettä.
Lumi tuli ja meni ja tuli taas. Lumen mukana tuli jää ja räntä ja loska ja aina yhtä ihanat tilsakelit. Kenttä kerkesi jäätyä muhkuraiseksi (pintaan piti levittää uusi kerros hiekkaa juuri ennen lumia, vaan kun hiekkarekka otti ja levisi jonnekin tienposkeen, niin se siitä sitten). Ollaan siis käytännössä ilman kenttää kunnes lunta tulee kunnolla. Maastossakin oli viikon verran ainoa mahdollinen askellaji käynti, joko siksi kun maa oli ihan peilijäässä ja hevosella pelkät kantahokit tai sitten siksi että räntä kertyi kavioihin usean sentin korkuisiksi tilsoiksi alta viiden metrin matkalla (miksei kukaan ole kertonut Hupille ettei ruunat käytä korkokenkiä?)
Joka tapauksessa näistä kootuista selityksistä johtuen hevosen liikutus jäi niin vähiin että laskettiin ruokiakin vähän alaspäin. Kuskin liikutus jäi tosin vielä vähemmälle, itse lomailin puolitoista viikkoa helteissä hikoillen. Ei paskempi ajoitus?
Viikonloppuna oli sitten edessä paluu arkeen (lue: kylmään märkään pimeään Suomeen), ja kun hevonenkin sai sunnuntaina alleen tilsakumit ja neljä hokkia per kinttu, niin päästään taas takaisin töihin.
Olin alunperin sopinut jo ennen lomaa valmennuksen tiistai-illalle, joten lähdin maanantaina maneesille jumppaamaan hevosta ja itseäni. Ei tarvinnut pitkään miettiä kumpi oli enemmän verryttelyn tarpeessa... Mietin maneesille kävellessä että mitenhän fiksu idea mahtaa olla kahden viikon ratsastustauon jälkeen lähteä kiireessä ratsastamaan hevonen vetreäksi, maneesille tullessa oli alle puoli tuntia ratsastuskoulutuntien alkuun. Hupi oli kuitenkin yllättävänkin kiva ja taipuisa, kiitos edellispäivän pitkän ja rauhallisen harjumaaston (kera lainakuskin), ja parin kilometrin pakollisen alkukäynnin (täydellisen mittainen maneesimatka). Se liikkui alusta alkaen kivan pyöreänä, joskin reagoi ehkä vähän hitaasti ja oli kummallisen kiinni vasemmalla. Puoli tuntia riitti kuitenkin loistavasti hevosen vertymiseen. Kuski taas ei olisi vertynyt varmaan vaikka aikaa olisi ollut koko loppuilta, olo oli pitkien lentojen jäljiltä notkea kuin norsulla.
Isoimmat ilonaiheet tuli kuitenkin sille päivälle matkoilta maneesille ja ennen kaikkea sieltä pois. Tien vieressä pellolla on ollut vuosikaudet maakasoja joiden takana asuu Hupin mielestä sapelihammastiikerilauma, aina sopivalle päälle sattuessaan se kyttää ja pärisee niille. Nyt kasoja oltiin ilmeisesti siirtämässä pois, tai ainakin niiden vieressä oli lauma työkoneita traktorista valtavaan kuorma-autoon. Mennessä olivat vasta aloittelemassa hommia siinä ja valoakin oli vielä sen verran että mentiin itse asiassa hyvinkin rennosti ohi. Paluumatkalla sen sijaan oli pimeää ja koneissa valtavat valonheittimet päällä, ja ääni oli sanoinkuvaamaton (kuvittele itse miltä kuulostaa kun kauhakuormaajalla nostetaan jäistä soraa ja kivimurskaa peräkärryyn). Hupi tuijotti paikkaa jo kaukaa maneesin pihasta asti, jännittyi lisää koko ajan kun lähestyttiin paikkaa ja Ruutanantien alikulun jälkeen teki stopin. Viime talvena olisin tässä kohtaa suosiolla tullut selästä alas ja taluttanut ohi, mutta päätin nyt kokeilla selästä. Hupi tekee näppäriä 180 asteen käännöksiä mutta ei pakene holtittomasti, joten sovin itseni kanssa että yksikin u-käännös niin sitten tulen suosiolla alas ja mennään taluttamalla. Vaan sitä käännöstäpä ei ikinä tullutkaan. Hevosen tärinä ja sydämentykytys tuntui omaan kroppaan asti ja käynti vaihtui tikitiki-poikitukseen, mutta ohi mentiin hetkeäkään epäröimättä. Loppumatkan tallille Hupi päristeli selvästi tyytyväisenä itseensä ja kuski hymyili suupielet korvissa :)
