tiistai 8. marraskuuta 2011

Paluu maanpinnalle

Onneksi ei sentään kirjaimellisesti kuitenkaan. Melkein kahden viikon leijumisen ja hehkuttamisen jälkeen maanantaina oli arki kuitenkin vastassa töiden lisäksi myös ratsastuksen saralla.

Hupi oli viikonloppuna taas vuokraajan kanssa naapuritallin ristikkoluokassa hauskaa pitämässä. Tuloksena oli nollarata mutta hevosella taisi olla hauskempaa kun kuskilla, kaikki mahdolliset möröt piti kytätä ja esteille lähestymiset olivat sitä että hevonen arpoi kummalta puolela pääsisi näppärämmin sujahtamaan ohi ja kuski yritti epätoivoisesti - mutta onnistuneesti - pitää jalat kiinni ja ajatuksen esteen yli. Edellispäivänä kotona ja vielä verkassa kentällä hevonen toimi kuulemma kuin ajatus mutta ahdas maneesi yksin oli vähän liikaa, varsinkin siellä kauemmassa katsomonpäädyssä mihin oli pesiytynyt kokonainen mörkölauma. Iso plussa kuitenkin kuskille sitkeästä ratsastuksesta (tiedän että luet sinäkin tätä) ja hevoselle siitä että lainetta ei enää toisilla treffeillä kytätty lainkaan vaan se oli este muiden joukossa.

Mutta siihen maanantaihin.

Virhe nro 1: kuvittele meneväsi väsyneenä työpäivän jälkeen kentälle tekemään jotain järkevää.
Virhe nro 2: jätä raippa talliin.
Virhe nro 3: kuvittele tekeväsi se "jokin järkevä" nopeasti kun kaveri odottelee maastoseuraa.

Ei tullut niin sitten yhtään mitään. Hupilla oli kyttäysmoodi päällä (vuohien painimatsi pyöröpaalin kanssa jatkui) ja kun se hoksasi että täti ei keskity ihan täysillä niin se suorastaan heittäytyi makaamaan ohjalle ja jätti takajalat talliin. Tikulla ei olisi tarvinnut kun kerran koskettaa taakse niin hevonen olisi kyllä skarpannut heti mutta kun tikku oli tallissa niin juostiin sitten menemään pitkänä ja etupainoisena. Tai monesti jo se, että raippa on kädessä, auttaa. Jätän yleensä kotona ratsastaessa kisojen tapaan raipan pois heti kun Hupi on vertynyt, koska silloin se on kyllä sataprosenttisesti kuulolla (ja kädet on muutenkin riittävän vaikea joskus pitää omalla paikallaan, saati sitten ylimääräisten tikkujen kanssa). Verkassa vaan joskus hevonen yrittää mennä sieltä missä aita on matalin, niin on helpompi muistuttaa kerran raipalla koskien kun avun saa kohdistettua juuri sinne takajalkoihin missä ongelma yleensä on.

Sata siirtymistä sai hevosta vähän nopeammaksi jalalle mutta samalla se alkoi sitten juosta alta pois. Puolen tunnin tahkoamisen jälkeen totesin että ei tämä tästä ainakaan enää parane, ja lähdin kaverin mukana maastoon. Isoimmat jäykkyydet kuitenkin ehdittiin jumpata pois, ja harjulla taas lähti jumit sekä hevosen että allekirjoittaneen korvienvälistä. Tänään tulee kaveri pistämään ponin ja allekirjoittaneen ruotuun, otetaan uudelleen paremmalla onnella (lue: valmistatumisella).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti