Onnistumisia kuran keskellä

Näin se vaan joskus menee, silloin kun kaikkein vähiten huvittaa niin silloin kaikkein parhaiten onnistuu. Keskiviikkona kävin suunnitelmien mukaan katselemassa sen kouluvalmennuksen (aika samoja tehtäviä tekivät kun mitä maanantaina). Inspiraatio jatkaa harjoituksia Hupin kanssa haihtui ilmaan samalla hetkellä kun sadepisarat alkoivat ropista maneesin kattoa vasten. Kotitallilla kun ei ole maneesia, kurainen kenttä ainoastaan. Yritin olla iloinen siitä, että kentän valot saatiin sentään alkuviikosta taas kuntoon...

Ei auttanut pieni odottelu, sade ennemminkin vaan yltyi, joten takinkaulusta pystyyn ja menoksi. Hupia ei onneksi sade haittaa, jos kovasti tuulee niin yrittää toki kääntää vähän kylkeä tuulen puolelle mutta vesi itsessään ei häiritse. Kävin tekemässä alkukäynnit maastossa ja tulin sitten kentälle, ja oikeastaan samantien kun otin ohjat käteen niin tuli sellainen fiilis että tänään sujuu. Ihan uskomatonta mitä päivän tai parin miettimisaika voi tehdä. Ihan joka ikinen maanantain tunnilla tehty tehtävä olikin nyt helppoa heti alusta alkaen. Hupi oli koko ajan kevyt, kantoi itsensä, oli rento (pärski ja muisti hengittää jopa laukassa!), ja teki siirtymiset molempiin suuntiin ihan salamana pienestä vihjeestä. Ihan valtava ero maanantaihin, jolloin parhaimmillaankin fiilis oli "ihan kiva".

Kävin askellajit läpi molempiin suuntiin, kymmenillä siirtymisillä höystettynä, ja yhden yhtä kertaa hevonen ei heittäytynyt ohjalle makaamaan. Kun vaikeammassakin kierroksessa (eli oikealle) tuli oikeastaan heti ensi yrittämällä onnistunut sarja pysähdys - peruutus - käyntiin - raviin - laukannosto - raviin - käyntiin - seis, niin kiitin, annoin pitkät ohjat ja lähdin maastoon loppukäynneille. Turha sitä on enempää jauhaa ja vaatia.

Ja hullunmaine ei varmaan ainakaan häviä sillä että käy pyörimässä sateessa kuran keskellä kolme varttia ja tulee talliin naama loistaen ja hehkuttaen "vitsi että oli kivaa!". Mutta kun oli :)