Tiistaina piti siis olla tunti, mutta valmentajan sairastumisen vuoksi oltiin sitten pakkasessa ja puuskittaisessa tuulessa maastoilemassa, ja sama fiksu hevonen oli alla edelleen. Vaikka nyt olikin selvästi pikku-ukkopäivä ja piti säpsähdellä yhtenään niin pohjimmiltaan Hupi oli kuitenkin ihan kivan rento. Tallusteli menemään tyytyväisen oloisena hyvää vetävää käyntiä, ja aina askelten lomassa hypähti vähän sivulle ja sanoi trööt. Annettakoon tämä anteeksi, olihan matkan varrella kuitenkin muun muassa sellaisia pelotuksia kun postilaatikko, tallin pihatien kyltti, puunoksa ja pahimpana kaikesta kaksi aura-auton jättämää lumikökkärettä.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Itsestäänselvyyksiä
Ti 26.10.2010
Jos hevosen ratsastaa pohkeen eteen niin moni asia helpottuu. Tai sitten tuo on vaan ihan yhtäkkiä jotain muuta nappia painamalla alkanut tekemään tarkat siistit laukannostot, pyöreät ja energiset siirtymiset alaspäin, tasan olevat pysähdykset ja aktiiviset peruutukset.
Jännä ilmiö kyllä.
Ja tyhmä kuski.
Jos hevosen ratsastaa pohkeen eteen niin moni asia helpottuu. Tai sitten tuo on vaan ihan yhtäkkiä jotain muuta nappia painamalla alkanut tekemään tarkat siistit laukannostot, pyöreät ja energiset siirtymiset alaspäin, tasan olevat pysähdykset ja aktiiviset peruutukset.
Jännä ilmiö kyllä.
Ja tyhmä kuski.
torstai 21. lokakuuta 2010
Tempo, tempo ja vielä kerran tempo
To 21.10.2010
Viime viikolla luin vuokraajalta lainassa olevaa kirjaa jossa joku fiksu ihminen sanoi että muutos tuntuu aina ensin pahalta, vaikka se olisi oikeaan suuntaan. Totta.
Tänään ennen kun alettiin töihin, H kysyi että mihin haluan keskittyä ja viimeviikkoisen videon perusteella totesin ainoastaan että "älä vaan anna mun hynyttää mummoravia, ei sitten askeltakaan". No ei antanut, ei.
Puoli tuntia keskityttiin aika lailla ainoastaan siihen että hevonen liikkuu kunnolla eteen. Hupi vaikutti aika hämmentyneeltä kun sen vanhan hynytyksen ja alitempon sijaan joutuikin oikeasti töihin. Olin aina kuvitellut että jos pyydän sitä alussa liikaa eteen niin saan vain kiireisen ja jännittyneen singerin mutta nyt tehtiin ensin käynnissä sen verran töitä että hevonen vertyi vähän ja käytti itseään oikein ja ravissa tämä säilyi aika lailla itsestään. Mutta jestas että piti muistaa ratsastaa eteen. Jalkaa. Jalkaa. Pyydä lisää. Ja vielä rohkeammin eteen. Uskalla pyytää. Uskalla vaatia. Kymmenisen minuuttia se taisi vaatia että Hupi löysi tasapainonsa uudelleen mutta toisaalta tahti oli kuitenkin hanskassa alusta lähtien. Pari kertaa kysyin että "eikö tää näytä jo kiireiseltä". Ei kuulemma. Älä selitä kun ratsasta.
Ja kun akka selittämisen sijaan ratsasti niin hetken päästä hevonen liikkui oma-aloitteisesti ja aivan erilaisella energialla eteen, olematta kuitenkaan millään tapaa vahva tai hätäinen. Tosin aina kun teki jotain pienenpientä korjausta (kuten hetkellinen suoristus ympyrällä) niin energia aina katosi hetkeksi, täytyy muistaa olla vaan itse vielä nopeampi ja tarkempi. Sitten kun ravissa oli saatu palikat paikoilleen niin nostettiin laukka, ja nyt tunsin jo ihan itsekin että liikkeessä on ilmaa enemmän kun aiemmin. Varsinkin vasen laukka oli H:n sanojen mukaan "parasta laukkaa mitä olen nähnyt koskaan tältä hevoselta". Pari kertaa laukassakin tuli kommenttia että ei ainakaan yhtään hiljempaa, mutta kaikenkaikkiaan laukan tempo oli selvästi paremmin kohdillaan, eikä tietysti mikään ihme kaiken sen ravityöskentelyn jälkeen. Eikä kertaakaan tullut sitä fiilistä että hevonen veisi tai tila loppuisi kesken, välillä vähän "levisi" kun jäin matkustamaan mutta tuli takaisin "alle" kun itse keskityin. Istun laukassa kuulemma vähän etukenossa ja pienellä painonsiirrolla taaksepäin etuosaa saatiin vähän kevenemään. Millähän tuonkin saisi selkäytimeen asti...
