Selkälihaksia!

Ke 2.2.2011

Asioita täytyy aina opetella kantapään kautta mutta jotain ilmeisesti viimekesäisistä satulaongelmista on tarttunut mukaan. Viikon verran ehdin tuskailla kun Hupi oli vähän nihkeä liikkumaan. Meni kyllä eteenpäin mutta ei oikein halunnut käyttää itseään, taipui huonosti ja käytti selkäänsä vielä huonommin. Ja sitten eräänä iltana nukkumaan mennessä blondilla välähti.

Satulaanhan laitettiin vaihdettaessa alle Mattesin correction pad, kun penkki oli aavistuksen liian leveä, kasvunvaraa jätettiin siis ihan tarkoituksella. Seuraavana päivänä blondi meni ja otti yhden palan padista kummaltakin puolen pois, ja vanha tuttu työmyyrä palasi kuvioihin kuin nappia olisi painanut. Tokihan se vähän alkuun arasteli nostaa selkäänsä, jos vaikka satula puristaisi, mutta kun ei enää puristanutkaan niin liikkui iloisesti taas niin kuin pitääkin. Pitkään ongelmaa ei ollut voinut olla koska selkälihakset oli koko ajan tuntuneet hyviltä ja pehmeiltä (vrt viime kesän isot selkäjumit), ja lanneselän ongelmien takia niitä on vielä nimenomaan syynätty päivittäin. Lisäksi vielä pari viikkoa sitten Hupi oli useampana päivänä peräkkäin todella hyvä ratsastaa. Onhan se nyt ollut selvästi näkyvissä että sään molemmin puolin kuopat on pienentyneet ja täyttyneet (vielä syksyllä varsinkin oikealla puolen oli selvä monttu) mutta 1+1 laskeminen tapahtuu edelleen vähän hitaanlaisesti. Hevonenhan kyllä antaa selvät, joskin melko pienet merkit - ehkä tämä täti vielä joskus oppii tulkitsemaan niitä heti eikä huomenna.

Jotain hyvääkin kuitenkin tästäkin ongelmasta. Kun hevonen tuntui hankalalta ratsastaa, niin sen sijaan että olisin yrittänyt väkisin jumputtaa ja jumputtaa sitä rennoksi ja hyväksi (mikä pomminvarmasti ei olisi edes onnistunut), heitin useampaan kertaan itse jalustimet ristiin kaulalle ja keskityin omaan istuntaani. Siinä ei niin haittaa jos hevonen laiskottelee, ja työmaata ainakin riittää...

Hikijumppaa karvaponilla. Kuva: Laura Leppäkorpi

Ahkeraa työntekoa, part II

Ti 1.2.2011

Koulureenien lisäksi ollaan pidetty välillä kunnolla hauskaakin. Tai siis, patoutuneena pilkunviilaajana allekirjoittanut on ihan oikeasti sitä mieltä että kunnon koulutreeni on oikeasti hauskaa eikä Hupi the Työmyyräkään sitä tunnu pahakseen panevan. Mutta ollaan siis tehty muutakin kun kierretty kotikenttää päivästä toiseen.

Toissaviikonloppuna oltiin iltasella maneesilla ja kaveri oli mukana laittamassa pieniä puomi- ja estetehtäviä. Hävettävän kauan taas edellisestä kerrasta, ellei niitä Niihaman muutamia hyppyjä lasketa. Ja on niistäkin jo hetki jos toinenkin.

Hupi nuokkui vielä tallinkäytävällä silmät puolitangossa ja oli yleisen naureskelun kohteena, "herää eläin, sun tarvis kohta jaksaa pompata". No heräsihän tuo. Maneesimörköjä oli tänään liikkeellä laumoittain ja ensimmäisen parin minuutin aikana Hupi ehti yrittää paeta a) puomia, b) tolppaa, c) kouluaidan palasta, d) muutamaa ihmistä, e) toista hevosta, f) koiraa, g) maneesin päätyä, h) paskakasaa, i) riimunnarua ja j) loimea. Mutta täytyyhän toista ymmärtää, ne kaikki vaanivat ihan hiirenhiljaa pientä hevosparkaa. Rentoudesta oli siis ihan turha haaveilla joten keskityttiin sitten työntekoon. Jalasta eteen ja sitä rataa, vähän reippaammassa tempossa niin ei ehdi tuijottaa niin paljoa. Muut möröt vähitellen kaikkosi, vaan se maneesin pääty oli vaarallinen vielä ihan loppukäynneissäkin :D

Tehtävät pidettiin hyvin helppoina mutta silti tuntui olevan ihan riittävästi tekemistä. Ensin yksittäistä laukkapuomia ympyrällä molempiin suuntiin, ei ongelmia, hyvä etenevä laukka ja kaarevalla uralla lähestyminen niin askelkin osui. Sitten suoralla uralla kolme puomia peräkkäin ja vähitellen kavaleteiksi nostaen, alkuun vielä ok mutta sitten alkoi laukka levitä jo vähän etupainoiseksi ja matalaksi ja säätövaran hukkuessa hukkui sitten vähän paikatkin. Hupi ei juuri itse paikkoja katso (eikä se tietenkään ole sen tehtäväkään) eikä korjaa sitten enää väleissä, siis jos ensimmäiselle puomille ei osu niin ei sitten osu lopuillekaan (kuskikin tietysti saisi korjata jos ehtisi). Toistoja, toistoja ja toistoja. Lopussa vielä muutamia hyppyjä molemmista suunnista, ensin ristikolle ja sitten pystylle. Puomimöröt oli kai palanneet maisemiin kun Hupi varmuuden vuoksi loikkasi ensimmäisen ristikon yli niin ettei varmasti koske puomeihin. Ei se kovin korkealla käynyt mutta hypyn lakipiste oli ainakin metrin verran esteen takana, oli tätillä tekemistä yrittää mennä mukaan... Muutaman kerran piti ottaa lähestyminen ravissa että varmasti osuu, kun kämmin itse laukassa paikat ja jäin vähän suuhun kiinni (Hupi hyppää mieluummin liian kaukaa kun juuresta), ettei vaan ala hevonen epäröidä. Kaveri tuli vielä lopussa okseria, me jätettiin väliin kun pystylle tuli muutama onnistunut hyppy peräjälkeen ja Hupi alkoi vaikuttaa jo todella väsyneeltä. Pää olisi vetänyt kyllä mutta laukka oli jo tosi etupainoista niin ei viitsinyt riskeerata hyvää mieltä.

Siitä Hupi on valtavan kiltti että se ei kiellä eikä mene ohi. Ei varsinaisesti ime esteelle koska jännittää ja ehkä tuijotteleekin vähän aina, mutta ei kyllä myöskään jarruttele pätkääkään, ja tykkää touhusta ihan hurjasti. Nytkin kävelin pitkin ohjin aina välissä kun kaveri hyppäsi, ja samantien kun aloin keräillä naruja käsiin niin poni oli täpäkkänä menossa jo. Pitäisi saada vaan toooosi paljon enemmän hyppykertoja että tulisi rutiinia, molemmille. Pienillä esteillä ja puomeilla vaan paljon toistoja. Kesää ja omaa estekalustoa odotellessa...

Esteiden lisäksi hauskanpitoa on jatkettu tottakai maastossa. Tai vähän ehkä kontrolliharjoituksiksi naamioituna, käytiin siellä samaisella suoralla pitämässä pieni neuvottelu missä Hupi oli vuokraajalta lähtenyt lapasesta jokunen viikko sitten. Hyvän alkuverkan jälkeen päästin sen suoralla täyteen vauhtiin, pyysin (lue: käskin) takaisin ihan hitaaseen laukkaan, taas uudestaan kovaan laukkaan ja taas takaisin. Pari ensimmäistä jarrutusta ei ehkä ollut ihan oppikirjan mukaisia, mutta hyvin äkkiä poni muisti että silloin kannattaa hidastaa kun kuski vetää naruista, ja sitten pidätteeksi riittä vanhaan malliin taas se että puristi vähän nyrkkiä kiinni ja nousi itse pystympään. Kun jarrut oli säädetty niin päästeltiin sitten palkintona yksi suoranmitta kokonaan isoa kovaa. Tallille palatessa alla oli hikinen ja väsynyt mutta hyvin tyytyväinen hevonen.

Ahkeraa työntekoa, part I

Ti 1.2.2011

Onneksi jäi uudenvuodenlupaus tekemättä koska nyt se olisi tämä päivitystauon myötä jo rikki.

Hupi on kuitenkin liikkunut ahkerasti ja monipuolisesti tämänkin ajan. Ohjelmistossa on ollut kaikenlaista käyntilenkeistä ja koulureenistä pikkuesteisiin ja laukkamaastoihin. Kaikkea on ihan turha yrittää käydä läpi mutta jotain kuitenkin. Jaan suosiolla pariin osaan niin ei tule kilometripostausta.

