Puolentoista vuoden kuherruskuukausi

Olen harrastanut ratsastusta lähes koko ikäni mutta Hupi on ensimmäinen oma hevoseni. Siihen nähden, miten vakuuttunut olin jo heti ensikohtaamisella että tämä on minun näköiseni hevonen, harkitsin sen ostamista uskomattoman pitkään. Ensinnäkin siksi että se oli oikeastaan vähän rikki, toisekseen siksi että minulla ei todellakaan ollut rahaa ostaa hevosta, mutta ehkä kaikkein eniten siksi että en ollut kuitenkaan ihan varma onko minusta siihen.

Vaikka Hupi oli minulla vuokralla vuoden ja ylläpidossa toisen, niin toisen hevosesta on kuitenkin aina helpompi päästä eroon kuin omasta. Ja vaikka käytännössä ylläpitovuoden aikana tein kaikki päätökset itse, vain varmistaen omistajalta että kaikki on ok, niin silti ajatus siitä että vastuu olisi kokonaan itsellä, oli vähän pelottava. Entäs jos se hankkari meneekin uudelleen rikki heti, entäs jos marraskuun räntäkeleillä ei kertaakaan huvittaisikaan lähteä tallille, entäs jos sitä, mitäs jos tätä. Viikkoja, vai jopa kuukausia jahkailin, ja kuten tapoihini kuuluu, kun sain lopulta päätöksen tehtyä niin kaupat piti sopia siltä istumalta - kaikki-mulle-tänne-heti-nyt. Koska olin juuri sinä päivänä palaamassa ulkomaanreissulta, kaupat tehtiin puhelimitse autonratissa kehäkolmosella.

Vaikka periaatteessa mikään ei muuttunut - Hupihan oli minulla ollut jo vuoden ylläpidossa - niin oman pienen pääni sisällä kaikki muuttui. Tallikavereille kiitos (kun kestitte) ja anteeksi (kun jouduitte kestämään) koko loppukesän kestänyttä idioottihymyä ja hehkutusta, jota näköjään on riittänyt blogiinkin asti postauksen jos toisenkin verran.

Jossain kohtaa loppusyksystä, varmaankin ensilumien aikaan, muistan miettineeni että mitenkäs tämä pimeä kausi nyt näin helposti meni, kun vesisateesta ja kurasta huolimatta tallille oli aina kiva lähteä. Tarkemmin kun asiaa mietti, niin varsinkin teinivuosina ja ratsastuskoululla käydessä tallille mennessä monesti mietti että "toivottavasti se tyyppi ei olis siellä" ja "toivottavasti en ainakaan joutuis sillä hevosella ratsastamaan". Nyt siellä olikin joka ikinen kerta vastassa se oma rakas karvapallo, ja mahtavan hyvä ja yhtenäinen talliporukka jonka kanssa saa varmasti olla oma itsensä. Ilmankos.

Ylä- ja alamäkiä on matkan varrelle toki mahtunut mutta vielä lähes puolentoista vuoden jälkeenkin tuntuu siltä, kuin viettäisi edelleen kuherruskuukauttaan hevosenomistajana. Ilmeisesti tällä toiminnalla on saanut jo jonkunsortin hullun maineen - ainakin jos tallikavereilta kysytään - mutta kun välillä ihan oikeasti se kaatosateessa kuralätäköiden keskellä ilman satulaa ravailu tai räntäsateessa otsalampun valossa maastoilu on kivaa.

Isoin kiitos kaikesta tästä kuuluu tietenkin Hupille. Oma rakas karvapallo, samassa paketissa (kisa)kaveri, liikunnanohjaaja, selkälääkäri, fysioterapeutti, päätohtori ja mitähän kaikkea muuta vielä. Huputitihummanihei :)


Tällä blogitekstillä osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, http://www.horze.fi.