Laukkatyöskentelyn jälkeen annoin hetkeksi pitkät ohjat ja tarkoitus oli ottaa sen jälkeen ravissa vähän voltteja ja tarkkoja kääntämisiä ja ehkä vähän laukkatyöskentelyä lisää. Hupi ilmeisesti väsähti kuitenkin alun hyvästä liikkumisesta sen verran että kun keräsin narut takaisin käteen niin oltiin pakkasen puolella ja rajusti. Lopputunti meni siis siihen että jumpattiin hevonen takaisin avuille ja oikein päin, siinä edes ihan kunnolla onnistumatta. Olen itse monesti vähän hukassa kun yhtäkkiä kaikki äsken käsissä olleet palaset katoaa ja jään vähän kokeilemaan yhtä ja toista ja kolmatta, tekemättä mitään oikeastaan kunnolla loppuun asti. H pyysi korjaamaan hevosta Isosti. Suoristamaan selvästi, kääntämään selvästi hyvin pienelle voltille, taivuttamaan vaikka vähän yli, väistättämään vaikka vähän liikaa - sen sijaan että kysyisin että voisitko vähän tehdä näin, ai et, no entä näin? Tarkemmin, rohkeammin ja loppuun asti.
Lopun takkuamisesta huolimatta jäi kyllä tosi positiivinen fiilis, ja ennen kaikkea paljon ajateltavaa. Täytyy ilmeisesti taas kerran opetella perusasioita ihan alusta asti.
Viime viikolla luin vuokraajalta lainassa olevaa kirjaa jossa joku fiksu ihminen sanoi että muutos tuntuu aina ensin pahalta, vaikka se olisi oikeaan suuntaan. Totta.
Tänään ennen kun alettiin töihin, H kysyi että mihin haluan keskittyä ja viimeviikkoisen videon perusteella totesin ainoastaan että "älä vaan anna mun hynyttää mummoravia, ei sitten askeltakaan". No ei antanut, ei.
Puoli tuntia keskityttiin aika lailla ainoastaan siihen että hevonen liikkuu kunnolla eteen. Hupi vaikutti aika hämmentyneeltä kun sen vanhan hynytyksen ja alitempon sijaan joutuikin oikeasti töihin. Olin aina kuvitellut että jos pyydän sitä alussa liikaa eteen niin saan vain kiireisen ja jännittyneen singerin mutta nyt tehtiin ensin käynnissä sen verran töitä että hevonen vertyi vähän ja käytti itseään oikein ja ravissa tämä säilyi aika lailla itsestään. Mutta jestas että piti muistaa ratsastaa eteen. Jalkaa. Jalkaa. Pyydä lisää. Ja vielä rohkeammin eteen. Uskalla pyytää. Uskalla vaatia. Kymmenisen minuuttia se taisi vaatia että Hupi löysi tasapainonsa uudelleen mutta toisaalta tahti oli kuitenkin hanskassa alusta lähtien. Pari kertaa kysyin että "eikö tää näytä jo kiireiseltä". Ei kuulemma. Älä selitä kun ratsasta.
Ja kun akka selittämisen sijaan ratsasti niin hetken päästä hevonen liikkui oma-aloitteisesti ja aivan erilaisella energialla eteen, olematta kuitenkaan millään tapaa vahva tai hätäinen. Tosin aina kun teki jotain pienenpientä korjausta (kuten hetkellinen suoristus ympyrällä) niin energia aina katosi hetkeksi, täytyy muistaa olla vaan itse vielä nopeampi ja tarkempi. Sitten kun ravissa oli saatu palikat paikoilleen niin nostettiin laukka, ja nyt tunsin jo ihan itsekin että liikkeessä on ilmaa enemmän kun aiemmin. Varsinkin vasen laukka oli H:n sanojen mukaan "parasta laukkaa mitä olen nähnyt koskaan tältä hevoselta". Pari kertaa laukassakin tuli kommenttia että ei ainakaan yhtään hiljempaa, mutta kaikenkaikkiaan laukan tempo oli selvästi paremmin kohdillaan, eikä tietysti mikään ihme kaiken sen ravityöskentelyn jälkeen. Eikä kertaakaan tullut sitä fiilistä että hevonen veisi tai tila loppuisi kesken, välillä vähän "levisi" kun jäin matkustamaan mutta tuli takaisin "alle" kun itse keskityin. Istun laukassa kuulemma vähän etukenossa ja pienellä painonsiirrolla taaksepäin etuosaa saatiin vähän kevenemään. Millähän tuonkin saisi selkäytimeen asti...