Oma kenttä on ollut varsin hyvässä kunnossa koko kuukauden. Uraahan sinne on tullut kun jotkut jumputtavat sitkeästi samaa rinkiä ympäri. Kovan koulun kakarana käynyt allekirjoittanut sen sijaan muistaa edelleen sen huudon määrän kun pienenä ponilapsena erehtyi vasta umpeen lapioitua uraa kiertämään. Ja toisaalta metri sisäpuolella ratsastaessa joutuu muistamaan ihan eri tavalla myös ne ulkoavut. Joka tapauksessa pohja on nyt kuitenkin sellainen että askellajit pystyy käymään kaikki läpi, laukassa ehkä lähinnä suorilla urilla lyhyitä pätkiä, tiukkoja kurveja varoen. Mutta verrattuna viime talveen kun kenttä oli käytännössä täysin ratsastuskelvoton, on tämä jo suorastaan luksusta.

Kenttätyöskentely on ollut kuitenkin hyvin ravipainotteista. Siirtymisiä on tehty viimeisen parin viikon aikana luultavasti vähintään miljoona, ja silti tuntuu ettei riitä. Hupi olisi kovin tyytyväinen jos saisi jumputtaa sitä omaa raviaan kierros kierroksen perään, ja koska se monesti tuntuu siinä ihan asialliselta niin kuski helposti jää matkustelemaan aivan liian pitkäksi aikaa, "onpas tää helppoa". Ja sitten kun pitäisikin tehdä nopeasti asioita niin karu totuus tulee ilmi, takajalat on tallissa, hevonen kilometrin pohkeen takana ja reagointiaika apuihin puolesta vuodesta ylöspäin.

Kaveri oli mukana toissaviikolla meitä vähän vahtimassa ja teetti siirtymisiä niin nopealla tahdilla että hidasta hämäläistä hirvitti. Tehtiin noin 20m sivultaan olevalla neliöllä töitä, ensin ihan vaan käynnissä, pysähdys ennen jokaista kulmaa ja kulman läpi etuosaa edellä kääntäen. Kun jarrut oli säädetty kuntoon ja kääntävät avut löytyneet, tehtiin jokaisen kulman jälkeen raviin siirtyminen, ennen kulmaa joko käyntiin tai jos ei kuunnellut, pysähdykseen asti, ja kulma käynnissä, ja taas uudelleen raviin. Hupi on a) hätäinen ja kiireinen ja b) silti vähän hidas pohkeelle, joten kahdeksan siirtymistä lyhyen kierroksen aikana oli ihan pirun hyvä harjoitus saada se sekä kuuntelemaan ja malttamaan että sitten toisaalta reagoimaan apuihin heti eikä huomenna. Aika paljon jouduin lopulta vaihtelemaan tehtävää (jättämään siirtymisiä pois ja tekemään ylimääräisiä väliin) ettei ala ennakoida mutta lopputulos oli varsin kivasti kuulolla oleva hevonen. Täytyy tehdä useammin tätä. Lopussa tehtiin vielä laukannostoja suorille urille sekä käynnistä että ravista, myötä- ja vastalaukkaa vaihdellen. Ylläriylläri, kun hevonen oli kuulolla, ei tässä ollut mitään ongelmia. Vähän ennakoi ja kuumui toki mutta suoritti kaiken mitä pyydettiin.

Samantyyppisiä tehtäviä ollaan tosiaan tehty tämän jälkeenkin. Vähän on tullut ongelmaksi se että niin kauan kun askellajeina on käynti ja ravi niin hevonen on vähän hidas ja sitten kun otetaan laukkaa mukaan niin alkaa sählääminen ja kuumuminen. Vaihtoehtoina on rento mutta vähän hidas ja terävä mutta hätäinen ja sähläävä hevonen. Sellainen kultainen keskitie olisi kiva. Mieluummin kuitenkin tuo ensimmäinen vaihtoehto, mutta olen yrittänyt vähän hakea sitä rajaa että kun Hupi on ensin rento, niin mihin asti terävyyttä ja reagointinopeutta voi hakea ilman että alkaa teputus. Välillä ollaan menty rajasta yli ja loppuaika on mennyt rentouden hakemiseen, mutta kai se oikea kohtakin joskus löytyy.

Hupi on toiminut myös koirakouluttajana useampaan otteeseen kun pari koiraa on käynyt omistajiensa mukana tallielämään totuttautumassa. Näin pomminvarmasti koirien kanssa toimivaan hevoseen en kyllä ole koskaan ennen törmännyt. Hupi sietää oikeastaan aivan liian paljon, erään koiran omistajalla taisi hetken vähän kylmätä kun käskyistä huolimatta koira paineli suoraan kävelevän hevosen takajalkojen väliin. Hupi näytti lähinnä hämmentyneeltä takajalkoja asetellessaan, että mitäs esteitä tänne nyt on laitettu kun täytyy kinttuja näin nostella. Ja edellämainittu siirtymisharjoituskin tehtiin osin niin, että vieressä ulkoradalla juoksi koko ajan labbis kirittämässä ja leikkiin haastamassa. Hupi tuumasi lähinnä että "ei pysty nyt leikkimään, täytyy keskittyä työntekoon". Ei edes pienenpientä puolipidätettä joutunut tekemään siksi että koira olisi saanut keskittymisen herpaantumaan. Sinänsä hyvä, että aralle ja ehkä pelkoaan haukkuvalle koirallekin pystyy näyttämään hevosen, mutta toisaalta Hupin kanssa rohkeampi koira taas äkkiä oppii että voi tehdä ihan mitä vaan...

Maastoilua ja ylimääräistä energiaa

Pe 14.1.2011

Jos viime viikolla tehtiin enimmäkseen kentällä tai maneesissa hommia niin tämä viikko ollaankin tähän asti vietetty sitten melkeinpä kokonaan maastossa. Maanantaina oli tarkoitus kevennellä nopeasti kotikentällä mutta lumisade oli tehnyt kentän pohjasta niin pöpperöisen ja liukkaan että muutaman kierroksen jälkeen päätin lopettaa ennen kun sattuu jotain. Pohja oli sen verran raskas että Hupi joutui liikkumaan aika isosti että jaksoi, ja kun isosti liikkuessa yhtäkkiä pohja luistaakin alta niin huonolla tuurilla parannellaan taas jalkaa puoli vuotta. Siirryttiin nopeasti siis kentältä maastoon ja auratuille teille. Kovin pitkälle en viitsinyt mennä kun heijastimia oli vähän niukanlaisesti koska olin suunnitellut etten välttämättä lähde pihasta pois kun vähän alku- ja loppukäynneille mutta tallin lähistön paria pikkutienpätkää mentiin edestakaisin.

Hupi oli harvinaisen kiva ratsastaa ihan alusta alkaen, liikkui tosi energisesti eteen mutta oli silti suht rento. Tai siis kyllähän se kyttäsi kaikkea kun puuskittainen tuuli heilutti tienvarren puskia, mutta loppujenlopuksi se on monesti parhaimmillaan juuri tuossa ihan aavistuksen kiihtyneessä mielentilassa. Riittävän valpas ja terävä, ei pelkästään möröille vaan myös kuskin avuille. Vielä kun uskaltaisi itse rentoutua riittävästi eikä pelkäsi koko ajan että koska poni häviää alta. Tehtiin suurin osa töistä kevyessä ravissa, temponvaihdoksia (parhaat keskiravitreenit tulee poikkeuksetta tiellä vähän kyttääävällä hevosella :D ) ja siksak-pohkeenväistöjä (suoristukset väistöjen väliin pirun vaikeita kun hevonen tarjoaisi jo väistöä takaisinpäin). Vähän avotaivutuksia käynti-ravi-käynti-siirtymisillä maustettuna (hankalaa, kunnes kuski tajusi laittaa sen ulkojalankin kiinni ja ratsastaa ravisiirtymiset sen avulla...). Laukkaa otin vaan muutaman lyhyen pätkän kevyessä istunnassa, mutta varsinkin oikea laukka oli tosi hyvää ja lennokasta.

Tiistaina oli vuokraajan päivä, olivat menneet Tavelan suoralle, tarkoituksena tehdä ravissa ja laukassa hommia ja ehkä päästellä vähän ylimääräisiä höyryjä pihalle reippaammilla laukkapätkillä. Höyryä oli ilmeisesti sitten sen verran paljon että osa keitti yli, koska Hupi (joka ei tietääkseni ikinä-koskaan-milloinkaan ole Oikeasti vienyt) oli reippaammalla laukkapätkällä hukannut jarrunsa ihan kokonaan. Ei se lopulta ollut karkuuttanut varmaan puoltakaan kilometriä mutta kun tämä hevonen normaalisti tulee takaisin kovastakin laukasta ihan vaan sillä että kuski nostaa istuntaansa pystympään ja puristaa nyrkit kiinni... Työtapaturmaksi vuokraaja tilannetta kuvasi, kun hetken päästä korjasi tilanteen ja sillä kertaa laukka pysyi esimerkillisesti hallinnassa.

Koska ylimääräistä virtaa ja menohaluja tuntui riittävän niin keskiviikkona lähdettiin sitten harjulle päästelemään. Siellä on pari puolen kilometrin ylämäkeä jätetty ilman latuja, ja kun lumesta saa vielä lisää vastusta niin uskaltaa päästää hevosen menemään tasan niin kovaa kun sen tekee mieli. Tehtiin huolelliset alkuverkat auratulla tiellä, ensin käyntiä ja sitten pari-kolme kilometriä reipasta hölkkää, sitten suunta harjunmäkeen. Lunta oli hevosta ehkä puoleensääreen asti, eli aika sopivasti vastusta antamaan mutta ei kuitenkaan liikaa. Eilinen keskustelu jarruista oli ilmeisesti mennyt perille, nyt hevonen toimi innostuksestaan huolimatta ihan hipaisukytkimillä, sekä eteen että takaisin. Laukattiin ensin mäki kertaalleen kokonaan ylös asti (vähän pyysin lopussa lisää kun jarrutti, vastasi ja jaksoi ihan hyvin) ja käveltiin toista mäkeä pitkin takaisin alas. Sääli ettei pidempää palauttavaa lenkkiä pääse latujen takia nyt tekemään, ja poluillakin on niin paljon lunta ettei siinä(kään) saa kunnolla palauteltua vetojen välissä. Nyt pyörittiin tylsästi mäen alla tasaisella sen verran että hengitys vähän tasaantui. Toinen kerta laukattiin vaan puoliväliin asti ja jätettiin viimeinen jyrkempi pätkä pois kun selvästi väsyi jo. Toiselle vedolle otettiinkin kyllä huomattavasti vauhdikkaampi lähtö ja ensimmäinen parisataa metriä mentiin niin vauhdikkaasti etten tiennytkään että hangessa voi päästä niin kovaa. Sen jälkeen hengityksen tasaamista poluilla kävellen, loppuverkkaa taas auratulla tiellä hölkäten, vielä lähes puolen tunnin kävelyt puoliksi selästä ja maasta, ja lopuksi tallissa huolelliset venyttelyt. Tuloksena melkoisen väsynyt mutta niin supertyytyväinen hevonen etten olekaan aikoihin nähnyt :)

Torstaina kävin tallilla jo aamulla. Kengittäjä kävi ensin ja kävin siihen perään juoksuttamassa edellispäivän jumit pois - joita oli muuten yllättävän vähän. Heikomman eli oikean puolen takaosa oli vähän jäykän oloinen mutta vertyi aika nopeasti ihan hyvän oloiseksi.

Suojasään iloja?

Su 9.1.2011

Paukkupakkasten vaihtuminen nollakeliksi ei ole ainakaan allekirjoittaneen mieleen. Tilsakumeista huolimatta kavionpohjiin kertyy hetkessä ikävät paakut, varsinkin nyt kun kenttää ei ole saatu aurattua joten lunta todellakin riittää. Vaihtoehtona oli maneesi katolta putoilevine lumineen mutta koska tilsataistelu ei huvittanut niin maneesille tiemme siis vei.

Hupi oli eilen rämpinyt hangessa joten vertyminen oli vähän hidasta, takaosaa sai odotella käynnistyväksi hetken jos toisenkin. Toisaalta, kun se lopulta sieltä tuli mukaan niin hevonen oli varsin mukava ja kevyt ratsastaa. Käynti oli vähän kiireistä mutta varsinkin ravissa hevosen sai rentoutumaan helposti. Tehtiin ihan perushommia, paljon siirtymisiä - ensin siksi että sai sen takaosan mukaan ja sitten siksi että pysyisi joku kontrolli mukana. Sitä lunta nimittäin tuli katolta useampaan otteeseen ja vaikka Hupi sitä nyt ei periaatteessa oikeasti pelkää (on toki varuillaan ja säpsyy mutta ei yleensä pakene) niin nyt sitten jostain syystä oli sitä mieltä että kannattaa varmuuden vuoksi juosta ettei vaan jää surman suuhun. Otettiin siis muutama melkoisen terävä äkkikäännös ja spurtti, mutta toisaalta tulipahan ainakin takajalat mukaan. Varsinkin oikea laukka oli lopussa muutaman askeleen ajan todella hyvää - pyörivää, ilmavaa ja takaosan päällä. Itse vaan en oikein uskaltanut rentoutua istumaan kun piti vähän varoa että koska seuraavan kerran mennään ja mihin ilmansuuntaan...