Laukkatyöskentelyn jälkeen annoin hetkeksi pitkät ohjat ja tarkoitus oli ottaa sen jälkeen ravissa vähän voltteja ja tarkkoja kääntämisiä ja ehkä vähän laukkatyöskentelyä lisää. Hupi ilmeisesti väsähti kuitenkin alun hyvästä liikkumisesta sen verran että kun keräsin narut takaisin käteen niin oltiin pakkasen puolella ja rajusti. Lopputunti meni siis siihen että jumpattiin hevonen takaisin avuille ja oikein päin, siinä edes ihan kunnolla onnistumatta. Olen itse monesti vähän hukassa kun yhtäkkiä kaikki äsken käsissä olleet palaset katoaa ja jään vähän kokeilemaan yhtä ja toista ja kolmatta, tekemättä mitään oikeastaan kunnolla loppuun asti. H pyysi korjaamaan hevosta Isosti. Suoristamaan selvästi, kääntämään selvästi hyvin pienelle voltille, taivuttamaan vaikka vähän yli, väistättämään vaikka vähän liikaa - sen sijaan että kysyisin että voisitko vähän tehdä näin, ai et, no entä näin? Tarkemmin, rohkeammin ja loppuun asti.
Lopun takkuamisesta huolimatta jäi kyllä tosi positiivinen fiilis, ja ennen kaikkea paljon ajateltavaa. Täytyy ilmeisesti taas kerran opetella perusasioita ihan alusta asti.
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Kisareissulla Niihamassa
Ke 13.10.2010
Keskiviikkona oli siis sitten pitkästä aikaa ohjelmassa ratsastusta valkoisten aitojen sisäpuolella. Edelliskerta oli viime helmikuussa Aitoossa joten oli jo aikakin. Niihamassa oli ratsastuskoulun harjoituskoulukisat ja pienen lähtijämäärän vuoksi lupasivat ottaa ulkopuolisiakin mukaan, joten kun kaveri vielä lähti kuskiksi (kiitos!) niin kaikki oli järjestettynä. Arvelin etukäteen että jos ohjelmissa on tarjolla C-merkki, KN Special ja joku HeA-rata niin HeC-luokassa on luultavasti paljon ratsastuskoulun ponilapsia, joten kaikista senhetkisistä ongelmista huolimatta (jotka siis ilmoittautumispäivänä olivat todellakin vielä kaikki olemassa) päätin valita HeB-luokan. KN on kuitenkin kiltti ja helppo HeB-ohjelma ja kyseessä pienet harkkakisat. Ja keskiravista tai laukka-käynti-siirtymisestä on ihan turha stressata, kun kerran tietää ettei kumpaakaan löydy niin tyytyy tekemään sinne päin niin siististi kun pystyy.
Oltiin Niihamassa hyvissä ajoin (kaveri ajoi yhden hevosen kopilla kaksi hevosta paikalle, meidät ensin, joten eestaas ajamista oli melkoisesti). Hupi osaa onneksi olla ihan asiallisesti vieraassa paikassa ja hetken huutelun jälkeen se jäi varsin rentona katselemaan ympärilleen ja mutustamaan heinää. Ei tarvinnut siis jännittää sitä että väsyykö se liikaa odottelusta. Sen sijaan verkasta se sitten väsyi, harkkakisojen aikatauluihin ei ilmeisesti ole luottamista kun nytkin meidän piti mennä 18.15 verkassa kolmantena eikä luokka ollut vielä vähän puolen jälkeen alkanutkaan. Kun muutenkin halusin tehdä pitkän ja hitaan verkan (että Hupi ehtii rauhassa kytätä kaikki möröt ja siitä vielä rentoutua sopivasti) niin hevonen oli radalla auttamatta jo vähän väsynyt. Positiivista aikataulutuksessa oli kuitenkin se että jos olisin päässyt radalle silloin kun olin laskenut pääseväni, olisi verkka ollut täsmälleen sopivan mittainen.
Paljon käyntiä, ensin pitkin ohjin, sitten tuntumalla. Suurin osa sen jälkeen kevyessä ravissa, vasta vähän ennen (oletettua) radalle menoa jokunen laukannosto ja alas istuen vähän raviin terävyyttä. Mietin hetken aikaa että miten vaikeita asioita uskallan tehdä (vai pidänkö vaan hevosen ja itseni hyvällä mielellä tekemällä niitä helpoimpia asioita) mutta lopulta toista ratsukkoa väistäessäni jouduin tekemään laukassa vähän vaikeampaa tietä (missä sunnuntain vaikeudet olisivat varmasti tulleet esiin jos niitä on) - ei ongelmia.
Maneesi oli käännetty juuri ennen kisoja joten pohja oli hurjan pehmeä. Verkka oli ehtinyt vähän tasoittua ja painua mutta rata oli melkoinen suo. Hupi suoritti ihan asiallisesti (ja kyttäämättä!) tehtävät mutta hyytyi kyllä vähän. Tosin, se miltä rata itsestäni tuntui (ravi ok, laukka vähän liian isoa) ei kyllä ihan kohdannut videolta nähdyn totuuden (ravi kovin vaatimatonta hynytystä, laukka sen sijaan kohtalaisen hyvää) ja tuomarin arvion (ravista lähinnä kutosta, laukasta jopa seiskoja) kanssa. Siis kuvittelen meneväni jo liian kovaa silloin kun tempo vasta alkaa olla sopiva. Ja kuvittelen tekeväni kamalan paljon asioita radalla mutta videolta katsoessa tekee suorastaan mieli huutaa kuskille että voisko siellä välillä vaikka ratsastaa niin tapahtuiskin jotain. Onhan se toki hyvä asia että pystyy tekemään asioita eleettömästi mutta kai sitä silti pitäisi uskaltaa vaikuttaa eikä vaan matkustella mukana?
Lopputulokseen täytyy kuitenkin olla tyytyväinen, tuloksena 60.8% (tasaista kutosta, jokunen vitonen ja seiska), suurinpiirtein kommenteilla "tasainen ja siisti suoritus". Hevonen kyttäsi ja poikitti vielä rataa kiertäessä melkoisesti mutta itse suorituksessa keskittyi hienosti (kuulaisuudesta saatiin seiska). Kuski taas ei jännittänyt vaan malttoi ajatella ja ratsastaa tehtävä kerrallaan, ihan suunnitelmansa mukaan. Täytyy katsoa jos saisi skannattua paperit tänne kaiken kansan nähtäville. Videon lisään heti kun saan sen muutettua sellaiseen muotoon mitä blogi ymmärtää. Sijoituksia tai tuloslistaa ei jaettu mutta jälkeenpäin kuultuna ilmeisesti kuitenkin aika lailla sieltä kärkipäästä. Olisi ollut kiva ehtiä kysyä (tutulta) tuomarilta että olisitko päästänyt alueluokasta läpi ja jos, niin millä prosenteilla. Onhan se nyt kuitenkin selvää että harjoitus- ja aluekisojen skaala on, ja täytyykin olla aivan erilainen.
Joka tapauksessa tästä on hyvä jatkaa. Treenattavaa löytyy eniten juuri sieltä mistä oletinkin ja muutamia pisteitä saa raavittua lisää kasaan ihan vaan huolellisemmalla ratsastuksella - pysähdykset huolellisemmin ja jos vaikka ensi kerraksi opettelisi loivan kiemurauran tien niin että sen osaa vaikka unissaankin tehdä kunnolla (eikä epämääräisesti sinnepäin sohien ja "oho piti olla jo tuolla" kiireellä käännellen ;)
Mutta nyt blogi kiinni, ratsikamat päälle ja tunnille mars! Tietää ainakin mitä reenataan :D
Keskiviikkona oli siis sitten pitkästä aikaa ohjelmassa ratsastusta valkoisten aitojen sisäpuolella. Edelliskerta oli viime helmikuussa Aitoossa joten oli jo aikakin. Niihamassa oli ratsastuskoulun harjoituskoulukisat ja pienen lähtijämäärän vuoksi lupasivat ottaa ulkopuolisiakin mukaan, joten kun kaveri vielä lähti kuskiksi (kiitos!) niin kaikki oli järjestettynä. Arvelin etukäteen että jos ohjelmissa on tarjolla C-merkki, KN Special ja joku HeA-rata niin HeC-luokassa on luultavasti paljon ratsastuskoulun ponilapsia, joten kaikista senhetkisistä ongelmista huolimatta (jotka siis ilmoittautumispäivänä olivat todellakin vielä kaikki olemassa) päätin valita HeB-luokan. KN on kuitenkin kiltti ja helppo HeB-ohjelma ja kyseessä pienet harkkakisat. Ja keskiravista tai laukka-käynti-siirtymisestä on ihan turha stressata, kun kerran tietää ettei kumpaakaan löydy niin tyytyy tekemään sinne päin niin siististi kun pystyy.