Mutta teki kuskikin sentään töitä, siinä määrin että tätä kirjoittaessa tietää tehneensä. Olin lauantaina katsomassa kaverin istuntatuntia ja koitin poimia sieltä jotain ideoita omien ongelmieni ratkaisuun. Alkeiskurssin aikainen "kantapäät alas"-mantra ja viiden vuoden luennoilla lojuminen ovat valitettavasti tehneet tehtävänsä ja täti istuu sekä kauniissa tuoli-istunnassa jalat lavoilla että hetkittäin todella vinossa. Venyttelin ne suurimmat murheenkryynit (lonkat ja sisä- ja takareidet) ennen tallille lähtöä ja maneesimatkalla koitin vielä jumpata paikkoja vähän lisää auki. Yleensä isoimpana ongelmana on se, että lonkat eivät anna riittävästi (lue: ollenkaan) periksi ja reisi jää puristamaan, jolloin taas alapohje heiluu mihin sattuu ja välillä jalustimetkaan ei tunnu pysyvän jaloissa.

Ilmeisesti venyttelystä ja omasta verryttelystä (karkuun karauttavaa hevosta puolimetrisestä lumihangesta metsästäen...) oli oikeasti hyötyä, ylläriylläri, mutta joka tapauksessa istuminen oli huomattavan paljon tavallista helpompaa ja jalka tuntui pysyvän aika kivasti omalla paikallaan jopa laukassa (missä yleensä näkyy komeaa heiluriliikettä eestaas). Apua oli myös sieltä kaverin tunnilta poimitusta ajatuksesta että kantapään alaspainamisen sijaan yritinkin kevyesti kantaa sen ylhäällä. Olen toki tiennyt että alas painamalla jännitän vaan koko kintun mutta toisaalta mitään toimivaa "no mitäs sillä sitten tehdään" -ratkaisuakaan ei ole löytynyt. Jos yritän rentouttaa koko jalan niin saan sen saman holtittomasti heiluvan alapohkeen. Nyt tuntui löytyvän jonkinlainen kultainen keskitie rentouden ja jäntevyyden välille.

Samoin kevennys tuntuu olevan edelleen yksi asia mitä en edelleenkään osaa tehdä oikein, tai siis tuntuu siltä että teen aivan liikaa ja videopätkätkin kyllä näyttävät rankasti ylikeventävän kuskin. Olen yrittänyt ratkoa ongelmaa sillä että koitan nousta vain vähän ylös, mutta se tuntuu heittävän pois tasapainosta, lisää takakenoon ja aiheuttavan lisäksi myös tahatonta reisillä puristamista. Nyt sitten - jälleen sieltä samalta tunnilta poimittuna - sen sijaan yritinkin istua mahdollisimman vähän ja kevyesti alas, ja kummasti jalka alkoi asettua paremmin omalle paikalleen kropan alle (eikä eteen) enkä puskenut ollenkaan niin pahasti ylös "suorille jaloille".

Pitäisi pyytää joku taas videokameran kanssa että näkisi itsekin, muutenkin kun nopealla vilauksella peilistä, että onko touhussa oikeasti eroa (ja jos niin mihin suuntaan ;).

Hankitreeniä ja tasapainoharjoituksia

La 8.1.2011

Olisin voinut tehdä uudenvuodenlupauksen että päivitän tätä blogia vähän useammin mutta se tulisi todennäköisesti rikottua heti alkuvuodesta, joten jätetään lupaamatta.

Töissä on viime viikkoina saanut kuulla valituksia siitä miten kamala talvi on kun on liikaa lunta ja liikaa pakkasta. Minä en ole lainkaan pahoillani. Lumi tarkoittaa kunnon hankitreenejä ja paukkupakkanen tasapainoharjoituksia ilman satulaa.

Hankihölkkä alkaa jo näkyä Hupin liikkeissä, ravissa kinner koukistuu jo vähäsen, sen vanhan suorin tikkujaloin juoksemisen sijaan ja laukkaan on tullut lisää ilmaa. Osansa asiassa on - toivottavasti - myös sillä että nyt se normaalitempo alkaa tuntua myös kuskista normaalilta eikä miljoonaa juoksemiselta, joten hevonen työskentelee viimein niin kun sen pitääkin (eikä alitempossa mummoravia hynyttäen). Täytyisi käydä hangessa useammin mutta omat aikataulut on olleet työkiireiden vuoksi sen verran epäsäännöllisiä että ei ole aina pystynyt olemaan varma että ehtii seuraavana päivänä jumppaamaan hevosen lihakset taas auki.