Oltiin Niihamassa hyvissä ajoin (kaveri ajoi yhden hevosen kopilla kaksi hevosta paikalle, meidät ensin, joten eestaas ajamista oli melkoisesti). Hupi osaa onneksi olla ihan asiallisesti vieraassa paikassa ja hetken huutelun jälkeen se jäi varsin rentona katselemaan ympärilleen ja mutustamaan heinää. Ei tarvinnut siis jännittää sitä että väsyykö se liikaa odottelusta. Sen sijaan verkasta se sitten väsyi, harkkakisojen aikatauluihin ei ilmeisesti ole luottamista kun nytkin meidän piti mennä 18.15 verkassa kolmantena eikä luokka ollut vielä vähän puolen jälkeen alkanutkaan. Kun muutenkin halusin tehdä pitkän ja hitaan verkan (että Hupi ehtii rauhassa kytätä kaikki möröt ja siitä vielä rentoutua sopivasti) niin hevonen oli radalla auttamatta jo vähän väsynyt. Positiivista aikataulutuksessa oli kuitenkin se että jos olisin päässyt radalle silloin kun olin laskenut pääseväni, olisi verkka ollut täsmälleen sopivan mittainen.
Paljon käyntiä, ensin pitkin ohjin, sitten tuntumalla. Suurin osa sen jälkeen kevyessä ravissa, vasta vähän ennen (oletettua) radalle menoa jokunen laukannosto ja alas istuen vähän raviin terävyyttä. Mietin hetken aikaa että miten vaikeita asioita uskallan tehdä (vai pidänkö vaan hevosen ja itseni hyvällä mielellä tekemällä niitä helpoimpia asioita) mutta lopulta toista ratsukkoa väistäessäni jouduin tekemään laukassa vähän vaikeampaa tietä (missä sunnuntain vaikeudet olisivat varmasti tulleet esiin jos niitä on) - ei ongelmia.
Maneesi oli käännetty juuri ennen kisoja joten pohja oli hurjan pehmeä. Verkka oli ehtinyt vähän tasoittua ja painua mutta rata oli melkoinen suo. Hupi suoritti ihan asiallisesti (ja kyttäämättä!) tehtävät mutta hyytyi kyllä vähän. Tosin, se miltä rata itsestäni tuntui (ravi ok, laukka vähän liian isoa) ei kyllä ihan kohdannut videolta nähdyn totuuden (ravi kovin vaatimatonta hynytystä, laukka sen sijaan kohtalaisen hyvää) ja tuomarin arvion (ravista lähinnä kutosta, laukasta jopa seiskoja) kanssa. Siis kuvittelen meneväni jo liian kovaa silloin kun tempo vasta alkaa olla sopiva. Ja kuvittelen tekeväni kamalan paljon asioita radalla mutta videolta katsoessa tekee suorastaan mieli huutaa kuskille että voisko siellä välillä vaikka ratsastaa niin tapahtuiskin jotain. Onhan se toki hyvä asia että pystyy tekemään asioita eleettömästi mutta kai sitä silti pitäisi uskaltaa vaikuttaa eikä vaan matkustella mukana?
Lopputulokseen täytyy kuitenkin olla tyytyväinen, tuloksena 60.8% (tasaista kutosta, jokunen vitonen ja seiska), suurinpiirtein kommenteilla "tasainen ja siisti suoritus". Hevonen kyttäsi ja poikitti vielä rataa kiertäessä melkoisesti mutta itse suorituksessa keskittyi hienosti (kuulaisuudesta saatiin seiska). Kuski taas ei jännittänyt vaan malttoi ajatella ja ratsastaa tehtävä kerrallaan, ihan suunnitelmansa mukaan. Täytyy katsoa jos saisi skannattua paperit tänne kaiken kansan nähtäville. Videon lisään heti kun saan sen muutettua sellaiseen muotoon mitä blogi ymmärtää. Sijoituksia tai tuloslistaa ei jaettu mutta jälkeenpäin kuultuna ilmeisesti kuitenkin aika lailla sieltä kärkipäästä. Olisi ollut kiva ehtiä kysyä (tutulta) tuomarilta että olisitko päästänyt alueluokasta läpi ja jos, niin millä prosenteilla. Onhan se nyt kuitenkin selvää että harjoitus- ja aluekisojen skaala on, ja täytyykin olla aivan erilainen.
Joka tapauksessa tästä on hyvä jatkaa. Treenattavaa löytyy eniten juuri sieltä mistä oletinkin ja muutamia pisteitä saa raavittua lisää kasaan ihan vaan huolellisemmalla ratsastuksella - pysähdykset huolellisemmin ja jos vaikka ensi kerraksi opettelisi loivan kiemurauran tien niin että sen osaa vaikka unissaankin tehdä kunnolla (eikä epämääräisesti sinnepäin sohien ja "oho piti olla jo tuolla" kiireellä käännellen ;)
Mutta nyt blogi kiinni, ratsikamat päälle ja tunnille mars! Tietää ainakin mitä reenataan :D
Laukkaongelmia
Ti 12.10.2010
Lähdettiin viime viikolla melko nopealla, muutaman päivän varoitusajalla Niihamaan ratsastuskoulun harkkakoulukisoihin. Sunnuntaina (vai maanantaina?) varmistui lähtö ja keskiviikkona oltiin jo radalla. Eipähän ehtinyt ainakaan stressata.
Lähtökohdat sen sijaan oli varsin mielenkiintoiset. Vielä edellisviikolla Hupilta ei meinannut millään löytyä mitään järkevää vaihdetta, oltiin viime ajat (viikot) menty maastoilupainotteisesti kun vettä tuli niin paljon että kenttä ei oikein ollut kunnossa, joten hevosella oli maastomoodi hyvin vahvasti päällä. Sunnuntaina löytyi ensimmäisen kerran raviin jotain tolkkua mutta laukka oli vielä silloinkin hyvin villiä ja vapaata. Kaarteet poni pysyi vielä jotenkuten hanskassa mutta kun yritti suoraa uraa laukata niin koko paketti levisi ihan täysin, hevonen valui etupainoiseksi ja tippui välillä jopa raville vaikka mitä tein. Sovin itseni kanssa että sunnuntai ja maanantai korjataan laukan ongelmia ja tiistaina tehdään sitten vaan helppoja ja kivoja asioita vaikka laukka olisi millä mallilla hyvänsä.
Sunnuntaina ohjelmassa oli ensin ravissa hevonen kivaksi ja avuille, ja sitten sen jälkeen laukassa miljoona ja yksi nostoa. Meillä suurin ongelma tuntuu olevan lähes jokaiseen kouluohjelmaan sisältyvä laukkadiagonaali. Pieneen päähäni ei voi mahtua että mikä siinä voi olla niin ylitsepääsemättömän vaikeata. Nytkin kun laukka lähti pyörimään ja paino siirtyi vähän paremmin takaosalle niin pitkien sivujen laukkaaminen ei tuottanut mitään ongelmia. Sen sijaan edelleen kun kulmasta käänsi lävistäjälle niin päästiin maksimissaan kolmisen askelta hyvää tasapainoista laukkaa ja sitten alkoi olla jo tarjolla Vermon takasuoraravia. Joskus vuosi sitten sain pilkottua tehtävän niin pieniin palasiin että se lopulta onnistui ja sama pitkä tie oli edessä taas. Ensin ravissa tie ja tahti selväksi (suora linja ja että sinne ei tarvitse ampua miljoonaa). Sitten ravi-käynti-siirtymisiä samalla linjalla. Sitten laukassa linjalle ja heti suoristuksen jälkeen itse siirtyminen. Sitten linjalle ravissa ja nosto ja taas alas raviin. Kun tämä onnistui niin kello alkoi olla sen verran paljon ja hevonen vähän väsyä joten jätin homman kesken, päästiinhän sentään kuitenkin lopettamaan onnistumiseen.