Täti taas on kokeillut rajojaan, kovin suppeita sellaisia, ratsastamalla silloin tällöin jättämällä satulan talliin. Ilman satulaa ratsastus ei ole ollut "mun juttu" edes kakarana joten näin aikuisiällä, huonolla tasapainolla ja välillä liiankin hyvällä itsesuojeluvaistolla varustettuna se on sitä vielä vähemmän. Vaan jos mittarissa paukkuu -25 astetta niin hevosen lämpö voittaa satulan tuoman turvallisuuden tunteen. Hitaasti edeten ollaan päästy siihen pisteeseen että askellajit pääsee ainakin jossain määrin käymään läpi (laukka jää kyllä melkosen lyhyisiin pätkiin) ja ravissa pystyy jo ihan ratsastamaan matkustamisen sijaan. Siis sen verran tehokkaasti ollaan tehty töitä satulattakin että hevonen hikoaa sen verran että joutuu hetken loimen alla kuivattelemaan.

Puomeja ja esteitä pitäisi ottaa ahkerammin mukaan treeneihin. Ei varmaan tuota vaikeuksia kun tämänhetkinen taso on noinabout nollassa. Omalla tallilla ei estekalustoa ole ja maneesilla on monesti joko ruuhkaa tai sitten ei ketään nostelemassa puomeja koheloponin kompuroinnin jäljiltä. Niihaman maneesilla oltiin tallikaverin kyydillä viime viikonloppuna ja otettiin lopussa muutama hyppy ristikolle ja pikkupystylle (itse asiassa varsin onnistuneesti, laukka eteni ja pyöri ja paikat löytyi kuin itsestään) mutta siinä se sitten oikeastaan onkin. Itseään ja omaa saamattomuutta täytyy syyttää, hevonen tykkäisi kyllä ja tekniikkatehtävät puomeilla ja pienillä esteillä tekisi varmasti hyvää.

Noin muuten(kin) Hupille kuuluu hyvää, poni voi melkoisen paksusti. Jätin tänä vuonna klippaamatta kun ratsastan yleensä iltaisin jolloin hevosen voi jättää talliin loimen kanssa kuivumaan, ja karva on kyllä melkoisen tuuhea. Turkin alla on vielä sitten ylimääräistä lämmittämässä, Hupikin pääsi tarhakavereineen vapaalle heinälle joulukuun puolivälissä ja syömiselle ei alkuun meinannut tulla loppua ollenkaan. Nyt alkaa vihdoin mahan pohja löytyä ja tahti tasaantua. Ahne se on edelleen mutta tekee sentään muutakin kun syö.

Pakkasten ja kasvavan kunnon myötä Hupilla alkaa olla myös virtaa taas välillä vähän turhankin paljon. Tai siis, tykkään kyllä siitä että se on energinen ja liikkuu omalla moottorilla, mutta virtaa riittää välillä sitten vähän ylimääräisiinkin asioihin. Pikku-ukkoja on liikkeellä kasvavassa määrin ja vaikkei Hupi periaatteessa mitään typerää ole tehnytkään - niitä perinteisiä täyskäännöksiä, pikkupyrähdyksiä ja sivuloikkia lähinnä - niin sekä vuokraaja että allekirjoittanut ovat olleet viimeisen viikon sisällä lähempänä putoamista kun koko viime vuonna kertaakaan. Mutta kaikki energia on ehdottomasti siis silti kuitenkin plussaa, valtaosa siitä kuitenkin kohdistuu ihan oikeisiin asioihin.

Vaikka joulu oli ja meni jo niin laitetaan alle vielä yksi pakkaskuva jouluaatolta :)

© Katriina Tenhunen

Tilsakelejä

Ke 24.11.2010

Lumi tuli ja meni ja tuli taas. Lumen mukana tuli jää ja räntä ja loska ja aina yhtä ihanat tilsakelit. Kenttä kerkesi jäätyä muhkuraiseksi (pintaan piti levittää uusi kerros hiekkaa juuri ennen lumia, vaan kun hiekkarekka otti ja levisi jonnekin tienposkeen, niin se siitä sitten). Ollaan siis käytännössä ilman kenttää kunnes lunta tulee kunnolla. Maastossakin oli viikon verran ainoa mahdollinen askellaji käynti, joko siksi kun maa oli ihan peilijäässä ja hevosella pelkät kantahokit tai sitten siksi että räntä kertyi kavioihin usean sentin korkuisiksi tilsoiksi alta viiden metrin matkalla (miksei kukaan ole kertonut Hupille ettei ruunat käytä korkokenkiä?)