Mitä lie hevosen pääkopassa naksahtanut yön aikana mutta maanantaina ongelmasta ei ollut enää tietoakaan. Helpotin tehtävää tosin edelleen tekemällä laukassa pitkän sivun lopusta noin 15m täyskaarron ja jatkamalla siitä diagonaalintapaisesti uralle, mutta nyt homma sujui kerrasta. Pari onnistunutta toistoa molempiin suuntiin ja sen jälkeen jätin laukat sikseen, verkkasin vaan kevyesti ravissa ja lopetin siihen. Tiistaina sama homma, kevyesti ravissa keventelyä, hevonen rennoksi ja pyöreäksi. Pari laukannostoa molemmin päin, joka ikinen laukkapätkä onnistuneeseen diagonaaliin lopettaen. Vähän lisää keventelyä ja lopetus hyvillä mielin.
Kisareissu-kuulumiset seuraavassa osassa :)
Lähdettiin viime viikolla melko nopealla, muutaman päivän varoitusajalla Niihamaan ratsastuskoulun harkkakoulukisoihin. Sunnuntaina (vai maanantaina?) varmistui lähtö ja keskiviikkona oltiin jo radalla. Eipähän ehtinyt ainakaan stressata.
Lähtökohdat sen sijaan oli varsin mielenkiintoiset. Vielä edellisviikolla Hupilta ei meinannut millään löytyä mitään järkevää vaihdetta, oltiin viime ajat (viikot) menty maastoilupainotteisesti kun vettä tuli niin paljon että kenttä ei oikein ollut kunnossa, joten hevosella oli maastomoodi hyvin vahvasti päällä. Sunnuntaina löytyi ensimmäisen kerran raviin jotain tolkkua mutta laukka oli vielä silloinkin hyvin villiä ja vapaata. Kaarteet poni pysyi vielä jotenkuten hanskassa mutta kun yritti suoraa uraa laukata niin koko paketti levisi ihan täysin, hevonen valui etupainoiseksi ja tippui välillä jopa raville vaikka mitä tein. Sovin itseni kanssa että sunnuntai ja maanantai korjataan laukan ongelmia ja tiistaina tehdään sitten vaan helppoja ja kivoja asioita vaikka laukka olisi millä mallilla hyvänsä.
Sunnuntaina ohjelmassa oli ensin ravissa hevonen kivaksi ja avuille, ja sitten sen jälkeen laukassa miljoona ja yksi nostoa. Meillä suurin ongelma tuntuu olevan lähes jokaiseen kouluohjelmaan sisältyvä laukkadiagonaali. Pieneen päähäni ei voi mahtua että mikä siinä voi olla niin ylitsepääsemättömän vaikeata. Nytkin kun laukka lähti pyörimään ja paino siirtyi vähän paremmin takaosalle niin pitkien sivujen laukkaaminen ei tuottanut mitään ongelmia. Sen sijaan edelleen kun kulmasta käänsi lävistäjälle niin päästiin maksimissaan kolmisen askelta hyvää tasapainoista laukkaa ja sitten alkoi olla jo tarjolla Vermon takasuoraravia. Joskus vuosi sitten sain pilkottua tehtävän niin pieniin palasiin että se lopulta onnistui ja sama pitkä tie oli edessä taas. Ensin ravissa tie ja tahti selväksi (suora linja ja että sinne ei tarvitse ampua miljoonaa). Sitten ravi-käynti-siirtymisiä samalla linjalla. Sitten laukassa linjalle ja heti suoristuksen jälkeen itse siirtyminen. Sitten linjalle ravissa ja nosto ja taas alas raviin. Kun tämä onnistui niin kello alkoi olla sen verran paljon ja hevonen vähän väsyä joten jätin homman kesken, päästiinhän sentään kuitenkin lopettamaan onnistumiseen.
Mitä lie hevosen pääkopassa naksahtanut yön aikana mutta maanantaina ongelmasta ei ollut enää tietoakaan. Helpotin tehtävää tosin edelleen tekemällä laukassa pitkän sivun lopusta noin 15m täyskaarron ja jatkamalla siitä diagonaalintapaisesti uralle, mutta nyt homma sujui kerrasta. Pari onnistunutta toistoa molempiin suuntiin ja sen jälkeen jätin laukat sikseen, verkkasin vaan kevyesti ravissa ja lopetin siihen. Tiistaina sama homma, kevyesti ravissa keventelyä, hevonen rennoksi ja pyöreäksi. Pari laukannostoa molemmin päin, joka ikinen laukkapätkä onnistuneeseen diagonaaliin lopettaen. Vähän lisää keventelyä ja lopetus hyvillä mielin.
Kisareissu-kuulumiset seuraavassa osassa :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)