Joka tapauksessa näistä kootuista selityksistä johtuen hevosen liikutus jäi niin vähiin että laskettiin ruokiakin vähän alaspäin. Kuskin liikutus jäi tosin vielä vähemmälle, itse lomailin puolitoista viikkoa helteissä hikoillen. Ei paskempi ajoitus?

Viikonloppuna oli sitten edessä paluu arkeen (lue: kylmään märkään pimeään Suomeen), ja kun hevonenkin sai sunnuntaina alleen tilsakumit ja neljä hokkia per kinttu, niin päästään taas takaisin töihin.

Olin alunperin sopinut jo ennen lomaa valmennuksen tiistai-illalle, joten lähdin maanantaina maneesille jumppaamaan hevosta ja itseäni. Ei tarvinnut pitkään miettiä kumpi oli enemmän verryttelyn tarpeessa... Mietin maneesille kävellessä että mitenhän fiksu idea mahtaa olla kahden viikon ratsastustauon jälkeen lähteä kiireessä ratsastamaan hevonen vetreäksi, maneesille tullessa oli alle puoli tuntia ratsastuskoulutuntien alkuun. Hupi oli kuitenkin yllättävänkin kiva ja taipuisa, kiitos edellispäivän pitkän ja rauhallisen harjumaaston (kera lainakuskin), ja parin kilometrin pakollisen alkukäynnin (täydellisen mittainen maneesimatka). Se liikkui alusta alkaen kivan pyöreänä, joskin reagoi ehkä vähän hitaasti ja oli kummallisen kiinni vasemmalla. Puoli tuntia riitti kuitenkin loistavasti hevosen vertymiseen. Kuski taas ei olisi vertynyt varmaan vaikka aikaa olisi ollut koko loppuilta, olo oli pitkien lentojen jäljiltä notkea kuin norsulla.

Isoimmat ilonaiheet tuli kuitenkin sille päivälle matkoilta maneesille ja ennen kaikkea sieltä pois. Tien vieressä pellolla on ollut vuosikaudet maakasoja joiden takana asuu Hupin mielestä sapelihammastiikerilauma, aina sopivalle päälle sattuessaan se kyttää ja pärisee niille. Nyt kasoja oltiin ilmeisesti siirtämässä pois, tai ainakin niiden vieressä oli lauma työkoneita traktorista valtavaan kuorma-autoon. Mennessä olivat vasta aloittelemassa hommia siinä ja valoakin oli vielä sen verran että mentiin itse asiassa hyvinkin rennosti ohi. Paluumatkalla sen sijaan oli pimeää ja koneissa valtavat valonheittimet päällä, ja ääni oli sanoinkuvaamaton (kuvittele itse miltä kuulostaa kun kauhakuormaajalla nostetaan jäistä soraa ja kivimurskaa peräkärryyn). Hupi tuijotti paikkaa jo kaukaa maneesin pihasta asti, jännittyi lisää koko ajan kun lähestyttiin paikkaa ja Ruutanantien alikulun jälkeen teki stopin. Viime talvena olisin tässä kohtaa suosiolla tullut selästä alas ja taluttanut ohi, mutta päätin nyt kokeilla selästä. Hupi tekee näppäriä 180 asteen käännöksiä mutta ei pakene holtittomasti, joten sovin itseni kanssa että yksikin u-käännös niin sitten tulen suosiolla alas ja mennään taluttamalla. Vaan sitä käännöstäpä ei ikinä tullutkaan. Hevosen tärinä ja sydämentykytys tuntui omaan kroppaan asti ja käynti vaihtui tikitiki-poikitukseen, mutta ohi mentiin hetkeäkään epäröimättä. Loppumatkan tallille Hupi päristeli selvästi tyytyväisenä itseensä ja kuski hymyili suupielet korvissa :)

Tiistaina piti siis olla tunti, mutta valmentajan sairastumisen vuoksi oltiin sitten pakkasessa ja puuskittaisessa tuulessa maastoilemassa, ja sama fiksu hevonen oli alla edelleen. Vaikka nyt olikin selvästi pikku-ukkopäivä ja piti säpsähdellä yhtenään niin pohjimmiltaan Hupi oli kuitenkin ihan kivan rento. Tallusteli menemään tyytyväisen oloisena hyvää vetävää käyntiä, ja aina askelten lomassa hypähti vähän sivulle ja sanoi trööt. Annettakoon tämä anteeksi, olihan matkan varrella kuitenkin muun muassa sellaisia pelotuksia kun postilaatikko, tallin pihatien kyltti, puunoksa ja pahimpana kaikesta kaksi aura-auton jättämää lumikökkärettä.